moi! onko täällä muita sellaisia ihmisiä, jotka ovat muuttaneet koko elämänsä, siis nousseet ns. kuraojasta maantielle ja sieltä eteenpäin. miten te, ja etenkin naiset, olette korjanneet sielunne uudelleen. ulkoiset puitteet saa normalisoitua kyllä, raa'alla työn teolla, uhrauksilla ja korjauksilla, sillä että vaan tekee ja tekee ja menee eteenpäin kaikesta huolimatta...
mutta sitten on se ihmissuhdepuoli. minulla on ollut ties mimmoinen elämä ja kaikki siitä elämästä ei ole painokelpoista. takaisin en palaa, niitä miehiä en enää huoli, mutta voinko koskaan saada kunnollistakaan miestä, koska valehtelemaan en rupea?!
no, eipä sillä, jos en, niin olen vaikka yksin sitten, entiseen elämääni en palaa.
kaikki ei siis ole vain sitä, että olen mokannut, vaikka paljon olen mokannutkin. lähtökohtaisesti suunnan on antanut vuosien pelko ja väkivalta, minkä seurauksena en vuosiin arvostanut itseäni juurikaan tiskirättiä enempää. ja vaikka tiedän sen, että minulla on syyni, en usko, että sellaiset ihmiset sitä oikeasti ymmärtää, jotka eivät ole olleet "sillä toisella puolella". he eivät ymmärrä miten helppoa sinne onkaan vaipua takaisin ja millaisen työn ja tuskan takana sieltä on päästä pois... syyllisyys on olemassa edelleen... ja se haittaa parisuhteitten rakentamista. vieläkin meinaan aina valita sen tutun ja turvallisen "paskaläjän" mikä itsekin kerran olin, vaikka tiedän, mitä siitä seuraa.
miten olette päässeet uuteen ja parempaan parisuhteeseen? miten uskalsitte luottaa kaikkien pettymysten jälkeen (vakivällan, henkisen ja/tai fyysisen, pettymysten ja pettämisten, valehtelun yms.)? oletteko parisuhteen alussa tunteneet alemmuutta tai syyllisyyttä menneisyydestänne ja ehkä korjanneet sen asian? miten?
ja kysymys heille, joilla elämä on mennyt hieman enemmän kohdilleen aina: mitä jos saisitte tietää ihastuksestanne, että hänen entinen elämänsä ei olekaan valkoinen ja puhtoinen? että hän ei sitten olekaan se peltojen eloveena-tyttö eikä suomi-neidon neitsyt-versio? ja että sinne entiseen elämään ei kuulu kauniit ja rohkeat vaan lähinnä rumat ja pelkurit?
voiko kunnollinen mies valita mustan historian omaavan naisen?
(ja siis kyseessä on nyt kohtuu nuori nainen, joka jopa haaveilee, että ehkä saisi joskus mahdollisesti vaikka lapsiakin ja perheenkin. mutta sen verran vanha, että jos tässä kauan empii, menee se aika kyllä ohi)
mutta sitten on se ihmissuhdepuoli. minulla on ollut ties mimmoinen elämä ja kaikki siitä elämästä ei ole painokelpoista. takaisin en palaa, niitä miehiä en enää huoli, mutta voinko koskaan saada kunnollistakaan miestä, koska valehtelemaan en rupea?!
no, eipä sillä, jos en, niin olen vaikka yksin sitten, entiseen elämääni en palaa.
kaikki ei siis ole vain sitä, että olen mokannut, vaikka paljon olen mokannutkin. lähtökohtaisesti suunnan on antanut vuosien pelko ja väkivalta, minkä seurauksena en vuosiin arvostanut itseäni juurikaan tiskirättiä enempää. ja vaikka tiedän sen, että minulla on syyni, en usko, että sellaiset ihmiset sitä oikeasti ymmärtää, jotka eivät ole olleet "sillä toisella puolella". he eivät ymmärrä miten helppoa sinne onkaan vaipua takaisin ja millaisen työn ja tuskan takana sieltä on päästä pois... syyllisyys on olemassa edelleen... ja se haittaa parisuhteitten rakentamista. vieläkin meinaan aina valita sen tutun ja turvallisen "paskaläjän" mikä itsekin kerran olin, vaikka tiedän, mitä siitä seuraa.
