Niin kysymys tosiaan johon haluaisin tietää vastauksen niiltä MIEHILTÄ, jotka ovat päässeet irti siitä.. Täytyyhän niitäkin kuitenkin olla vai olenko väärässä? Omalla kohdallani mies ei ole koskaan aiemmissa suhteissa sortunut fyysiseen väkivaltaan, eikä koskaan aiemmin meidän suhteessamme. Olemme olleet yhdessä kohta kolme vuotta. Muutenkin meillä on ollut hyvin onnellinen ja tasapainoinen parisuhde, eikä turhista asioista ole tarvinnut riidellä. Ja silloinkin sanallisesti, ei henkilökohtaisuuksia ja sovimme riitamme hyvin pian. Nyt olen tosiaan avun tarpeessa maailmani romahdettua uuden piirteen astuessa kotiimme kaksi päivää sitten. Alkoholilla oli osuutta asiaan ja mustasukkaisuus kuulemma syynä.. Eli nyt jos joku tietää jotain keinoja, otan ne enemmän kuin mielelläni vastaan, muuten edessä on vain yksi ratkaisu, jonka varmasti arvaattekin.
Voiko väkivallasta
"parantua" ?
8952
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mielestäni ei voi. Sellainen ihminen oli sitten kyseessä nainen tai mies joka ylittää tämän näkymättömän rajan ja toisen ihmisen kunnioittamisen tekee näin myös uudelleen, valitettavasti. Luulempa, että on myös niin, että ensimmäinen kerta kirpaisee myös lyöjää mutta seuraavat kerrat ovatkin sitten helpompia ja alkaa ns. puolustelu siitä miksi on käyttäytynyt näin. Kaikkeen näes tottuu ja ihminen on mestari uskottelemaan itselleen asioita. En sano näin pelkästään omakohtaisen kokemuksen vuoksi, jolloin voisi ajatella ajatusteni johtuvan katkeruudesta. Sanon näin ihan siitäkin syystä, että ystävä ja tuttavapiirissäni olen huomannut, että näin se tapahtuu. Joten valitan mutta kaikesta huolimatta voimia sinulle.
...suhteesta HETI !!!
Minä olin yli 20 vuotta väkivaltaisen, mutta kuitenkin niin ihanan ja huumorintajuisen miehen vaimona. Kävimme terapiassa 6 vuotta, yritimme kaikkemme. Tulos oli huono :( . Hukkaan menneitä vuosia, joista olisin voinut nauttia ilman pelkoa. Mutta rakkaus tekee sokeaksi. Rakkaus kestää mitä vaan, liikaakin :( .
Nyt on pakahduttavan ihana vapaus !! Voin tehdä, mitä haluan !!! Voin seikkailla, missä haluan !!! Voin kyläillä, missä haluan !!! Voin juopotella, flirttailla, elää "kevytkenkäisesti", jos niin haluan.
Miettikää naiset, mitä elämällänne teette !!!
