Tulvahti taas jostain vanhoja muistoja mieleen. Mmmmm.. niin kummasti kutkuttavia muistoja. Taas mietin, olisiko sittenkin ulkomaalainen mies parempi? Tai saksalainen ehkä mieluiten.
Seurustelin muinoin vuosia saksalaisen kanssa ja se oli tunteiden paloa! Rakastettiin toisiamme -ja se myös näytettiin, todellakin. Jaksettiin olla tuntikausia ja jopa päiväkausia ihan vain kahdestaan. Juteltiin lähekkäin, siliteltiin, suudeltiin niiiiiiiin paljon ja keksittiin ihan käsittämättömät määrät tapoja tuottaa toisillemme mielihyvää!
Se oli sellaista rakkautta, jonka poltteen aistin joskus vieläkin etäisesti vaikka jossain rakkauslauluissa. Suurimmaksi osaksi tuo kaikki on kyllä jo "painunut ikiroutaan". Ikävä kyllä, paljon myös riitaa, mustasukkaisuutta ja tuskaa tuohon suhteeseen mahtui, joten lopulta väsyin siihen kaikkeen kriisiin ja lähdin pois.
Kokemukseni suomalaismiehistä sen jälkeen ovat jotain ihan muuta. Sanotaan, että rakastetaan, mutta sitä ei kyllä käytöksestä mitenkään huomaa. Keskustelut ovat vain kaverillisia ja virallisia. Katsekontakteja vältetään viimeiseen asti.
Jos halasin miestä samaan huoneeseen osuessa, tai suutelin, siihen vastattiin kohteliaan jäykästi, mutta aina mies jatkoi matkaansa nopeasti, eikä jäänyt nautiskelemaan hellyydestä. Esileikit ovat suomimiehilleni olleet pakkopullaa ja 20-30 minuutin jälkeen mies jo tuskailee, että vieläkö tätä pitää jatkaa?! Minä kun taas en edes kutsuisi niitä esileikeiksi, vaan se on juuri sitä parasta tapaa nautiskella rakkaastaan! Myöskään seksi ei näille miehilleni maistunut mainittavammin, pari kertaa viikossa vain.
Nyt alkaa jo usko olemaan koetuksella ja olen alkanut yhä varmemmin uskoa, että minun hellyydentarpeessani on jotain epänormaalia ja vinksahtanutta??! Uskon jo vakaasti, että vaadin liikoja, että minulla on jokin mielenvika, kun kaipaan hellyyttä niin tuskaisesti. =(
Kertokaa nyt hyvät ihmiset: saako enää mistään hellyyttä? Saako sitä suomalaisilta? Olenko vain tutustunut vääriin ihmisiin? Vai pitääkö lähteä Saksasta hakemaan??
Seurustelin muinoin vuosia saksalaisen kanssa ja se oli tunteiden paloa! Rakastettiin toisiamme -ja se myös näytettiin, todellakin. Jaksettiin olla tuntikausia ja jopa päiväkausia ihan vain kahdestaan. Juteltiin lähekkäin, siliteltiin, suudeltiin niiiiiiiin paljon ja keksittiin ihan käsittämättömät määrät tapoja tuottaa toisillemme mielihyvää!
Se oli sellaista rakkautta, jonka poltteen aistin joskus vieläkin etäisesti vaikka jossain rakkauslauluissa. Suurimmaksi osaksi tuo kaikki on kyllä jo "painunut ikiroutaan". Ikävä kyllä, paljon myös riitaa, mustasukkaisuutta ja tuskaa tuohon suhteeseen mahtui, joten lopulta väsyin siihen kaikkeen kriisiin ja lähdin pois.
Kokemukseni suomalaismiehistä sen jälkeen ovat jotain ihan muuta. Sanotaan, että rakastetaan, mutta sitä ei kyllä käytöksestä mitenkään huomaa. Keskustelut ovat vain kaverillisia ja virallisia. Katsekontakteja vältetään viimeiseen asti.