miten olette päässeet uuteen ja parempaan parisuhteeseen? miten uskalsitte luottaa kaikkien pettymysten jälkeen (vakivällan, henkisen ja/tai fyysisen, pettymysten ja pettämisten, valehtelun yms.)? oletteko parisuhteen alussa tunteneet alemmuutta tai syyllisyyttä menneisyydestänne ja ehkä korjanneet sen asian? miten?
ja kysymys heille, joilla elämä on mennyt hieman enemmän kohdilleen aina: mitä jos saisitte tietää ihastuksestanne, että hänen entinen elämänsä ei olekaan valkoinen ja puhtoinen? että hän ei sitten olekaan se peltojen eloveena-tyttö eikä suomi-neidon neitsyt-versio? ja että sinne entiseen elämään ei kuulu kauniit ja rohkeat vaan lähinnä rumat ja pelkurit?
voiko kunnollinen mies valita mustan historian omaavan naisen?
(ja siis kyseessä on nyt kohtuu nuori nainen, joka jopa haaveilee, että ehkä saisi joskus mahdollisesti vaikka lapsiakin ja perheenkin. mutta sen verran vanha, että jos tässä kauan empii, menee se aika kyllä ohi)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Omalla kohdallani on päällisin puolin kaikki hyvin. Hyvä duuni, mukava asunto, kaikin puolin kunniallinen mies. Silti tähän on tultu aika kovien pohjakosketusten kautta. Entinen (ikävä kyllä) tyttöystäväni oli vähän samanlainen. Pohjia oli koluttu aika raskaasti sielläkin.
Tiedän lopun elämääni kohtaavani ison haasteen. Minun tulee olemaan todella vaikea löytää uutta naista entiseni jälkeen. Hänelle pystyin todella suoraan puhumaan asioista. Koulukiusaaminen, keiton maistuminen, elämässä ihan täydellisesti harhautuminen. Se on pitkälle jäänyt taakse nyt satunnaisia harhahduksia lukuunottamatta, mutta valitettavasti se painaa minua lopun ikääni. Julkisivu on lähes moitteeton, mutta todellisuudessa olen elämässäni munannut raskaamman kautta.
Entiseni kanssa oli helppoa. Hän oli myös munannut vähintäänkin riittävän raskaasti omalla tavallaan, missä oli paljon yhteistä oman historiani kanssa. Olemme vasta eronneet koska hommat eivät vain toimineet, mutta nyt kun asiaa mietin, niin raskas on olo. Kun oli toinen joka on nähnyt elämän nurjempaakin puolta (hänkin moitteettomasta julkisivusta huolimatta), saattoi vapaasti kertoa omista hölmöilyistään. Enhän minä niistä ylpeä ole. Oli vain jossain kohtaa elämää aika lailla kaikki mahdollinen hakoteillä.
