Apua! Heräsin painajaiseen eilen...

tiedän kanssa tapauksen jossa miestä tarvittiin vain siihen asti kunnes lapsi oli maailmassa...

nyky naiset ovat petollisia, olen itsekin naispuolinen ja tiedän mistä puhutaan kun miehet eivät ole paikalla. Sorry!!!

oli vähän samanlainen tilanne tuossa 90-luvulla, kun toinen lapsi oli syntynyt. Eukko löi jarrut päälle kolmannella raskauskuukaudella (pelkäsi keskenmenoa), mulla oli päivä- ja iltatyö, sillä vaan päivätyö. Ei sitten oikeen huvittanu lainkaan koskea koko naiseen, kun vatsan hellä sivelykin tuotti iskuja näpeille. Lapsen synnyttyä selipaatos jatkui (vauva voi herätä, mua väsyttää, jne.) ja mulla oli noi duunit.

Olin ollu työttömänä yli 500 arkipäivää, joten fyrkkaa oli tarvis kovasti. No muija alkoi soitella duuniin et "hanki itelles uus koti, mulla on eropaperit pöydällä". En kuitenkaan hankkinut. Koska papereitakaan ei kukaan lähetellyt, olemme edelleen yhdessä, tosin lapsia on nyt kolme. Niin, ajattelin tuolloin, että "sillä on nyt toi vaihe, ei se kuitenkaan koko ikää kestä". Eikähän tuo kestänytkään, luokittelen nykyisen tilanteemme aivan kunnolliseksi, tosin seksiä haluaisin enemmän kuin saan, mutta se on jo toinen juttu.

Yhteenveto: todennäköisesti vaimosi on hyytynyt johonkin asiaan parisuhteessanne ja kuvittelee nyt asian ratkeavan pakenemalla. Ero ei nimittäin ole ongelman ratkaisu (pl. alkoholisti- yms. ongelmat). Koita ennemmin urkkia, _miksi_ sinun oikeasti pitäisi lähteä, tuollaiset juhlintajutut haiskahtavat tekosyiltä.

Ja luoja suokoon, ettei naisesi ole löytänyt äitinsä luona kyläillessään uutta miestä.

Menkää ihmeessä perheneuvolaan! Itse kaksi raskautta ja synnytyksen jälkeistä aikaa kokeneena ymmärrän täysin ajatuksen "mies se vaan juhlii kun minä kärsin". Hormonit saattavat aiheuttaa vaikka millaisia tunnekuohuja, joita voi raskaasti katua jälkeenpäin. Suosittelen, että koitat puhua lapsesi äidin kanssa ja olla hänen tukenaan, jos hänellä on rankkaa. Toivottavasti perhe-elämänne rauhoittuu pian!

sun vaimos tunteet tuntuu tutuilta. ite olin kanssa aika kauan synnytyksen jälkeen masentunut enkä uskonut että mun mies enää mua rakastaa. pahan oloni sit peitin riitoihin. kun ei se nuppi oikein toimi sillon kun on juuri synnyttänyt ja kaikki on mielessä ihan sekaisin. mulla olisi kovasti auttanut tilannetta jos mun mies olisi hellästi, ilman riitelyä, jutellu mulle. kertonut kuinka on ikävä mua ja rakastaa mua ja haluaa mua seksuaalisesti. vaikka ei voisikaan vielä harrastaa seksiä, ois ihana kuulla että on vielä haluttava ja kaunis riipputisseineen ja raskausarpineen. ehkä sun avis koki ton loppuraskauden eron siten että hylkäsit hänet. ei välttämättä totta, mutta tunteet ei oo ikinä loogisia. toista vaan hellästi kuinka tärkeä se ja teidän poika on sulle. paljon onnea isäksi tulemisen johdosta ja tsemppiä tulevaisuuten. ÄLÄ ANNA PERIKSI!

Ihan pakko vielä toistaa samantapainen kommentti kuin jo "äiti ja vaimolta" sekä "calypsolta" on tullut.
Olen itse viimeistä kuukautta raskaana ja voin hyvin ymmärtää minkälaisia ajatuksia vaimosi mielessä on ehkä jyllännyt/jyllää.

Minulla ja miehelläni on ennestään jo yksi lapsi. Edellisen raskauden aikana koin, että minua kohdeltiin kuin prinsessaa ellei jopa kuin kuningatarta -ja minä hehkuin ja olin onnellinen. Tämä raskaus onkin ollut aivan toisenlainen. Miehelläni on ollut paljon töitä, työhuolia ja lisäksi hän on vielä sairastellut paljon. Eli kaikki se huomio joka minun mielestäni "olisi kuulunut" minulle onkin kohdistunut häneen.