Takana 11 vuotta yhteistä matkaa, myös kaksi lasta on siunaantunut. Meillä tämä väkivaltaisuus nosti päätään vain harvoin, ja niin kauan kun toisinaan sorruin siihen itsekin, uskoin että tilanne paranee vielä. Tappelimme siihen aikaan vain humalassa, ja vaikka minuun poikkeuksetta sattui paljon pahemmin, ajattelin kuitenkin että tämä on yhtälailla molempien ongelma. Aikaa kului ja pääsin itse eroon fyysisen väkivallan käytöstä, vaikka myönnän kyllä henkistä v.valtaa käyttäneeni roppakaupalla. Kuitenkin tilanteita, joissa mies kävi minuun käsiksi tuli muutamia, joskin harvakseltaan. Sitten erään tällaisen tilanteen jälkeen, joka sattui kahdenkeskisellä lomamatkalla, sanoin että joko mies hakee apua itselleen tai otan avioeron. Mies alkoi käymään keskustelemassa miespuolisen työntekijän kanssa, ja näitä käyntejä kertyi silloin 5-6 ja niiden oli tarkoitus jatkua tämän työntekijän kesäloman jälkeen. Vaan miespä ei enää saanut itsestään irti yhteydenottoa työntekijään, ja tämä avun hakeminen vaan jäi sitten siihen, eikä mies ilmoittanut edes työntekijälle ettei jatka käyntejä. Minulle sanoi, että kyllä tarkoitus oli, mutta se vain jäi ja sitten ei enää kehdannut ottaa työntekijään yhteyttä. Edellä mainitusta on aikaa nelisen vuotta, ja jatkoimme kuitenkin yhdessä. Väkivaltaisuus pysytteli pois kuvioista tämän vuoden helmikuuhun saakka, ja sinisilmäisesti olin kuvitellut meidän päässeen tästä ongelmasta. Mutta niin vain kävi, että minä jouduin elämäni kriisiin asioissa, jotka eivät suoraan liity parisuhteeseemme, vaan ovat menneisyydestäni ajalta ennen suhdettamme. Talvi oli todella raskas ja olisin tarvinnut kaiken mahdollisen tuen mieheltäni, mutta sen sijaan väkivaltaongelma "aktivoitui". Mieheni on muutoin fiksu ja monessa asiassa suorastaan mallikelpoinen, mutta tässä asiassa hän pelottaa minua, kun ei myönnä ongelman olevan itsessään vaan vähintään yhtä paljon minussa, vaikka raivon hetkellä hänellä esiintyy suoranaisia "black outteja". Hän haluaisi pariterapiaan, kun taas minä en siihen lähde ennenkuin hän tekee yksilötasolla jotakin ongelmalleen. Näin siksi, että asiantuntijat neuvovat, ettei pariterapia ole ratkaisu tähän ongelmaan ensisijaisena vaihtoehtona, sillä vaikka parisuhteessa varmasti ongelma onkin, niin tämä ongelma jatkuu yksilötasolla vaikka parisuhde katkeaisi, ja siirtyy mahdollisiin seuraaviin suhteisiin, ja vaikkei uusia suhteita edes tulisi niin onhan ihmisellä paha olla kun tällaista tekee.
Meidän avioliittomme on tulossa tiensä päähän, en enää jaksa etsiä itsestäni niitä tunteita ja toivoa, olo on tyhjä ja vieläkin epäuskoinen. Tajuan jälkeenpäin, että avun hakeminen avioerouhan takia ei auta, koska niin kliseeltä kuin kuulostaakin, niin avuntarve pitää ihmisen itse tajuta, ja sitä apua pitää ensisijaisesti hakea oman itsen eikä avioliiton pelastamisen takia. Auttaessaan itseään auttaa pahoinpitelemäänsä puolisoa ja lapsiaankin, eihän esim. juomistakaan pysty lopettamaan toisten takia vaan itseään ihmisen on ensisijaisesti haluttava auttaa. Vuosia ajattelin ettei tämä ole NIIN vakavaa; tilanteita oli kuitenkin harvoin, minua ei koskaan pahoinpidelty "pahasti", ja olinhan itsekin aiemmin käyttänyt väkivaltaa mieheeni, enkä elänyt jatkuvan pelon vallassa. Naimisissa olen edelleen eikä avioerohakemusta ole vielä jätetty, mutta kuten menneestä sanamuodostakin huomaa, olen kuitenkin luovuttanut. Tuntuu kamalalta ajatella näin, mutta kun ei enää usko ja toivo, ei myöskään pety. Henkiseti olen ollut viimeiset puoli vuotta kaikin puolin sen verran kovilla etten vaan jaksa uusia pettymyksiä. Sinulle toivon voimia (itselleni myös), toivon että kirjoitukseni herättää ajatuksia, vaikket ehkä ole vielä valmis vaikeisiin päätöksiin.
Kyllä kirjoituksesi minussa ainakin herätti ajatuksia. Sinä olet pitkällä tiellä itsetuntemuksesi kanssa. Totinen, mutta parantavilla jäljillä.