Tiedän ettei minun ole helppoa löytää uutta naista itselleni. Tiedän että jos tapaan tytön joka on elänyt ns. täydellisen elämän, meillä on hyvin vähän yhteistä. Minä olen päässyt sinne hyvään missä olen pahojen pohjakosketusten kautta. En itsekään tiedä mitä tekisin. Valehtelenko? Vai puhunko totta? En voi ikinä odottaa ns. täydellisen elämän eläneen ihmisen ymmärtävän että missä olen mennyt. Nyt kun mietinkin asiaa, kahta kovemmin kaipaan entistä tyttöäni. Hänelle minä saatoin olla rehellinen. Mitenköhän sitä ikinä voisi tavata toisen kohtalotoverin? Kun tietää että niin moni ihminen vain nauraisi ja sanoisi että "vitun luuseri!" Mitä tulee sinuun, kuulostat sellaiselta ihmiseltä kenen kanssa ainakin minä tulisin toimeen. Kun on itse mennyt pohjien eikä huippujen kautta, osaa ymmärtää myös toista kivistä tietä kulkenutta. Luulenpa, että aika pitkälle kyse on siitä että molempien meiden tarvitsisi jotenkin ison onnen kautta kohdata toinen kaltaisemme, molempien. Emme voi muuttaa historiaamme, enkä minä haluaisi rakentaa tulevaisuutta ainakaan valheelle. Mieluummin haluaisin ihimisen kenelle voisin ihan rehellisesti kertoa omasta rumasta historiastani. Ikävä kyllä se tarkoittaa, että sen miehen/naisen löytäminen on aika paljon normaalia vaikeempaa. Ensi kerralla kun/jos osuu onni kohdalle, sitten ainakin itse panostan kaikkeni. Viime kerralla tuli ryssittyä. Meillä karumman tien kulkijoilla on pakko tehdä näin. Tai sitten vain toivoa että ns. hyvän tien kulkija ymmärtäisi, mutta harvoin sellaista ymmärtää mitä ei itse ole kokenut.
no, mistä sä tämän entisen tyttöystävän sitten löysit ja miten uskalsit sille olla niin avoin, kun ethän sä voinut tietää alusta saakka millainen sen historia on? vai oliko se vaan tyyppinä semmonen, että tuli tunne, että voi luottaa?
mä oon miettinyt sitäkin, että ei välttämättä ole hyvä olla toisen "pimeää puolta" kulkeneen kanssa, kun pelkään että siinä sitten vaan on isompi riski lipsua takaisin?
ja semmonen asia on totta, että sen näkee niistä ihmisistä, jotka on saaneet valita, että he ovat jotenkin niin... tietkö, luottavaisia elämään, en osaa selittää, ja se on jotenkin niin kaunista. semmonen, että toisaalta mä toivoisin, että en tietäis, niin mäkin voisin olla. tai siis, onhan se heidänkin todellisuutensa totta, mutta he eivät tiedä toista puolta, niinkun munkin puoli on totta, mä vaan en oikeasti tiedä sitä toista... tai tiedän, kun noin niinkun ulkoisesti olen, mutta se että mä luottaisin siihen, että tää säilyy edes tämmösenä... joo, nooh, eipäs nyt innostuta liikaa ;) menee ihan sekavaksi, mutta että me eletään tätä hemmetin samaa elämää, eikä sitten kuitenkaan! ja hassuinta on se, että he eivät nää mun läpi, tarkalleen ottaen mä olen oikeastaan elämäntilanteessa, missä on aika kaukana kaikki vanha. kaikki luulee, että mä olen jotain muuta kun mitä ehkä olen, vai olenko mä sitten oikeasti se, millasena ne mua pitää, kun ennakkoluulot tai mitkään ei vaikuta..?
toisaalta houkutus on vaan valehdella, vaikka selvillehän kaikki aina tulee kumminkin... eikä ainoastaan siksi, että esittäisi muka olevansa parempi, vaan myös siksi, että mä niin joskus toivoisin, että saisin olla vaan... ilman kaikkea taakkaa. jos kukaan ei tietäsi, mä voisin olla kuka vaan. mutta sitten taas, mä olen vain ihminen, ja haluaisin, että joku tietäis, tietäis kaiken ja ottais kädestä kiinni ja sanois, että ei se mitään, sä olet nyt siinä, ja mä tykkään susta silti. tällee mua ei oikeesti tunne kukaan.
vaikeeta siinä on myös se, että mä en halua pelastajaa vaan ihmisen. mä olen jo pelastanut itse itseni, ja niin jokaisen täytyykin tehdä, se kuuluu ihmisenä kasvamiseen, mä en halua määräilijää, holhoajaa tai tien näyttäjää, mitä sitten kyllä tarjoutuu, jos kertoo. mä en ole kenenkään tikapuut taivaspaikkaan, vaan ihminen. mulla vaan on tämmönen historia, kun on.
niin, pohtia vois vaikka maailman tappiin, mutta vaikeeta on, vaikeeta...
ja toisaalta kaikkihan me ollaan samanarvoisia, yritysjohtaja ei ole ilotyttöä arvokkaampi, siis pitäisi olla. onko näin, onko se vaan oma alemmuuden tunne, mikä vielä hiipii sisuksiin? no ainakin niin kauan, kunnes iskee painajaiset päälle, ja kumppani rupee ihmetteleen, että mikäs hemmetti tolle eloveenalle nyt tuli.. heh, heh. yllätys sekin tietty.
