vaan kermavaahdot kakusta.kun täällä lukee näitä kirjoituksia ja tämä omaki ero,niin jotenki tuntuu,ettei edes yritetä pistää parisuhdetta kuntoon.kun oma ex-vaimo lähti elämään sitä täälläkin monen toitottamaa omaa ainoaa elämää,niin ennen hänen lähtöään yritin keskustella ja kysellä,että miten tätä suhdetta pitäisi muuttaa,että hän olisi tyytyväinen,niin hän höpötti vaan vapaudesta ja halusta tehdä mitä haluaa.tässä meilläkin kumminki pyörii pieniä lapsia,niin ei se elämä paljon meillä molemmilla entiseen verrattuna ole muuttunut,taloudellisesti vaan kummallaki mennyt huonompaan suuntaan.
nykyään taidetaan haluta nuolla
ffgg
293215
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
vätys. Perusteet asiantilalle löytyvät nimimerkin LadyDragon ja vastaavien kommenteista aiemmissa aiheissa. katsos sieltä.t: toinen vätys.
minä,kun tässä touhusi perheelleen kodin ja muutenki elämä rupesi olemaan aivan järjestyksessä,niin sitä toinen ei enään tykkää(hänen itsensä sanomana).nytkö hän seurustelee toisen miehen kanssa ,niin tullut ongelmaksi viikonloput ja muut vapaat,paljon mukavampi olisi vehata uuden kanssa,kuin pitää oma osuus lapsia(viikko/viikko).onneksi on vahvistettu tapaamissopimus,muuten lapset eivät paljon äitiään näkisi.
Kiittämättömiä ovat ihmisten tiet...eikövain.
Vaikka itsekin "vätyksen" olen taakseni jättänyt on pakko todeta, että kyseessä on puhe kokonaisuuksista.
Kukaan ei ole minulle mitään rakentanut, kaikki oli yhdessä tehty ja aikaansaatu. Halu vapauteen on vastaus siihen, että tukehtuu suhteeseen.
Kaipe se tuntuu sellaisista katkerilta, jotka tuntevat raataneensa suhteen eteen koko liiton ajan. Rakentaneensa pesän naaraalleen, joka ei sitten loppupelissä sitä työmäärää arvosta.
Pitäisi oppia paremmin kunnioittamaan puolisonsa vahvuuksia, ymmärtämään heikkouksia, vaatimaan molemmin puolin uhrauksia ja kompromisseja, antaa tilaa, antaa läheisyyttä, muistaa että kumpikin on oma yksilönsä joka muuttuu, muistaa vastuunsa.
Kiltteys ei ole paha asia, mutta jos se perustuu pesän rakentamiseen ja kulisseihin unohtuu yksilö, ei ketään pidetä rahalla kiinni, vaarana voi olla että erossa putsaantuu taskut kokonaan ja jää vain katkeruus. On paljon niitä, joiden motto on "se mikä on mun on mun ja se mikä on sun on mun".
meillä oli jotenki mutkaton parisuhde niin kauan kun sitä kesti(lähes 20v).tiedän että alkusysäyksen meidän eroon oli ex-vaimon ystävän ero,satuin näkemään postikortin jossa kehotettiin ex:sää harkitsemaan eroa.
Oli mutkaton, arjen oravanpyörää viikosta toiseen. No sitähän se arki on, en vain voi hyväksyä harmaata, elämässä pitäisi olla myös värejä, ääniä, tuoksuja, tilaa hengittää, rakkautta, tunteita, läheisyyttä..... minulle ainakin riittää yksi työpaikka, jos koti on kohtalaisen hyvin toimiva Koti Ky se vain ei riitä.... valitettavasti.
On myös ihmisiä, jotka eivät halua enempää, joille riittää se turvattu, tuttu, ennalta aavistettava arki.He ovat suorastaan onnellisia siitä, kun kivio pysyy vuodesta toiseen samana, se antaa turvallisuudentunteen.
