Olen töissä reproalan firmassa eli tarkemmin sanottuna teen aikakaus- ja sanomalehtiä.
Työnkuvaani kuuluu tarkistaa kuvienlaatu ovatko painokelpoisia ja yleensäkin kirjoitusvirheiden, lehteen tulevien ilmoituksien yms. tarkistus ennen kuin siirrän lehden painoon.
Kuten pomoni aikoinaan minulle totesi "Tällä alalla ei stressiltä vältytä". Aloitettuani ensimmäiset kesätyöt 2002 voin todeta, että hän todellakin oli oikeassa.
Kesätyöntekijästä siirryin osa-aikaiseksi kun valmistuin 2005 tälle alalle.
Minua on pompotettu työpisteestä toiselle tuuraamaan eri henkilöitä, eri lehtien kanssa ja on ollut työtä yrittää muistaa kaikki mahdollinen työnkulkuun liittyvä ja välttää virheiden tekeminen koska painopellin uusiminen maksaa ja paljon.
Kiire on yleensä se pääpiru. Usein sitä ei kerkeä edes syödä vaikka ruokatunteja pitäisi noudattaa ja tämän johdosta painokin kummasti pudonnut. Lehti on saatava painoon keinolla millä hyvänsä. Työpäivätkin voivat venyä usein pitemmälle iltaan.
Olen vakavissani alkanut miettiä, että voisin vaihtaa alaa ja tehdä jotain hieman helpompaa ja vähemmän vastuullista. Liika aivojen käyttö alkaa jo ottaa voimille.
Esimerkiksi vaikkapa kauppaan täyttelee ruokahyllyjä. Toisaalta palkka voi hieman pudota verrattuna nykyiseen mutta kyllä minä haluaisin kuitenkin voida hyvin kuin olla jatkuvan stressin ja paineen alla.
Opiskellakaan en enää jaksais ja ne tuetkin tuskin kattaisivat vuokran ja perheen toimeentulon.
Työnkuvaani kuuluu tarkistaa kuvienlaatu ovatko painokelpoisia ja yleensäkin kirjoitusvirheiden, lehteen tulevien ilmoituksien yms. tarkistus ennen kuin siirrän lehden painoon.
Kuten pomoni aikoinaan minulle totesi "Tällä alalla ei stressiltä vältytä". Aloitettuani ensimmäiset kesätyöt 2002 voin todeta, että hän todellakin oli oikeassa.
Kesätyöntekijästä siirryin osa-aikaiseksi kun valmistuin 2005 tälle alalle.
Minua on pompotettu työpisteestä toiselle tuuraamaan eri henkilöitä, eri lehtien kanssa ja on ollut työtä yrittää muistaa kaikki mahdollinen työnkulkuun liittyvä ja välttää virheiden tekeminen koska painopellin uusiminen maksaa ja paljon.
Kiire on yleensä se pääpiru. Usein sitä ei kerkeä edes syödä vaikka ruokatunteja pitäisi noudattaa ja tämän johdosta painokin kummasti pudonnut. Lehti on saatava painoon keinolla millä hyvänsä. Työpäivätkin voivat venyä usein pitemmälle iltaan.
Olen vakavissani alkanut miettiä, että voisin vaihtaa alaa ja tehdä jotain hieman helpompaa ja vähemmän vastuullista. Liika aivojen käyttö alkaa jo ottaa voimille.
Esimerkiksi vaikkapa kauppaan täyttelee ruokahyllyjä. Toisaalta palkka voi hieman pudota verrattuna nykyiseen mutta kyllä minä haluaisin kuitenkin voida hyvin kuin olla jatkuvan stressin ja paineen alla.
Opiskellakaan en enää jaksais ja ne tuetkin tuskin kattaisivat vuokran ja perheen toimeentulon.
Vastaukset 24
Vanhimmat
joskus parikyt vuotta sitten. Töitä ei silloin paljoa ollut ja aloin siivoamaan leipäni eteen. Etenin nopeasti ja minut koulutettiin esimieheksi. Jos olisin vielä siivousfirmassa työnjohtajana niin luultavasti söisin mielialalääkkeitä ja olisin burn outissa. Onneksi olen päässyt työnjohtotyöstä eteenpäin ja voin nauttia olostani.
Ei ole helppoa varmaan missään työssä nykyisin. Joka paikassa saa puurtaa ja esimiestyöt taitavat olla vihoviimeisiä. Ihmistä ei ole luotu jatkuvaan kiireeseen.
Muistan hyvin reproalan jatkuvan kiireen. Kaikki työt tuotiin nenän eteen merkinnällä "kiire!" Joskus useammala huutomerkillä varustettuna. En tiedä oliko aiemmissa vaiheissa kiire kenelläkään, mutta ennen painoon menoa oli aina se kiire.