Meillä vain jotenkin tuli asiat heti alussa esiin. Niitä ei yksinkertaisesti voinut kätkeä, vaan ne oli jotain mikä vaikutti vielä silloin molempien elämään aika paljon. Ei meillä kummallakaan mitään TODELLA pahoja juttuja ollut, mutta kuitenkin sellaista minkä näin jälkikäteen ajatellen varmasti molemmat olisivat mieluiten jättäneet väliin. Joskus sitä elämässä vain vähän harhautuu. Mä en halua kertoa liikaa omasta historiastani, mutta sen kyllä että esimerkiksi kirjoittaminen on hyvä juttu, kirjeessä voi rauhassa kertoa omista asioistaan ja saada niihin kirjeessä vastauksen. Se on hyvä alku, ja näyttää että onko koko hommelilla mitään tulevaisuutta. Jos heti alussa saa kylmän vastauksen niin sitä tietää että tämä ei nyt ole oikein.
En mä osaa sitä oikein selittää. Jotenkin ne asiat tuli vain heti alussa esiin, ja niistä oli helppo puhua, kun huomattiin että molemmilla takana jotain mitä ei haluaisi olevan. Molemmat tunnettiin että nyt tässä on ihminen mille voi olla rehellinen. Rehellisyys oli aina meidän suhteen peruskiviä. Se oli reilua, kumpikaan ei ikinä käyttänyt mitään toista vastaan. Jos riitaa tuli, niin me riideltiin ajankohtaisista asioista, ei tyyliin "säkin olet tehnyt sitä ja tätä, mikä sä olet mulle sanomaan!" Se oli mun mielestä aina aikuisen merkki, kun ei lähdetty kaivelemaan toisen menneitä silloin kun tarvittiin riidassa aseita. Mä tulen ikuisesti olemaan hänelle kiitollinen siitä, ja mä toivon että hänkin osaa arvostaa mun käytöstä, siltä osin ainakin.
Mä olen itse sitä mieltä, että jos miehellä/naisella on takana liian rajuja juttuja ja itsellä myös samanlaisia, niin silloin seurustelu ei välttämättä ole hyvä ajatus, ainakaan jos se toinen ihminen ei ole ihan varma että haluaa jättää sen aiemman elämän taakseen.
Mitä tulee tuleviin seurustelukavereihin, niin mä tosiaan tiedän että liian nuori, puhtoinen, viaton ja kokematon ei saa olla. Ei ainakaan mulle. Mä joudun jo nyt salaamaan ihan tarpeeksi, on niin paljon mistä en ole ylpeä. Mä haluan jättää sen taakseni, mutta toisaalta mä haluaisin että mä ainakin kumppanilleni voisin olla riittävän rehellinen. Se taas tarkoittaa että hänen pitää olla kokenut itse riittävästi jotta ymmärtää. Jos ei ole mitään kokemusta itsellä, niin mä tiedän näyttäväni kamalalta ja typerältä häviäjältä. Mä kuitenkin tarvitsisin sen yhden ihmisen elämässäni, kenelle mä voin olla rehellinen.