Niinähän se on, apua on haettava oman itsensä takia ensisijaisesti. Ihmisellä itsellään on oltava halua parantua, parantaa elämänlaatuansa, niin tekijällä kuin uhrillakin. Kun ihminen uskoo tulevaisuuteen, hänellä on silloin haluakin.
Erilaisissa riippuvaisuussuhteissa kynnys apua hakemaan tuntuu olevan kovin korkea aika monelle. Ei uhri halua olla uhri eikä väkivaltaisesti toimiva sisimmässään halua satuttaa (en puhu psykopaateista nyt), mutta rajat käytöksen radikaaleille vaihteluille on opittu niitä toistamalla uudelleen ja uudelleen ja sittenhän ei kynnystä enää olekaan.
Väkivalta on kuin rikkaruoho, joka nyppimättä täyttää pikkuhiljaa isonkin pellon.
Itse olen kyllä antanut omalle suhteelleni uuden mahdollisuuden, vielä uuden tilaisuuden meille parina. On ollut väkivaltaisia tilanteita ja meneisyydessämme ja josko rakkaudessa on olemassa surureunus aina, kun menneitä muistelee, rakkaus ei se ole lähtenyt juurineen irti, ei kummallakaan. Vilpittömyyden vaan vaistoaa, kun sen näkee. Kun sydämellään ja järjellään tajuaa, kuinka hädissään kumpikin on, ei vaan voi särkeä siinä tilanteessa lisää. Mutta pointti onkin vilpittömyys ja tahto.
Jos päättää lähteä, se päätös on tehtävä, kun tunteet ovat rauhalliset, ei kesken kiivaimman tunnekuohun niin, että päätös "huomennakin" jatkuisi. Jos taas päättää antaa tilaisuuden, sekin on päätettävä rauhallisella mielellä ja kunnioittaen sekä itseään että kumppaniaan.
"Jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden", mutta ei niitäkään loputtomiin ole mitään todellista järkeä jaella.
Tilapäinen ero auttaa selkiyttämään ajatuksia.
On puhuttava rauhallisesti ja päättäväisesti ja pidettävä kiinni siitä, että seuraava kerta on sitten lopullinen niitti, ja eroaminen on tosiasia, joka on tehtävä, jos enää haluaa itseään kunnioittaa. Itsensä on vaan ohjelmoitava uudelleen uutta tulevaisuutta varten, jos siihen päätyy. Se on vaan tehtävä, jos tällä pallolla meinaa selvitä.
Henkensä kaupalla hirteen heittäytyy vain heikko ja sairas aina ja aina vaan uudelleen. Sellaisia me emme ole!
...Toivottavasti selviät ilman pysyviä vammoja
tai miehesi,kun väkivalta seuraavan kerran iskee.
En usko tuohon parantumiseen. Mutta sanoisin sinulle
älä kannusta muita esimerkilläsi jatkamaan väkivaltaista suhdetta.Kun olet itsekin ihan ulalla. ......Nyt vihdoin minä olen eronnut
loppumattomasta väkivallasta....on turha vannoa että
seuraava kerta on lopullinen niitti...joka kerta
uudelleen ja uudelleen...ei se lopu kuin lähtemällä pois..
Moi...
Omassa suhteessani väkivaltaa kesti noin 2 vuotta, ennen kuin muutin pois yhteisestä kodistamme poikamme ja syntymättömän lapsemme kanssa. yritin tänä aikana kaikkeni, jotta olosuhteet muuttuisivat ja paha loppuisi, mutta turhaan. Kävimme läpi parisuhdeterapiaa, yksilöhoitoa ja jopa pakkohoitoa, mutta turhaan.
Vasta asuttuani muutaman kuukauden ilman miestäni tajuisin, että paras tapaa auttaa miestäni oli muuttaa pois ja pistää suhde tauolle. Yhdessäolon aikana mies ei nimittäin koskaan ottautunut ongelmaansa kunnolla. Hänen ainut näkemys oli että kyse on minusta ja minun vioista. Nyt kun asumme erikseen, hän on alkanut soitella itselleen apua eri tahoilta. En silti usko kovin tähän asiaan, ennen kuin aikaa on kulunut paljon ja joku ammatti ihminen ilmoittaa minulle että voisi keskustella minunkin kanssa mieheni tilanteesta. On hyvin todennköistä että parantumiseen aikaa vie vuosi, varsinkin kun terapiatunti tuhlautuu minun hakkumiseen eikä mieheni oman ongelman hoitamiseen.