Näitä ihmisiä on myös työelämässä, uudistus on aina kauhistus ja jotain tuntematonta ja pelottavaa.
pakkohan se elämä on olla säännöllistä ja varmaan välillä tylsääki.minä ainakin yritin keksiä jotain arjesta poikkeavaa.mutta kaippa sitä ei osannut toimia oikein.
Oikeasti en ainakaan ketään syyllistää halua, ihmisiä ja kohtaloita on niin erilaisia, voin vain puhua omasta puolestani.
Olen aina sanonut, että minulla oli hyvä mies...jollekkin ja hän on nyt toivoakseni uuden onnen löytänyt.
Kun seurustelun aloittaa nuorena...parikymppisenä ne seuraavat 20-vuotta ovat aika suurta muutosten aikaa. Nuori kehittyy aikuiseksi, opiskellaan, ostetaan asunto,tehdään lapset, on velat, työelämä asetaa omat haasteensa, ihminen muuttuu tuona aikana aika paljon, oppien tuntemaan myös itsensä.
Vaikka suhde puolisoon saattaakin olla ihan hyvä sen voi huomata olevan kaukana siitä mitä kaipaa, nyt vanhempana osaa paremmin analysoita itseään ja tunteitaan ainakin luulee tietävänsä mitä elämältä haluaa ja on myös valmis sen eteen riskejä ottamaan, jopa eron, jos yhdessäolo alkaa tuntua liian pahalta.
Ehkä joku herää suhteen hoitamiseen, ehkä joku siinä jopa onnistuu, omalla kohdallani tiesin, että on parempi lähteä, kun ei enää tunne muuta kuin ärsyyntymistä...jos se olisi muuttunut ilkeilyksi ja vihamielisyydeksi olisi ero varmasti ollut ruma, nyt voimme olla ystäviä. Erosta on noin 5 vuotta.
minunkin melkein exäni lähti uuden onnensa kanssa salamavauhtia uutta nuoruutta kai etsimään ilman mitään keskusteluja. tässä sitä nyt ihmetellään vieläkin mitä tapahtui, saako sitä totuutta koskaan tietää. ei ole viimeaikoina niin onnelliselta kuulostanut.
ja tiukkaa on molemmissa päissä, elämä aika kallista kun on murrosikäisiä lukiolaisia kotona.
Juuri kuten aloittaja kirjoittaa.
Minä olen vain niin rikki koska olisin halunnut taistella meidän puolesta...
Vaimon uusi rakkaus oli vaan niin voimakas...
Mun tarina on sivulla 11.(toivottavasti vain pahaa unta).Ei olis vielä viime kesänä millään uskonut,että eroamme joskus! Mulle oli tosi vaikeeta hyväksyä tätä eroa,mutta nyt olen päässyt pahimman yli (toivottavasti)ja olen suunnitellut vähän jo tulevaa.
Yritän sitten minäkin nauttia vapaudesta,kun joudun 23vuoden jälkeen taas "poikamieheksi".
Ostin itselleni upean avoauton, josta olenkin haaveillut jo vuosia. Tulisipa lämmin ja kaunis kesä, niin saisin ajella autollani paljon.
Eilen ilmestyneessä Anna-lehdessä on otsikon mukainen juttu. Eron läpikäynyt mies kirjoittaa kokemuksensa perusteella kirjaa aiheesta. Punnittua puhetta, kannattaa kaikkien kunnon miesten lukea. Omaltakin osaltani jo auttamatta myöhässä...
Pidän itseäni kunnon miehenä ja silti minut jätettiin.
Ensin iski shokki, sitten kiukku ja katkeruus, mutta viime aikoina olen ollut tavattoman onnellinen, että minut jätettiin.
Olin kärsinyt hiljaa ja huomaamatta jatkuvaa henkistä, ja jopa fyysistä väkivaltaa.
Nyt vasta tajuan kuinka paha minun on ollut olla.
Tein kaikkeni toisen ja avioliiton eteen unohtaen tyystin itseni.