Mitään pelastajia ei kukaan meistä tarvitse. Me tarvitaan ihminen jonka kanssaa jakaa elämä ja kokemukset ja tuntemukset, niin hyvässä kuin pahassakin. Pelastavat enkelit etsikööt pelastettavansa muualta.
kiitos vastauksistasi. kiva kuulla mitä joku toinen ajattelee, etenkin kun vaikutat aika fiksulta tyypiltä.
mä oon ihan varma, että sulla on vielä loistava tulevaisuus. enkä todellakaan usko, että sä vaikutat typerältä, koska jotenkin vaikutat niin hyvin selvinneltä, siis menestyksen mittarihan ei ainoostaan ole se, miten korkealle pääsee, vaan myös se, mistä on lähtenyt liikkeelle. - ja vielä kun mä itse uskoisin siihen omalla kohdallani, niin kaikkihan ois hyvin.
mä pelkään, että lipsun liian helposti takasin, jos alan yhtään hengailemaan liian tutuissa kuvioissa. mun ei auta, kun pysytellä kaukana, se vaan on joskus hemmetin yksinäistä. kiva tietää, että kuitenkin maailmassa on muitakin, jotka tavallaan etsii vielä. tai ainakin tietää miltä se tuntuu.
mä en halua enää takaisin, enkä mene, yksinäisyyttä pelkääville ihmisille, tekis mieli aina sanoa, että pahempiakin vaihtoehtoja löytyy: PALJON PAHEMPIA, koska tavallaan yksinäisyyteen voi myös itse aika pitkälle vaikuttaa, ja seuransa voi sittenkin valita. se mihin me ollaan synnytty ja se, mitä me sattuman kautta saadaan taakaksi, ei tarvitse ihan koko elämää meiltä viedä. vaikka se paljon veisikin.
joskus kun mä käyn lenkillä, ja katselen vaikka talvimaisemaa, kukkapeltoja tai syksyn lehtiä ja katuvaloja, mä pysähdyn oikein miettimään, miten kaunista elämä voikaan olla. pysähtyisinkö mä koskaan, jos en tietäis, miten ohuen langan varassa se roikkuu... jaa-a.
mutta, onnea etsiessä siis matka jatkuu, mä toivon sullekin kaikkea hyvää ja olen varma, että sä tulet löytämään paljon hyvää, ja jos sun kokemukset on tehny susta viisaamman, ymmärtäväisemmän, suvaitsevaisemman ja nöyremmän (siis en puhu nöyristelystä, vaan sellasesta rehellisestä, inhimillisestä nöyryydestä), ei sulla varmasti ole mitään hävettävää. sä vaan tiedät, millasta on olla ihminen.
ehkäpä munkin pitäs alkaa luottaa siihen. no, pikkuhiljaa.
onnea matkaan.
Luin teidän keskustelun ja mielenkiintosta pohdintaa. Mietin vain, että oletko sinä ap varma ettei kukaan näkisi sen sinun kulissisi läpi? Kun itse pelkäät omaa pimeää puoltasi, niin on ymmärrettävää että pelkäät sitä muissakin, mutta tuntuuko sinusta siltä, että tunnistat ja näet sen pimeän puolen toisessa sellaisen ihmisen tavatessasi? Tai mikä on se peruste jolla ajattelet että toinen on sellainen, jolla on liian paljon pimeää, ettei sinun kannata alkaa suhteeseen, tai että toinen olisi liian puhtoinen ja luottavainen eikä siis voisi ymmärtää?
Itse olen elänyt todella rankan nuoruuden, ja lähdin siitä elämästä. Muutin, hain opiskelemaan, tein paljon töitä. Ja silti ajauduin suhteisiin jotka tavallaan toteuttivat sitä aiempaa elämääni. Se johtui siitä että itsetuntoni (aiemman elämäni ja turvattoman lapsuuden takia) oli niin huono että otin aina lähes ensimmäisen vastaantulijan kumppanikseni ja toisaalta näissä miehissä oli varmasti jotain sellaista tuttua, jotain ongelmallisuutta. Ja ne suhteet hajottivat minua aina uudestaan. Pari kertaa kävi myös niin että toinen jätti minut kun jossain vaiheessa aloin kai osittain tiedostamatta testata toisen vahvuutta ja ajattelun avaruutta, esittelemällä näitä pimeitä puoliani ja entistä elämääni ehkä turhankin alleviivaten huonouttani.