Kaupoissa se kiire vasta onkin varsinkin ketjuohjatuissa Alepoissa, S-marketeissa , Siwoissa, Valintataloissa. Lähikaupassa kun käyn niin sen huomaa kaikesta: Kassoilla on yksi rahastaja joka soittaa kelloa jos viisi ihmistä on jonossa. Sitten hyllyttäjä keskeyttää työnsä ja juoksee kassalle mennäkseen kahden minuutin kuluttua takaisin hyllyttämään. Juoksevat perse vaahdossa koko päivän.
Reprosta lähdin vuosi sitten, pää sanoi että tätä ei enää kiitos. Sähköposti muuten myös on lisännyt huomattavasti henkistä rasitusta, kaikki tapahtuu vielä hektisemmin nykyään. Kymmenen vuotta jaksoin olla allalla. Sitten uskaltaa lähteä kun on pakko.
Tuttuja tuntemuksia. Minulla oli vielä pätkätyö ja potku-uhka, vaikka sain jatkuvasti hyvää palautetta asiakkailta. Liika aivojen käyttö ja kiire syö kovalevyä. Hankkiuduin olosuhteiden pakosta uupumislomalle kolmeksi kuukaudeksi ja myöhemmin työsuhde (onneksi) päättyi ja pääsin ansiosidonnaiselle nukkumaan ja rentoutumaan mm. kirjastoihin ja uimahalleihin. Köyhyys ei haittaa, kunhan saa nukuttua.
Vielä lohdutuksen sana: Miehen keinu on karu, siinä on vain yksi naru.
on minulla, joka myyn niitä ilmoituksia ja työnkuvaani kuuluu myös ilmoitusaineiston hankkiminen aineistopäivään mennessä.. ja vielä provikkapalkalla.
Kyllä mullakin stressiä pukkaa, mikä esiintyy väsymyksenä, päänsärkynä, niskan jumittumisella ja pahoinvoinnilla. Ei ole kivaa !:(
Itse olen ollut parikymmentä vuotta tv-alalla. Kiire on meilläkin nykyään. Kaupanpäällisenä tulee monissa toimituksissa työpaikkakiusaajat - ala vetää ilmeisesti narsismista tai muista luonnehäiriöistä kärsiviä persoonallisuuksia. Hyvin usein ruutunaamat ja toimittajat ovat jotenkin erikoisia. Jumalasta seuraavia, jotka pompottavat vuodesta toiseen HÄNEN ohjelmaansa palvelevia työmuurahaisia. Selän takana näille suuruuksille nauretaan. Työpaikkamme suurin sairastamisen syy on mielenterveyshäiriöt. Työntekö olisi huippukivaa jos näille luonnehäiriöisille tehtäisiin jotain, mutta työnataja ei tee vaikka tietää. Se siitä mediaseksikkäästä alasta.
Mikä provo tämäkin sit taas lieneekään...
Toistia pompotetaan ja toiset pompottaa. Valinta kysymys. Alistu tai lähde pois. Helppoa! :)
ai helppoa.. ehkä yksinäisille vaan ei perheellisille. taidat olla yksinäinen tai työtön.
That's what it is, to be a slave.
mutta mutta mutta... nykyisin on joka paikassa olevinaan hirveä kiire, oli millä uralla tahansa. omassa työpaikassa on puhkeamassa eläkepommi, lähes puolet porukasta lähtee eläkkeelle, samalla kun työtehtävät lisääntyvät. eikä tietenkään saa palkata uutta väkeä, joten arvatkaapa kuka poistuvien työt?
muutaman vuoden kuluttua nähdään sitten sekin ihme kun ihmisiä alkaa kuolla kirjaimellsiesti työpaikoille, kuten japanissa on jo oireita, ellei tahti ja ajatusmaailma radikaalisti muutu.
työ kun ei tekemällä lopu... turha polttaa itseään loppuun keski-ikäisenä.
vie ihmiseltä paitsi voimat niin myös terveyden! Kysymys kuuluukin, mitä oikeastaan elämältä haluamme? TALON, jota maksaa kituutamme pitkän pennin eläkeikään asti, korkojen kera tietysti(laina-aika voi pidentyä jopa 10v. nyk. kor. nuosun myötä)! Tämä oli vielä eilen tekstitv:ssä otsikkona. Jätämme tämän kaiken sitten jälkikasvulle perintöverojen kera riideltäväksi!
Haluammeko AUTON, jonka arvo laskee älyttömästi 2-3 vuodessa (bensan hinta nousee koko ajan ja EI varmasti tule laskemaan tässä maassa)! ns. haaveet kannattaa toteuttaa säästämällä, EI missään nimessä velaksi! Velka sitoo ihmisen työhön, halusi tämä sitten tehdä sitä työtä tai ei!