Eilen tuli dokumentti jossa väitettiin fyysisen väkivallan jakaantuvan suhteessa 60/40.
Saattaa olla jopa naisten tappioksi.
Mies ei lyö takaisin, eikä kerro kenellekkään, koska vammat ovat useimmiten lähinnä henkisiä.
Silti niitä ei pidä vähätellä, eikä ainakaan naureskella, sillä aina kun lyödään, niin jotain on todella pahoin pielessä.
Sellaisesta puolisosta täytyykin päästä eroon.
Myös miesten kannattaisi hakea apua, vaikka lyönnistä ei vammoja tulisikkaan.
Joitakin voidaan auttaa vaikka väkivalta on kyllä todella paha oire liiton tilasta.
Ko. Annaa en ole lukenut, mutta toki luen jos näen.
Tietoa ei ole koskaan liikaa.
...jopa, että paukauta kerran takaisin. Turhan vanhanaikainen on käsite, jossa puhutaan, että miesten pitäisi vain naista suojella.
Ei mieskään saa antaa naisen itseään hakata, sitäpaitsi jos ei koskaan saa takaisin "samalla mitalla" jatkuu tämä alistava käytös vain, nainen kuvittelee saavansa käyttäytyä miten huvittaa ja halveksii miestä tulkiten käytöksen peloksi. Sanoin tytöilleni aikoinaan, kun olivat pieniä, jos joku lyö, niin takaisin vain.
Hassua!!! Minä sentään vastustan väkivaltaa, toisaalta taas vastustan myös alistumista ja toisen posken kääntämistä, hyädyntämistä...näitähän riittää.
Ihmisten pitäisi enemmän huolehtia itsestään, kuunnella itseään myös parisuhteessa ja tiedostaa paha olonsa. Onnea sinulle Kunnonmies, että voit rakentaa nyt uutta elämää ehkä edellisestä jotain jopa oppineena.
Jaksamista kesänalkuun kaikille!
Takaisin lyöminen ei ole mikään ratkaisu naisen väkivaltaisuuden ongelmaan. Ajatteleva ja harkintakykyinen mies ymmärtää, että jos hän tosissaan rupeaa lyönään takaisin niin jälki on todella rumaa. Pelkkä raivoavan naisen kiinnipiteleminen (että ei kaikkea kotona särkisi) saa aikaan mustelmia, joista mies totisesti saa kuulla.
Noihan se oikeasti on, ainoa vaan, että saako kukaan ketään lyödä, miten naisella olisi sen suurempi "oikeus"?? Sitäpaitsi kyllä iskusta mieheenkin varmasti jälkiä jää, henkinen väkivalta asia sinänsä.
Ehkä ko tilanteessa on parempi häipyä...olla pois pari päivää...seuraavalla kerralla viikko... sanoa toiselle, että parempi katsoa peiliin ja miettiä...
En ole ketään lyönyt eikä minua ole lyöty, mutta sen tiedän, että jos niin tapahtuisi en olisi se nurkassa uikuttaja....
Kaiken kaikkiaan tabu. Mutta yleisempää kuin luullaan. Omaa kokemusta on ja sanon miehenä että monesti teki todella paljon mieli tirvasta takaisin, mutta järki voitti. Tiesi että jos kerrankin lyöt takaisin, erotilanteessa olet sen jälkeen statisti kaikessa päätöksenteossa.