Jos halasin miestä samaan huoneeseen osuessa, tai suutelin, siihen vastattiin kohteliaan jäykästi, mutta aina mies jatkoi matkaansa nopeasti, eikä jäänyt nautiskelemaan hellyydestä. Esileikit ovat suomimiehilleni olleet pakkopullaa ja 20-30 minuutin jälkeen mies jo tuskailee, että vieläkö tätä pitää jatkaa?! Minä kun taas en edes kutsuisi niitä esileikeiksi, vaan se on juuri sitä parasta tapaa nautiskella rakkaastaan! Myöskään seksi ei näille miehilleni maistunut mainittavammin, pari kertaa viikossa vain.
Nyt alkaa jo usko olemaan koetuksella ja olen alkanut yhä varmemmin uskoa, että minun hellyydentarpeessani on jotain epänormaalia ja vinksahtanutta??! Uskon jo vakaasti, että vaadin liikoja, että minulla on jokin mielenvika, kun kaipaan hellyyttä niin tuskaisesti. =(
Kertokaa nyt hyvät ihmiset: saako enää mistään hellyyttä? Saako sitä suomalaisilta? Olenko vain tutustunut vääriin ihmisiin? Vai pitääkö lähteä Saksasta hakemaan??
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tämä palsta ei petä koskaan. Mut joo, eipä muuta kuin Saksaan hellyyttä hakemaan!! :-D
perussuomalainen mies ei kyllä romantiikkaa tihku. Kovin on tappavan arkipäiväistä elo suomalaisen juntin kanssa. Varmasti rakastavat, mutta missäänhän se ei näy. Rakastelu on nopea akti, jonka jälkeen mennään jääkaapille ja sitten kuorsataan.
Minun edellinen poikakaverini sanoi aika lailla näillä sanoilla: "sä et tule koskaan löytämään itsellesi miestä, joka jaksaa noin paljon halailla ja pussailla. Kukaan ei jaksa koko ajan kyhnätä lähellä".
No mutta mutta. Löysinpäs kuitenkin vaan en suomalaisesta. Joskus poikakaverini jopa sanoo, että haluaisi vielä enemmän halailla. Voisiko paremmin olla :)
Ehkä suomalaisissa miehissäkin löytyy hellyydenkipeää (joka ei pelkää tunteitaan näyttää!!), mutta missä sellaiset lie.
Hei!
Oli mukava lukea jotain saksalaisista miehistäkin täällä....vaikka en täällä niin useasti käykkään...kuitenkin kun puhuit romantiikasta ja läheisyydestä....niin seurustelin aiemmin suomalaisen miehen kanssa vuosia, ja kyllä läheisyyttä oli, mutta vaikealta se tuntui hänen näyttää...tuntui, että erotessa sain eniten tietää mitä hän minua kohtaan tuntee...
Nyt seurustelen saksalaisen miehen kanssa, ja kyllä täytyy sanoa, että läheisyyttä, ja lämpöä on...välillä ihan riittämiinkin, jotta sais hetken hengähtää, mutta ei pidä valittaa...en sillä :-) Kuitenkin ei tämä aina helppoakaan ole, kulttuurierot, kuten ruokailu, kieli tjn tulee eteen...mutta niistä selvitään!
Mutta olen samaa mieltä kanssasi ainakin tämän kokemuksen pohjalta, että kannattaa sitä hakea Saksasta, mutta en mene sanomaan etteikö sitä suomalaisista löytyisi...on täälläkin miehiä jotka ovat romanttisia...varmasti, mutta missä?
Hyvää kesää!
Kiitti ja hyvää kesää sullekin! Juu, en ole ihan vielä ainakaan Saksaan lähdössä, en ole vielä kokonaan heittänyt kirvestä kaivoon..=)
Jos lähtis kesällä tuonne lavatansseihin, sitä tarjontaa en ole vielä suuremmin tutkinutkaan, vaikka tansseissa kävinkin paljon teininä, eli tuossa -90 -luvulla siis..
ulkomaalaisesta miehestä:
ranskalaisesta!