En ihan täysin ymmärrä sanontaa, että on lottovoitto syntyä Suomeen...täällä kärsitään uupumuksesta, velallisuudesta, kodittomuudesta jne. ja leipäjonojen kasvamisesta!
Tämäkö on nyt sitten sitä tavallisten ihmisten kyykyttämistä? Onnea ei voi ostaa, mutta olen pommin varma siitä, että tavallisten työttömien arkea voisi kohentaa sekä palkansaajien verotusta keventää (lisäksi duunareiden vapaat kohdalleen)!
Liian paljon kuulee sitä, että vapaita on turha pyytää kun ei ole tuuraajia...ihan perseestä sanon minä! Systeemi ei toimi ja siihen vaikuttavat valtiovallan ummistuneet silmät, yrityksien halu säästää väärästä päästä (työvoimasta), kilpailu globaalin markkinatalouden koukeroissa ja sokerina pohjalla kaiken kallistuminen...totutusta ei haluta luopua, ei sitten millään!
olen täysin samaa mieltä ja onneksi en ole ruvennut täysin oravanpyörään,kunhan saan lapseni pari vuota vielä koulutettua,rupean joko vuorotteluvapaalle vai onko sitä sitten enää,ainakin helpompiin hommiin.
"TALON, jota maksaa kituutamme pitkän pennin eläkeikään asti"
Ensimmäisen asuntoni ostin kymmenen vuotta sitten ja möin sen lähes 100% voitolla, toisesta sain enää 25% voittoa ja nyt myyn kolmannen, josta saan varmaankin enää 20% voittoa.
Onneksi kuitenkin nuo prosenttiluvut Helsingin keskustassa tarkoittavat euroissa sitä, ettei minun tarvitse enää koskaan olla työn orja.
niin helppoa se on kun osaa...
Itse jäin nyt elämäni ensimmäistä kertaa sairauslomalle työuupumuksen takia. Olen aina kuvitellut että minulla on hyvä stressin sieto kyky ja jaksan venyä, vielä nuori kun olen. Toisin kävi!
Mutta kun miettii että meillä töissä (ravintola-ala) pitää todellakin joustaa; työvuorot venyy ja oletetaan että jäät ylitöihin, työviikon pituus ei lähestulkoon ikinä ole viisi päivää, kiristetään työntekijöistä ym.kaikessa mahdollisessa, että saat miettiä kuinka ihmeessä kerkeän tehdä nämä kaikki asiat vuoron aikana, tehdään vuoroista niin mahdottomia ettei itse esimiehetkään niistä selviäsi, vapaapäiviltä soitellaan töihin ja niin edelleen. Kiire on jokapäiväinen "työkaverimme".
Vapaapäivinä makaat raatona ja mietit että huh taas pitäsi selvitä seuraavasta työputkesta.
Asiosta kyllä aina palaveerataan mutta on tullut huomattua, että muutokset jää yleensä puheasteelle.
Kolikon kääntöpuoli on se että työporukka on meillä hyvä ja mukava, senkin voimalla jaksaa pitkälle. Mutta ei sitä loputtomiin jaksa, sen sain nyt itse kokea. Mielellään ei työpaikkaa vaihtaisi mutta nyt on pakko alkaa miettimään tätäkö tulevaisuudelta haluaa.
Voimia kaikille ja kohta se kesäkin tulee, toivottavasti monelle lomien kera!
Olin 48 vuotta työelämässä. IT-alalla. Vuodesta 1952 näihin päiviin alan kehitys on ollut uskomaton. Olen ollut siinä mukana ja se on ollut erittäin haasteellista. Työ ei ole koskaan "syönyt" minua. Olen aina ollut työnarkomaani ja tykännyt siitä.
oli vasta kehittymässä nykyiseen lakipisteeseen! Nyt tullaan alas että heilahtaa! Heikot sortuvat elon tiellä ja niitä heikkoja on herra paratkoon PALJON!
Mitenkähän takavuosina ihmiset kestivät, esim tulipalo pakkasilla kaikki mpäivänvalot metsätöissä, umpihangessa poka-sahan kanssa, ei edes moottori sahaa, harvesterista puhumattakaan, lähes sataskiloiset tukit käsipelillä hevospeliin, kaivaa puun tyvi esiin (toistametriä lunta) jne ja palkalla juuri ja juuri eli, ruoka kerran päivässä, miten ihmeessä ihmiset kestivät, nykyisin valitetaan vaikka ei ole oikeasti mitään hätää kenelläkään, ei ole nälkä ja katovuosilla merkitystä kun ravintoa tulee sitten muualta ym, miettikää hieman!