Kaikesta elämäni rankkuudesta ja turvan ja terveen rakkauden puutteesta johtuen ajauduin mielenterveysongelmiin ja yritin itsemurhaakin kun yrityksistäni huolimatta en saanut apua. Lopulta pääsin kelan kustantamaan psykoterapiaan jossa kävin tiiviisti yli kolme vuotta ja olin myös sinkkuna pitkään kun ajattelin että olen niin perustavanlaatuisesti vaurioutunut etten ikinä tule pystymään seurustelusuhteeseen, että ihmissuhteet ovat minulle liian hajottavia ja tuskallisia.
Kävin terapiassa, opiskelin, tein töitä hullun lailla kun yritin rakentaa itseäni ulkoapäin ja oli kova tarve näyttää että kykenen. Olin kuitenkin hyvin yksinäinen kun en voinut kenellekään paljastaa mennyttä elämääni ja tunsin itseni pahaksi, kuin sieluni olisi täynnä mustaa soraa jota on pakko vaikka väkivalloin pitää sisälläni ja ettei vain mitään siitä näy tai valu ulospäin. Aika sekopäältä silti näin jälkikäteen saatoin tuolloin vaikuttaa kun kuitenkin välillä, etenkin alkoholin vaikutuksesta jotain tästä pimeydestä tuli ulos. Siis kai luulin että onnistun siinä julkisivussani, mutta elin erakon elämää ja karkotin ihmisiä ja vihasin ihmisiä joita yritin miellyttää vaikka "tiesin" etteivät he ikinä ymmärrä tai tiedä siitä mitä sisälläni on. En antanut kenellekään edes mahdollisuutta kun pelkäsin niin paljon.
Kelan terapian jälkeen hakeuduin vielä toiseen tiiviiseen terapiaan jonka nyt pystyin maksamaan itse kun olin ulkoisesti saanut asioitani kuntoon. Tämä terapia on keskittynyt nimenomaan sosiaalisiin ongelmiini ja ihmissuhteisiini ja nyt kun takana on jo kolme vuotta tätäkin terapiaa, olen pikkuhiljaa alkanut luottaa enemmän itseeni ja elämään ja ihmisiin ja saanut ihan todellisiakin ystäviä. En minä heillekään kaikkea kerro menneisyydestäni, palasia sieltä täältä ja jollekin kerron jotain, jollekin toiselle jotain toista. Olen rehellinen, mutta kaiken kokemani jälkeen olen herkkä ja arvioin ihmisistä sen mitä heille voin kertoa. Monesti sen mukaan mitä he kertovat minulle ja siis mitä kykenevät arvioni mukaan vastaanottamaan. Toisaalta se että olen terapioissani puhunut asioista on tehnyt myös sen ettei ole niin tarvettakaan puhua kaikesta kun on saanut jo rauhaa joistain menneistä asioista ja niitä voi jo pikkuhiljaa aidosti alkaa pitää menneinä.
Tästä tuli nyt paljon pitempi sepustus kuin mitä aioin. Minua vain kiinnostaa ap sinun ajatusmaailmasi kun olen kokenut samoin, mutta toisaalta jo päässyt eteenpäin, kun en enää koe tuota asiaa niin ongelmallisena. Minusta sinun ehkä kannattaisikin tutustua ihmisiin rauhassa ja pyrkiä rehellisyyteen aina, mutta vasta hiljalleen puhua vaikeistakin asioista sitä mukaa kuin tuntuu että toinen voi ymmärtää. Ja varo liian herkästi teilaamasta ihmisiä. Jos kohtaat toisen jolla on samaa taustaa kuin sinulla, niin ei tämä toinenkaan välttämättä heti sitä toista puolta näytä vaan näet vain sen kauniin ja sileän pinnan ja samalla tavoin kuin sinä hän tunnustelee varovasti ja saattaa olla torjuvakin jos pelkää. Ja toisaalta, älä myöskään teilaa ketään sen hänen mahdollisesti paljastuvan pimeän puolensa takia, koska hänkin on matkalla niinkuin sinäkin ja tarvitsee aikaa ja luottamusta.
