Kävelin aamulla Pasilasta Helsinkiin. Finlandia-talon kohdalla jalankulkutie menee aivan ratapihan vieressä, vain verkkoaita rajaa välissä. Kävelin sattumoisin sitä puolta tietä ja huomioni kiinnitti urossorsa joka seisoi kummallisessa paikassa, tuon aidan tolpan juurella ja rutkutti hiljaisella äänellä. Kävelin ihan vierestä ohi ja hieman ihmettelin kun se ei pelännyt ja siirtynyt sivuun kuten ne yleensä tekevät. Käännyin katsomaan taaksepäin ja sitten huomasin möykyn tolpan juurella. Naarassorsa makasi niska luonnottomassa asennossa, jalka oikoisenaan maassa. Pysähdyin. Uros tepasteli vieressä neuvottomana ja kosketteli hellästi nokallaan kuollutta puolisoaan ja rutkutti hiljaa. Olisiko juna tai jokin auto sitten koppaissut yöllä naarasta ja se raahautui tolpan juurelle.
Kuinka koskettavaa ja surullista oli katsoa tuota, uroksen surua ja neuvottomuutta puolisonsa vierellä. Koin valtavaa myötätuntoa sitä kohtaan, sen suru oli aivan käsin kosketeltava ja kuinka helppoa olikaan samaistua tuohon kaikkeen.
Kuinka koskettavaa ja surullista oli katsoa tuota, uroksen surua ja neuvottomuutta puolisonsa vierellä. Koin valtavaa myötätuntoa sitä kohtaan, sen suru oli aivan käsin kosketeltava ja kuinka helppoa olikaan samaistua tuohon kaikkeen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kylmät väreet. Olipa surullista :( Mä oon niin mahottoman tunteellinen, että tommoset saa mutkin herkistymään.
...enpä olisi uskonut että eläimestä voi tuollaista nähdä päällepäin :-/
minua alkoi itkettää. parka sorsa. puolison menetys on niin surullinen asia.
toivottavasti sorsa pärjää siellä.
Tänään taas kävelin samaa reittiä. Yksinäinen urossorsa oli nyt tien toisella puolella, makasi hiljaa maassa. Samalla paikalla missä tuo edellinen tapahtuma. Kun olin kohdalla, se taas hiljaa rutkutti, kuin sanoakseen että terve, tässä minä edelleen suren. Käännyin vielä kaukaa taakseni katsomaan, se ei ollut liikkunut mihinkään.
Tekisi mieli ajatella että kyseessä olisi sama herra...
kaunista ja erilaista tällä palstalla:) Ehkäpä meidän ihmistenkin pitäisi ymmärtää, että parisuhteessa ei kannata nalkuttaa/nurista/murista/erotakin tarpeettomista tai vähäpätöisistä syistä. (Itsekin siihen toki toisinaan syyllistyn.) Tärkeintä olisi keskittyä siihen, mikä suhteessa on hyvää ja ennen kaikkea iloita siitä, että toinen on olemassa. Yhdessä hetkessä hän voi olla poissa ja usein vasta sen jälkeen ne pienet puutteet ja vastoinkäymiset annetaan anteeksi. Sen pitäisi tapahtua jo paljon aiemmin, elää hetkessä ja surra vasta, kun sen aika on.
16.5.08 Pasilan ja Helsingin välissä, Linnanmäen kohdalla, on hieno puistikko jossa on koristelampia korkeiden puiden ympäröimänä. Tykkään kulkea siitä lammen rantaa, istutuksia ja suihkulähdettä ihaillen, saa ohikiitävän hetken häivähdyksen menneen ajan edvardiaanisesta maailmasta sadan vuoden takaa... Tänään kävelin siitä jälleen. Pitkulaisessa lammessa uiskenteli urossorsa ja lipui hiljalleen minua kohti. Olin vähän huvittunut että okei, taasko sinä tulit moikkaamaan... Kävelin tietysti nopeasti ja sorsa jäi lammen toiseen päätyyn, minä jatkoin menojani. Sitten kuulin kovaäänistä krääk, krääk, krääk, huutoa ilmasta lähestyvän Helsingin suunnasta. Naarassorsa lentää puiden latvojen yläpuolella ja huutaa. Se kaarsi laajassa ympyrässä ikään kuin olisi halunnut laskeutua lammelle mutta se epäröi korkeita puita, teki käännöksen ja lisäsi vauhtia jatkaen takaisin Helsingin suuntaan. Pian huomaan että sen perään pinkoo puiden lomasta korkeutta nostaen urossorsa. Käännyn katsomaan ja näen sen paikan lammessa jossa se hetki sitten oli. Vain laajenevat renkaat vedessä olivat enää jäljellä. Tyttö oli tullut hakemaan sitä mukaansa Töölänlahdelle.
Matkaa tästä oli sinne murhenäytelmän paikalle toista kilometriä. Tuskin se sama sorsa oli mutta noiden aiempien surullisten tapahtumien takia haluan uskoa että se olisi se sama ja näin tarina saisi ihanan kauniin ja onnellisen lopun.