Ennen vanhaan ressi oli enemmän fyysistä ja uskottiin jumalaan. Nyt kärsitään enemmän henkisestä väkivallasta ja yritetään pärjätä omillaan. Tässä maailmassa on hyvää ja pahaa, kannattaa elää hyväntahtoisuuden puolella ja pitää itsestäänkin huolta.
terv.
Jeesus
Näin on ja siksi olen siirtynyt vanhuuseläkkeelle jo 48 vuotiaana. Nyt olen 52v ja nautin elämästä.....antaa muiden hoidella hommat. Kalastelen ja nautin mökkielämästä.
Huomasin kaksikymmentä vuotta sitten, että työ rupesi syömään miestä liikaa. Niinpä lopetin työn teon kokonaan. Ja hyvin olen pärjännyt. Ei sitä elääkseen tarvitse työtä tehdä. Voi elää muutenkin. Työtä tehdessä joutuu vaan maksamaan veroja ja se on elämästä pois.
minäkin tein hommia hullunlailla aloitin jo 14v. koulun jälkeen.Yötöihin menin sen jälkeen klo 3 yöllä ja tein 12 tuntisia työpäiviä urakalla,kun työkaverit istuivat vähän väliä kahvilla ilman kiirettä niin ajattelin oman osuuteni jo tehneeni.
16v he nyt ovat vetäneet niska limassa eipä kateeksi käy,oikein lämpö käy sydämessä asti kun kuljen työpaikan ohi.
Luulin myös kestäväni ihan mitä vain ja kaiken." Asenne oli että " ei tunnu missään, olenhan yli-ihminen". Ilmeisesti erehdyin, pidin itseäni kovana ja voimakkaana henkisesti niinkuin ruumiillisestikin.
Tässä oli aikataulini ennen sairastumistani.
Tollanen 2 vuotta jaksoi. Sitten tuli loppu.
Olin töissä 07 - 13.00
Koulussa 13.10 - 15.00
Töissä 15.10 - 18.00
Koulussa 18.15 - 21.30
21.30 - ...03.00 koulutehtävät ja tentteihin lukemiset.
21.30 - ...03.00 päättötyön tekoa
Viikonloput meni mökkiä rakentaessa. 05.00 - 22.00. Tai sitten töissä urakka hommissa.
Myös treenit ja punttisali 2-3 tuntia. Silloin kun oli vapaata koulusta 19.30 jälkeen. Eli tiistai ja torstai.
Kiirus olis ellainen, että piti lennosta vaatteet vaihtaa ja kaahata koulu-työ väliä ( liikennevaloihinkaan ei saisi pysähtyä tai aikataulu olisi pettänyt ). Syömäänkin ehti ruokatunnin jälkeen vasta yöllä.
Joskus ruokatuntia ei edes ehtinyt pitää ja suklaapatukalla vuorokausi piti painaa.
Kun alkasi kesäloma. Toisille alkasi toisille ei. Minulle se ei alkanut koskaan. Jouduin tuuraamaan lukemattomia määriä henkilöitä, kun he olivat kesälomalla. Kaikki vastuu oli minulla, joka asiasta.
Tähän päälle murheet perheasioista, ystävien kuolemat jne...
Sitten alkasi univaikeudet ja laihtuminen. Väsy oli hirveä ja jokapaikkaa särki. Tämä paheni ahdistuneisuudeksi, paniikki oireiksi ja masennukseksi. Silloin tajusin lopettaa stressaamisen ja liian kiireet aikataulut.
Vaati yli vuoden parantua ja joutui syömään keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä. Täysin en vieläkään ole toipunut vaikka 2 vuotta kulunut. Lääkkeitä lopettelen lähiaikoina.
Näin eilen suht mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen ja ajattelin ottaa yhteyttä kyseiseen paikkaan ja tiedustella hieman tarkemmin toimenkuvaa. Mutta sitten huomasin seuraavan maininnan: EMME EHDI VASTATA PUHELINTIEDUSTELUIHIN!
Siis miksi voi olla niin pirun kova KIIRE, ettei EHDI vastata puhelintiedusteluihin? Eli haluanko todella töihin firmaan, jossa kiireen ihannointi paistaa noin selvästi läpi? Kiirehtikää keskennänne, hölmöt!
Hesarin Nyt-liitteessä viime kesän juhannuskaksoisnumerossa sattui silmiin koko sivun artikkeli brittiläisestä Tom Hodgkinsonista. Lähdin siitä paikasta kirjakauppaan ostamaan suomennetut teokset Vapauden Ylistys ja Joutilaisuuden Ylistys. Avasi silmät lopullisesti... Tämä koko show on vaan vaivoin peiteltyä orjuutta.
Kannattaa tutustua: kustantaja Basam Books;) Tom on yhteiskuntakriitikko vailla vertaa ja analysoi partaveitsen terävästi nykymenoa. Luu jää käteen, jos multa kysytään, tässä hurlumheissä.