Itse uskon että parhaiten minulle sopisi ihminen joka on myös kokenut asioita elämässään, mutta joka on halukas ja kykenevä kasvamaan ja käsittelemään traumojaan. Vain tällaisen ihmisen kanssa uskon suhteen voivan kehittyä riittävään syvyyteen jotta aito tunteminen ja kohtaaminen ovat mahdollisia. Ja tämä tapahtuu tietenkin hitaasti, koska en avaudu minäkään kovin nopeasti ikinä. Vaikutan avoimelta, mutta sekin on sitä pintaa vielä ja joka pinnan alla on taas uusi pinta - ja syvyys. Sinkku olen edelleen, mutta nyt jo uskallan toivoa ja varovasti uskoakin että minun on vielä mahdollista löytää hyviä ihmissuhteita.
http://www.youtube.com/watch?v=PtBkWRs-_IQ
http://www.youtube.com/watch?v=Ku5thPv_WQA&feature=related
moi. jotenkin alitajuisesti tunnistan, siis en tietoisesti, vaan huomaan vaan tavallaan toistavani tiettyjä kuvioita. ihmiset eivät tiedä minusta mitään, he luulevat muuta. olen sen näköinen, että minusta tavallaan ihmiset eivät tajua koskaan edes ajatella.
kun kerroit noista ihmissuhteistasi, se oli suoraan kun minun elämästäni! jotenkin olen yrittänyt etsiä muuta, mutta huomaan kerta toisensa jälkeen olevani samassa tilanteessa. tosin nyt elän, yllätys: yksin. ja kyllä. olen rakentanut hyvin suojaavan muurin ympärilleni. ja tuo, että sanoit, miten varmuuden vuoksi pysyttelit sinkkuna... niin minäkin teen, en uskalla luottaa siihen yhtään, että tekisin yhtään hyvää valintaa, tai sitten iskee tunne, että en sitäpaitsi oikeasti saisikaan ketään "hyvää" ihmistä...pohjimmiltaan, jos ollaan rehellisiä, vaikka aina yritänkin jotenkin ajatella muuta.
itse en enää juo alkoholia ollenkaan. enkä käytä mitään päihteitä. (ja ihmiset veikkailevat, että en ole varmaan koskaan käyttänytkään "sä se et varmaan koskaan juo mitään", sillai, että no enpä juo, en...)
miehistä silti tunnistan juuri sen pimeyden, ihastun justiinsa siihen "tuttuun ja turvalliseen", koen jotenkin että he ainakin... en tiedä oikein enää itsekään. ehkä raaka tosiasia on se, että katson, etten muuta ansaitse.
mutta olet oikeassa siinä, että ei saisi liian nopeasti teilata myöskään muita, omassa turvallisuuden hakuisuudessaan... ja teen sitä. en anna välttämättä edes mahdollisuutta ymmärtää mitään, kun päätän jo etukäteen, että ei kumminkaan... totta. voi edetä pikkuhiljaa, ja toisaalta antaa myös itse mahdollisuuksia muille. ehkä pelko johtuu siitä, että koska en ole pystynyt suojelemaan itseäni silloin, en luota kykyyni valita vieläkään tai puolustaa itseäni tarvittaessa. sitten varmuuden vuoksi torjun siinä paljon hyvääkin.
niin, puhut niin paljon kun suoraan minun elämästäni. olen myös hakeutunut terapiaan ja käynyt siellä muutaman vuoden. mutta välillä mietin sielläkin, että se vaan sanoo, kun itellä on kaikki hyvin ja se on terapeutti jne. se tuntuu välillä niin irralliselta... että se on teoreettista puhumista ja sitten on se käytännön elämä. on vaan asioita, mitä en pysty kertomaan edes terapeutilleni. sitäpaitsi no, en tiedä onko kaikesta tarvettakaan puhua... jää nähtäväksi... mutta oikeastaan se, mitä haluan sanoa, on että kiitos kirjoituksestasi, se oli itseasiassa... todella hyvä. olet niin oikeassa niin monessa asiassa, mitä minun pitää tosissani pohdiskella... ehkä minäkin uskallan toivoa. eikä ainakaan ole niin helvetin yksinäinen olo.