Lisäksi mekin olimme tässä kesällä kuukauden erossa minun ja lapsemme ollessa pois maasta äitini luona. Kuinka ihanaa olikaan kun oli joku, joka jaksoi kokoajan olla kiinnostunut minun voinnistani, jakoi ilomielin vastuuta lapsesta ja oli kaiken lisäksi vielä selvästi ylpeä minusta. Kun tulimme kotiin odotin vähintään yhtä intomielistä suhtautumista minuun ja tulevaan vauvaan. Sen sijaan kotona odottikin hieman masentunut ja hyvin uupunut sekä stressaantunut mies. Ei minusta huolehtimista, ei hellyyden osoituksia, ei seksiä, hyvin vaitonaista kaikki ja selvästi puolisoni kaipasi paljon huomiota itselleen.
Meinasin jo katkeroitua kun huomasin ikäänkuin huolehtivani kahdesta, ja tuli tunne, ettei kukaan välitä minusta. (Se kun vain on niin useimmilla raskaana olevilla naisilla ja juuri synnyttäneillä, että sitä tarvitsee hirmuisesti henkistä tukea. Olenhan hyvä tällaisena. Tuleehan minusta hyvä äiti. Olenhan vielä haluttava. Olemmehan tässä projektissa YHDESSÄ. Älä jätä minua yksin.)
Sitten ymmärsin nauttia siitä mitä minulla on. Turha haikailla sellaisen perään mitä juuri nyt ei saa. Parisuhteessa on välillä hyvinkin vaikeaa, mutta jos vain luottaa siihen omaan rakkauteensa ja sen toisen rakkauteen (siellä se jossain varmasti on, just nyt hän ei vain ehkä itsekkään luota siihen tai ei vain "muista" kun huolet painaa) ja sinnikkäästi jatkaa eteenpäin niin... Itse aloin huomioimaan miestäni niin paljon kuin suinkin mahdollista. Annan hellyyttä ilman mitään taka-ajatuksia oman hellyyden tarpeesta ja annan tilaa sekä aikaa. Eiköhän se tästä. Ehkä hän pystyy irroittautumaan helpommin oman napansa tuijottelusta kun huomaa, että minä ja poikamme olemme onnellisia kaikista taloudellisista yms. ongelmista huolimatta.

Niin, eli sulle haluaisin sanoa, vastaa katkeruuteen tai vihamielisyyteen rakkaudella. Älä luovuta vielä, jopa pari kuukautta on lyhyt aika "taistella" TEIDÄN PERHEENNE puolesta. Ajattele kuinka lyhyt aika se on verrattuna loppuelämääsi. Ja niinkuin kaikki tietävät parisuhteessa/ elämässä on välillä erittäin vaikeita aikoja. Teillä on nyt vaikeaa, mutta... voi olla, että jo aivan pian aurinko paistaa jo teidänkin risukasaanne! (tai sitten ei...) Yritetään olla vähemmän itsekeskeisiä ja annetaan toiselle jos meillä suinkin on annettavaa...

Optimistista ja rakkaudellista jatkoa sinulle, lapsellesi ja puolisollesi!

En suosittele sinua edes harkitsemaan eroa. Jos ei muuten, niin pysykää yhdessä vaikka ihan piruttain. Kun kaikki muut eroaa, niin te ainakin pysytte yhdessä -vaikka vaan naapureitten kiusaksi.

Niin, vakavasti puhuen, todella huono aika harkita eroa, kun puolisollasi voi todellakin olla jonkin asteista synnytyksen jälkeistä masennusta. Vauvan hoitaminen ei ole aina niin ruusuista kuin jotkut kuvittelevat. Yritä olla puoliskosi tukena. Ja viimeinen neuvoni: puhukaa, puhukaa ja puhukaa (kukaan ei ole ajatusten lukija...) Niin, ja muista vielä, että jos (ja kun) tästä selviätte, niin suhteenne vaan vahvistuu entisestään. Mikä ei tapa se vahvistaa!

Onnittelut kypsästä päätöksestä varata perheterapiaan aika.

Itse olen sen vaimon kaltaisessa tilanteessa - tosin minulla on siihen joutumiseksi mennyt huomattavasti enemmän aikaa. Lapsi on nimittäin ehtinyt jo 2,5 vuotiaaksi.

Oikeastaan ongelmat parisuhteessa alkoivat jo raskausaikana. Isä ei ollut lainkaan kiinnostunut pyöristyvästä vatsasta. On ollut koko ajan töissä pitkiä päiviä ja jätti lapsenhoidonkin täysin minun harteilleni.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että töissä ollaan välillä jo yötkin (tätä kirjoittaessanikin mies on töissä) ja lapsen sekä kodinhoitaminen on jäänyt minulle.

Tunteet ovat viilenneet ja minusta tuntuu siltä, että meillä ei ole enää mitään yhteistä. Haluaisin kuitenkin...

Luulen, että vaimosi on vain masentunut synnytyksen jälkeen. Anna hänelle paljon aikaa, huomioi lahjoin ja hellyydenosoituksin. Kerro, että haluat olla lapsen elämässä läsnä jne.

Toivotan teille kaikkea hyvää! Jaksa uskoa tulevaisuuteen!

Ihan menin sanattomaksi, enkä osaa muuta sanoa kuin ÄLÄ ANNA PERIKSI!! noin itsekkäästi ei saa käyttäytyä ja onhan se sinunkin lapsi ja tarvii isää!! Juttele paikkakunnan neuvolassa tilanteesta vaikka vaimos tietämättä, jospa osaiaivat ohjata vaimos eteenpäin.
Tsemppiä!!

Vaimosi elimistö ja pää ovat odotuksen ja synnytyksen sekä pienen vauvan hoitamisen seurauksena hieman sekaisin. Sen tavallaan kuuluukin olla, luonto on niin suunnitellut. Hän saattaa siis saada kaikkea hullua päähänsä. Älä siis ota kaikkea tosissaan. Puhukaa asioista, eikä se terapiakaan pahasta koskaan ole. Siellä on ihan mukavaa jutustella. Ei ne ammattiauttajat mitään tiukkpipoja ole, vaan haluavat auttaa ja ulkopuolinen korva on monesti yllättävän hyvä apu.
Ota myös huomioon, että lähtemällä et jättäisi pelkästään "hankalaa" naistasi, vaan myös lapsesi. Sitä hän ei taatusti ole ansainnut.
Yrittäkää, yrittääkää...
Paljon jaksamista sinulle!!! Pysy miehenä, joka huolehtii perheestään vaikeinakin aikoina. Vaikutat siltä.