ffgg:n kanssa samalainen tilanne oli kerran kun pitelin raivoisaa akkaa paikoilaan ja käsiin tuli kunnon mustelmat, niin tilanne myöhemmin kääntyi siten että mies olikin ollut väkivaltainen ja aiheuttanut mustelmia ?? Kyllä otti päähän moinen väite. Omaksi onnekseni tilanne kehittyi siten että syntyi kiistattomat todisteet vaimon väkivaltaisesta käytöksestä. Kun ero tuli vaimo oli statisti ja "mies" päätti miten lasten kanssa toimitaan. No rahaa hän kyllä imuroi ihan kohtuudella omaan uuteen uusioperseesensä. Mutta se ei harmita paljoakaan. Onnea ja kirvesvartta. Liekö katkeraa tekstiä nyt aikaa on nyt kulunut noin vuosi ja näkee asiat selvemmin kun on ne pureskellut ilman jännittävää kotielämää. Tunnen jopa suurta helpotusta. Kyllä naurattaa nämä naisten tekstit että kotielämä on puuduttavaa ja ukot liian turvallia ja tylsiä. Toisaalta maailma on onneksi täynnä jännittäviä renttuja.
http://www.hintatakuu.com/onnellinen-elama.php
...on turhaa. Tuskin kukaan on surullinen jos mies on liian kiltti ja onko kiltin vastakohta aina hakkaava renttu.
Sanaa "vätys" käyttäisin miehessä, jota saa kokoajan vetää perässään, mies joka ei osaa päättää asioita, odottaa aina toisen toimivan ensin, se on todella puuduttavaa.
Kyllä suurin osa naisista on onnellinen miehestä, joka puhuu ja pussaa, joka ottaa lähelleen, mutta antaa myös etäisyyttä, eli nk kiltistä miehestä, mutta kiltin ei tarvitse olla vätys. Elämässä voi olla uusia kokemuksia, arkipäivää rikastuttavia tapahtumia, mielikuvitusta, sykettä.
Minäkään en vätystä jaksanut, kiltti, hyvä mies taas on ihana!
Ei todellakaan tulisi mieleeni paukauttaa takaisin!
Siinä kun taju hiljalleen palailee, niin ehtii samalla pohtia, että mitä oikein tapahtui.
Useimmiten oli kysymys siitä, että olin kuorsannut.
Nukkuvaa lyövä on niin säälittävä, että ei niin vähäjärkistä kannata lyödä. Tuskin oppisi siitä ainakaan paremmaksi.
Nykyisessä suhteessa ei todellakaan ole pelkoa tulla lyödyksi, enkä koe että jotain pitäisi oppia tai muuttaa.
Kelpaan ainakin toistaiseksi ihan tälläisenään.
Aivan ihmetyttää vielä vuosienkin jälkeen miten erilaisia ihmiset voivat olla!
Tuossa alla oli aika hauska kevennyslinkki jossa vähän määriteltiin millainen miehen tulisi olla.
Mitenköhän kehtaisin sanoa, että tuo kaikki on minulle itsestään selvää, poisluettuna pankkiryöstö.
Samat asiat ja paljon muutakin voi soveltaa nykyiseen kumppaniini.
Hänen täytyy olla maailman ihanin ihminen! Ainakin minulle!
Mikäs tässä on siis jaksellessa!
Hyvää kesää kaikille!
Niin se vaan on että parisuhde on taito- ja tahtolaji. Pitäisi pystyä joustamaan, keskustelemaan ja tekemään kompromisseja. Minkäs teet kun keskustelua kyllä käydään, mutta toteutus mättää. Tai vielä pahempaa - ei edes puhuta ja yritetä parantaa tilannetta. Valitettavasti mun mieheltäni puuttuu toimintakyky. Lupauksia ja lupauksia ja niiden varassa olen jaksanut jo 12 vuotta. Olen sen verran vanhanaikainen että avioliiton kuuluu mielestäni päättyä yhteisten eläkepäivien jälkeen yhteiseen hautapaikkaan. Mutta jos jo nyt olen elävältä haudattu, niin vaihtoehtoina on virheeni myöntäminen ja lähteminen tai sen hautapaikan aikaistettu käyttöönotto.
Kymmenenvuotta yhdessä ja yhä-äkkiä se on loppu.Mikään ei auta,puhumisella ei ole mitään merkitystä.Ihastus vie voiton.
kirjoituksia niiltä omaa elämäänsä lähteneiltä naisilta,odotin vaikka mitä,kaikki olleet aivan asiallisia viestejä.yleensä se älähtää,johon kalikka....
