noniin mammat!

yh:lla kun ei oikein ole kysyntää vaki suhteeseen.

elikkäs meille tulee kesällä kuusi vuotta täyteen.. ensimmäiset kolme vuotta asuttiin eri paikka kunnilla koska olin lukiossa ja mieheni töissä.. ja meillä oli silloin ns. viikonloppu suhde,koska ei nähty muulloin.
kun olin lukion käynyt niin muutin miehen luokse ja sitten syksyllä aloitin amiskan josta valmistuin vuosi sitten. nytten meillä on puoli vuotias poika ja oma-asunto.
ensimmäiset kolme vuotta oli sitä että tuntui aina olevan niitä perhosia vatsassa kun oli menossa miehen luokse tai hän oli tulossa meille.
ja on niitä mutkiakin ollut matkassa, meinattu muiden takia erota mutta sinnikkyydellä ollaan tähän asti päästy ja anteeksi antamalla.
nyt menee arki pienen pojan kanssa. ja edelleen ollaan rakastuneita. tietty rutiinilla mennään päivät eteenpäin mutta välillä keksitään kaikkea kivaa että ei käy suhde liian tylsäksi.
kyllä minusta tuntuu että tämä ensimmäinen mies kenen kanssa nyt olen niin on se oikea. ja samaa hän sanoo minustakin. mies on seitsemän vuotta vanhempi niin hänellä on ollut elämässä muitakin naisia kuin minut.

Mie nostin riman todella korkealle kipeän eron jälkeen. Ajattelin että seuraava mies on se oikea, ja sen kyllä sitten tuntee heti. Se johti sitten siihen, että vaikka mies olisi ollut kuinka mukava tahansa, en tahtonut tapailla jos oli yksikin asia joka ei miellyttänyt minua.. Mutta sitten kävi niin, että eteen tuli sellainen tavallinen tallaaja, jota tapailin, joka ei oikeastaan sytyttänyt minussa suuria tunteita alkuun, mutta johon jäin kiinni jostainsyystä. Vasta myöhemmin ihastuin ja rakastuin rytinällä.
En tiedä itsekään miten siinä niin kävi, mutta uskon tämän olevan se oikea, ja hän vain käveli elämääni. Nyt on tuntunut hyvältä hyväksyä toisessa ne virheetkin. :)

En ole ihastuvaa sorttia.
Perhosia mahassa tunsin murrosiässä, aikuisena monien pettymysten jälkeen en enää.
Tähän mieheen en edes ihastunut, arvomaailmamme vain olivat niin samanlaiset että kappas alinkin seurustelemaan.
Olin saanut mennä ja tulla ja tehdä.
Oli vain ikävä tehdä kaikki yksin.
Eli arvostan nyt ihan sitä että on elämänkumppani en niinkään sitä ihastumista.
Mutta on meillä omat vaikeutemme ja en tiedä kestääkö suhde sitten loppuelämän.
Toiset sanovat, että suuri rakkaus kantaa suhteen vaikeiden aikojen yli, että sen ihastumisen muiston turvin jatketaan.
Minulla kuitenkin on mennyt näin ja siskollani samaten.
Itse luotan ajankanssa syntyneeseen yhteisymmärrykseen enemmän kuin hetken perhosiin.

Alussa, kun tavattiin miheni kanssa 12v sitten, oli perhosia mahassa, jopa hanhia välillä. Koska molemmat ajatteli, että toinen on varmaankin ylpeä ja ei-sitoutuvaa tyyppiä, koska on erittäin suosittu ja menevä, ei tullut mieleenkään että suhde kestäisi kauan. Nyt siis ollaan oltu yhdessä 12 vuotta, naimisissa kolme vuotta ja esikoinen on 1v2kk.

Ensihuuman jälkeen tietysti tuli arki, seksi väheni ja pää selveni, mutta mitä enempi tutustui toiseen, sen enempi arvostus nousi ja tuli tunne, ettei kukaan muu enää kelpaakaan. Alku oli silti hankala. Taisteltiin ensin pari vuotta ja hiottiin toisiamme, sitten erottiin vuodeksi, jonka jälkeen ikävä veti takaisin yhteen. Molemmat oli muutaman kokemuksen rikkaampi ja selkeästi sitä mieltä, että kyllä tämä sittenkin oli minulle se oikea.

Olen tyytyväinen, että paussi oli ja varmuus yhteensopivuudesta tuli sitä kautta. Osaa arvostaa toista enempi. Ollaan monella tavalla täysin erilaiset, jotkut toisen tavat ärsyttää (molemmin puolin) mutta ärsytykset painaa niin vähän, kun toisessa vaakakupissa on luottamus, samat elämänarvot ja tasa-arvoinen kumppanuus. Noita perhosia en tosiaan enää kaipaa, ne oli rakastumisen ja intohimon huumaa. Tilalle on tullut jotain paljon arvokkaampaa...

Ajattelin, että vaadinko liikaa, kun kukaan ei kunnolla kiinnostanut. Sitten tapasin aviomieheni ja rakastuin häneen ensi katseella.

Tiesin heti, että tuon mieheen kanssa menen mihin vain, naimisiinkin.

Ensi tapaamisestamme, tähän päivään, mahtuu myös paljon vaikeuksia, mutta tässä ollaan.

Kun olen mieheni kainalossa, niin siinä on kaikki, en kaipaa minnekään muualle, enkä ketään muuta. Enkä mieti, että olisiko jossain parempi.

Mieheni läheisyys ja tuoksu ja jopa ääni puhelimen kautta saa minut "kehräämään".

-Joten, älä menetä uskoasi, se ihana mies, josta olet unelmoinut, tulee elämääsi ajallaan.

heips! mäkin olin yh, usko tai älä.. en siis enää.. mä tapailin kanss "monia" miehiä, joista sitt etsi/löysi vikoja. Se on jännä kun ennen lasta ei kaikkiin pieniin asioihin ees kiinnittäny huomiota, mutta silloin sitä etsikin itselle miestä; nyt taas on huomioitava lapsi. "voinko kuvitella juuri tuon miehen lapseni elämään"?- siltä pohjalta mä rupesin aina miettimään, analysoin niin kauan että tajus itsekkiin ettei kyseinen mies ollut valmis perhe-elämään, tai muuta vastaavaa.. sitähän se nimittäin yh:n elämä on; perhe-elämää. Nykyisen miehen kun tapasin, se oli heti menoa. Hänestä tiesi heti, että on kaikkea sitä mitä olen ikinä haaveillut.. Tietenki n vikoja hänessäkin, kenessäpä ei...