Romanttisempaa en olekaan kohdannut, ei yksikään suomimies vetänyt vertoja. Mutta meille ei ehtinyt tulla edes suhdetta, olimme kuukauden samassa paikassa vain koulussa, ja sitten piti läksiä omiin maihimme... Sain viimeisenä iltana häneltä ihanan viestin, mutta kun en osannut ranskaa, asia kävi ilmi vasta suomennettuani sen Suomessa.
En kuitenkaan enää viitsisi kokeilla hankkia Rankasta jtn "uutta korvaamaan tämän entisen miehen kaipuun". On nimittäin tosiasia, että suurosa ranskalaisista jotka Ranskan kaduilla tulevat ei-ranskalaista iskemään, haluavat vain sitä yhtä... Suurosa tyytyy vakavammassa mielessä oman maansa naisiin. Mutta toista oli tuo minun aikanaan 16-vuotiaana tapaamani herrasmies... Hän ei kertaakaan ollut saman tien ehdottelemassa seksiä (se olisikin siinä tapauksessa ollut kiinnostunut vain siitä, koska vain kk kerittiin siinä samassa paikassa olla), viestissäkin oli vain kauniita jäähyväissanoja...
Eli en taida yrittää hankkia toista ranskalaista, koska heissä nuo vakavempaan tähttävät ovat niin harvassa ja moni on turisteille vain pelimiehiä. Mutta olisi sangen ihanaa jos vielä joskus törmäisin tuohon, jonka tunsin 16-vuotiaana!
Sitten näkemäni suomalaismiehet... heillä ainut asia mielessä on ollut seksi. Yksi jätti ja turhautui, kun eka kertani kesti vain pari sek. ollessani 23-vuotias, vaikka hänen olisi pitänyt olla vain tyytyväinen saatuaan neitsyyteni.
Kyllähän sitä suomalaisiltakin saa :-)
Eräs suomalainen eksäni oli harvinaisen romanttinen ja hellyydenkipeä, mikä oli sinänsä hieman hauskaa, koska mies oli 199 cm pitkä :-D. Sellainen köriläs ja halaili kuin halinalle. Heh. Olin hänen "suklaasimmunsa" (näin hän minua kutsui), mutta eipä siitä sitten loppujen lopuksi päässyt kovin vakavaa syntymään, koska en yksinkertaisesti pitänyt häntä kovin vakavasti otettavana jostain syystä, ja pinnallista kyllä, en pitänyt siitä, että hän oli niin pitkä.
Tulisemmin rakastuin yhteen toiseen herraan 17-vuotiaana, hän oli muistaakseni 23-vuotias, en nyt ihan varmaksi muista. Oli vaalea ja myös aika pitkä. Kun yöllä en saanut unen päästä kiinni, hän antoi minulle hieronnan :-). Kyllä niistä suomalaisistakin romantiikkaa löytyy, kunhan löytää kultakimpaleen. Tuonkaan miehen kanssa emme kauaa tapailleet. Tällä kertaa se oli oikeastaan hän, joka jätti. Syyksi hän sanoi ikäeromme, ja pyysi ottamaan yhteyttä, kun täytän 18. En kuitenkaan ottanut, koska tapailin silloin nykyisen mieheni kanssa.
Onhan niitä joitain muitakin ollut, jotain niin mitäänsanomattomia tapauksia, ettei mitään sanottavaa siis ole...