Omaan osuuteen voin kertoa sen verran, että ajan kanssa huomasin muuttuvani kanssa agresiiviseksi ja hyökkäävääksi, vaikka tätä ei suositellakaan. Kaikki se patoutunut viha, pelko ja ahdistus purkautui joskus autonikkunan hajottamisella puolipaneelilla, pleikkarin heittmisellä lattiaan, sanallisella halveksuntana. Kun erosimme tunsin että kaikki se paha minusta meni pois. Ei ollut enää mitään miksi riehua, ei ollut enää sitä möykkyä sisällä. Yksin ollessani olen käynyt terapeutilla ottamassa pois kaiken sen kivun,tuskan ja pelon jotta voisin elää normaalia elämää. Jos väkivallan antaa anteeksi ja antaa sen jatkua vuosi kausi päätyy huonoon jamaan, mutta lähtemällä selviää elossa ja voittajana.
Toivon silti, että tilanne korjautuisi josksu osaltamme, koska on hyvin vaikeaa luopu ihmisestä johon usko, jonka kanssa rakensi elämäänsä ikuisuuteen, ennen kun kaikki muuttui. Siksi turhat lupaukset pois ja vain vankkoja päätösiä kehiin.
Entinen mieheni löi ja lupasi et ei enää
aina vain tuli turpaan.Käytiin terapiassa,
vika oli aina minussa.Vaikka minä annoin
hänen olla niin kuin halusi.
En nalkuttanut.Olin hänen ORJA suoraan-
sanottuna 17 vuotta.Töissä piti käydä,
ja kaikki tein kotona,isäntä makasi
sohvalla ja passuutti.
Tein kaiken hoidin kodin lapset ja kaikki
muutkin velvollisuudet.
Missään en saanut käydä,ei ollu kavereita
niinkuin naisilla yleensä on ystäviä.
Kotona neljänseinän sisällä olin
lasten kanssa ja töissä minkä kävin.
Ukko makso vuokran,muuta se ei tehnytkään.
Minä ostin ruuat vaatteet ym.Sitten
jos multa loppu rahat,huuti et mihin sinä ne
olet tärvännyt.
Ja itse juoksi juomassa ja vieraissa,
ja kotona hakkasi minut.Lapset näki
kaiken.Sitten kun läksin 17 vuoden
jälkeen,sitten se helvetti vasta alko.
Sai pelätä jatkuvasti missä vaanii,
puolivuotta kesti sitä.
Uhkaili vaikka millä.jos hän ei saa
pitää niin ei muutakaan,sitä se hoki.
Mutta sama homma jatkuu kuulema uuden
muijan kanssa.Lupaili vaikka mitä
ja anteeksi pyysi.Mutta se on vihonviimeinen
kun siihen antautuu ja uskoo.
Ei kannata uskoa,ei ne muutu miksikään.
Ei kannata jäädä katsomaan milloin seuraava
isku tulee,se voi olla viimeinen pahimmassa
tapauksessa.
omasta elämästäni,ja nyt olen eronnut,onneksi!
Sitä olen ihmetellyt,voiko olla totta,että väkivaltainen käytös ei jatku?
En ole kuullut sellaisesta vaikka ex-ni asuu jo uuden kanssa.
Voisko olla että uusi nainen on niin hyvä että ei tarvitse enää olla väkivaltanen.
(minua ex-ni syytti kaikesta ja muka siksi kävi kiinni kun ärsytin,olin liiankin kiltti).
Vaikeaa oli eron aika,sillä useamman kerran hain eroa,ja uskoin häntä,kun peruin ero,alko vielä kauheampi aika,kunnes lopulta tajusin että en voi muuta kun erota,onneksi tuli avuksi ystävä,jota kiitän,ilman häntä en olisi päässyt eroon väkivallasta.