luin koko ketjun. tuntuu että tarvittaisiin vain lämmintä ystävää, ja lohduttavaa syliä enemmän kuin terapeuttia. Jos te tajuaisitte alkuunkaan, miten terveitä ajatuksia ja kirjoituksia päässääne pyörii rankkojen kokemusten jälkeen, ymmärtäisitte itsekin itseänne paremmin. Eihän ihmisinä kukaan ole valmis, joku kohtaa ne kriisinsä nuorempana, toiset vaikka keski-iässä vaikka olis miten muulta vaikuttanut. Ei kellekkään ole edes luvattu helppoa elämää, mutta eniten harmittaa se, että rankkojen kokemuksien myötä moni itse kieltää itseltään paremmat asiat elämässä. Tuomitsee itse itsensä, pitää itseään syyllisenä hirveän moneen asiaan, vaikka kyllä esimerkiksi juominen on selkeä oire johonkin, mitä ei saa käsiteltyä.
Jotenkin sitä on oikein opeteltava, että antaa itselleen asioita anteeksi, koska se, miten itse suhtaudutte itseenne varmasti heijastuu myös muihin.
En usko myöskään siihen ettei kulissin läpi näe.
Ei ehkä näe läpi, mut ei tarvi tajuta kuin se, että jollain ihmisellä on joku kulissi päällä jostain syystä. Lopun voi lukea sitten ihmisestä suoraan. Kyllä sen näkee.
Ja kaikista koskettavinta on se, että vaikka ei ole muuta kuin tämä hetki, niin silti uskotte, että muut pitävät teitä sinä ihmisenä, joka on valinnut jossain tilanteessa väärin. Ei muut pidä, itsestä se lähtee, ei muista. En usko silti siihenkään, että olisitte sitä, mitä muut luulevat, ette ole nimittäin edes sitä mitä itse luulette. Vain sitä, miten tänään elätte, sitä miten tänään ajattelette.
Jotenkin tuntuu myös tuo terapian tarve siltä, että ihmistä kaivattaisiin ja kovasti, jotakin jolle kertoa asiat. Mutta terapia on vähän keinotekoinen ihmiskontakti, auttaa toki joissain asioissa, mutta ei esimerkiksi ole kahden ihmisen vaikeiden asioiden tasapuolista jakamista, ei terapeutti voi sanoa sinulle takaisin, että mullakin on paha olla, huolia siellä ja täällä ja rahatkin tiukalla ja sata ja yksi asiaa hoidettavana heti neljän jälkeen.
Lisäksi on hyvin paljon vaikeuksia elämässä, jotka on muillakin rankkoja tai raskaita, vaikkei ne nyt sinänsä olisi mitään omaehtoista sekoilemista olleetkaan. Eli kun vertailee itseään muihin tossa asiassa, ehkä helposti näkee itsensä huonona, mutta ei ehkä sitten huomaa, että toisellakin on oma taakka kannettavana, ehkä jossain muussa asiassa, mutta jakamista sekin kaipaisi ja toinen voi pitää sitä omaa huoltaan yhtä raskaana kuin joku toinen omaansa.
Ei mikään ole ihanampaa kuin se, että saa purkaa huoliaan toiselle, ei niiden tarvitse olla samoja tai yhtä suuria. Inhimillistä on kaikki, mitä tässä maailmassa on tapahtunut. Inhimillistä on myös se, että tulee häpeän tunne siitä, ettei riitä näiden asioiden vuoksi, näkyi ne sitten päälle tai ei.
Ei kannata luottaa kaikkiin, ei edes joka toiseen, mutta kun kohtaa ihmisen johon voi luottaa, kannattaa pitää kiinni lujasti.
Kirjoitit niin hyvin että silmät kostuivat.