Nykyinen venäläinen mieheni (nyt kun pituudesta mainitsin aiemmin, niin mainitsenpa nytkin, että on tuosta ensimmäiseksi mainitusta varmaankin pari päätä lyhyempi :-D) onkin sitten parempi kuin kaikki exät yhteensä, kun romantiikasta puhutaan. Eilen hän järjesti minulle aivan ihanan yllätyksen. Soitti minulle yhtäkkiä iltapäivällä töiden jälkeen, että tulisinko kaupunkiin. No, minä sitten menin, ja kun tulin kaupunkiin, hän vei minut ravintolaan ja kaivoi salkustansa minulle ostamansa lahjat. Hän oli kuulemma katsellut jo jonkin aikaa, että yöpukuni näyttää nuhjuiselta, joten oli ostanut uuden silkkiyöpuvun, kauniin vaaleanpunaisen, sekä kirjan, josta olin puhunut jonkin aikaa, että haluaisin lukea. Ihana yllätys. Rakastan yllätyksiä ja lahjoja.
Mulla englantilainen poikaystävä.
Kokemuksia suomalaisista miehistä on kertynyt ja eroja kyllä löytyy paljon.
Kun englantilaisen kanssa tulee puheeksi naimisiin meno, lasten hankinta tai jokin muu "vakavampi" parisuhteeseen liittyvä juttu ei hän säikähdä vaan heittäytyy keskusteluun mukaan ja ilmoittaa kaikille että meille tulee sitten ainakin kaksi lasta. Ainakin tällä tytöllä jäi suu auki hämmästyksestä :)
Sitten on tuo ylenpalttinen halailu ja pussailu koko ajan. Suomalaisena en ole tottunut siihen ja sekös hämmentää ja täytyy sanoa että välillä pikkuriikkisen ahdistaa moinen läheisyys mutta en missään nimessä valita!!!!! Suomalaisen poikaystävän kanssa olin onneni kukkuloilla kun sain fyysistä huomiota ja varsinkin yleisillä paikoilla. Silloin tuntui että tuo varmasti tykkää minusta kun koskee minua kauniisti muiden nähden :) Nyt koko homma tuntuu naurettavalta.
Sitten on tämä tiimihenkisyys. Eli kun poikaystäväni tarvitsee uuden takin tms. on minun ehdottomasti oltava makutuomarina ja mielipiteelläni on oikeasti merkitystä! Kun minä tarvitsen jotain uutta se mennään yhdessä ostamaan ja poikaystävä auttaa valitsemaan uudet alusvaatteet tai toppatakin! Suomalainen poikaystävä kävi tarjoustalosta hakemassa jonkun takin ja jos erehdyin sitä kommentoimaan niin mulkaistiin tyyliin mistä toikaan mitään tietää.
Ehkä suurin ero englantilaisessa ja suomalaisessa on että tämä englantilainen on poikaYSTÄVÄNI. Kaikesta jutellaan ja minua kuunnellaan. Suomalainen poikaystäväni oli vain poikaystävä. Ystävät oli ihan erikseen.
"Kyllähän sitä suomalaisiltakin saa :-)"
Juu, ihan varmasti saa, mutta sehän siinä juuri onkin, että mistä ihmeestä sen kultakimpaleen löytäisi? Sen oman tiimikumppanin, jonka kanssa ajatukset käy yksiin?
Liikoja en mielestäni vaadi. Se vain, ettei mies olisi kännittelijä ja että se tosiaan olisi sekä rakas, että ystävä! Että se olisi ihminen, jonka kanssa voi olla samaa mieltä edes jostain asioista ja jonka kanssa olisi yhteisiä puheenaiheita.
Koruista en välitä, ei tarvitse ostella kalliita lahjoja. Kioskilta jos ostaa joskus vaikka purkkapaketin tai suklaapötkön, ni siinä on ihanaa yllätystä riittämiin.
Ja kun jotkut naiset itkevät, että mies ei osta koruja, vaan osti autoon uuden varaosan, ni todellakin, mä ilahdun enemmän siitä auton osasta, kun auton huollossa mulla itellä on peukalo keskellä kämmentä.
Olen itekin toki muutaman hellän suomipojan tavannut, mutta silloinkin kävi niin, että se oli hetken huumaa vain. Olivat aika nuoria ja välimatkaakin oli turhan paljon niiden kanssa.
Mutta siis, ei auta heittää kirvestä kaivoon!