Taitaa se oman elämän etsintä ja kaikki muu siihen liittyvä viedä ajan, niin ettei tänne ennätä. Tai sitten ovat ihan muilla sivuilla. Ehkä me jätetyt ja petetyt vietämme aikaamme täällä kohtalotovereiden seurassa. Se helpottaa kun huomaa, ettei ole tässä elämäntilanteessa ihan yksin. Tosin minä olen nainen ; löysin oman elämäni jo vuosikymmeniä sitten mutta miehen piti sitä nyt lähteä etsimään.
kohta tulossa vuosi ex-vaimon lähdöstä,jos joku olisi sanonut puolivuotta ennen sitä,että eroatta,en olisi uskonut.jonkunlaista selitystä kumminki kaipaisin,lähti niin ylimielisenä,ettei keskustellut oikeastaan mistään.tuntuu vain,etten ansainnut aivan rakkikoiran asemaa.
Voin kuvitella miten ärsyttävää on epätietoisuus. Vaikka elämät ajautuisivatkin erilleen pitäisi toista kunnioittaa edes selityksen verran. Kysymyksiä ilman vastauksia. Itsellä on se vika että keksin vastauksia itse jos en niitä saa enkä sittenkään tiedä totuutta.
Silloin on vaan parempi mennä eteenpäin, nähdä miten törppö toinen on ja miettiä kuinka vähäistä välittäminen onkaan.
Toisaalta taas jos syyt ovat jotenkin toista satuttavia ja loukkaavia tuskin itsekään kaikkea ihan rehellisesti sanoisin............
ex:llä oli uusi mies kiikarissa.haluaisin vaan tietää,mikä se loppujen lopuksi meni vikaan.saattohan se elämä olla ex-vaimon mielestä tylsää kaikkine talovelkoineen,töissä käynteineen ja pienine lapsineen.laajemmin ajateltuna kumminki perheen eteen sitä molemmat touhusi.minusta tommmonen lähteminen on vastuun pakoilua,helppohan se heilua uuden kanssa tasingo rahoineen(joita nyt ei paljon saanut) ja lapsiakin tyyrätään muualle silloinko olisi hänen vuoro pitää(viikko/viikko).
Niin, itsekin lähteneenä osapuolena ymmärrän sekä sinua että vaimoasi. Ei minunkaan exäni voinut ymmärtää miksi kävi niinkuin kävi, mutta totesi sitten että ehkä merkit olisi pitänyt nähdä.
On niin helppoa sanoa, että kasvoimme erilleen, no sitähän se oli osittain, tuli vain päivä jolloin oli tunne että en kestä enää. Suhdekin oli mennyt sellaiseen veli-sisar-linjaan, arkiset askareet sujui hyvin, mutta muuta ei sitten ollutkaan, 20 vuotta sentään meni...
Lastenhoidossa lähinnä hänellä on ollut näitä omalla vuorolla minulle vaihtoja, itse olen menoni niin sovittanut, että hoidan lapset, ei niistä mitään pompotteluvälineitä haluttu. Nyt ovat jo senverran isoja että on omat seurustelukumppanit ja menot. Mieskin löytänyt uuden rakkaan ja tuntuu ihan hyvin menevän, mistä olen todella iloinen. Itsellä ei mikään kiire ole ollut uutta hakea, toki seurustellut olen, mutta mitään äkkiä yhteen jonkun kanssa tunnetta ei ole.
Minäkin olen odottanut mieheltä vastausta siihen, mikä meidän avioliitossa oli sellaista joka ei häntä tyydyttänyt. Mutta eipä ole osannut selittää; ainoa vastaus on ollut että kipinä vain puuttui. Elämä oli vain sitä arkea; käytiin töissä, lastenhoito, lasten terapiat ja harrastukset. Ei me aikuisten elämää juuri eletty vaan sitä harmaata arkea. Yritin joskus kehitellä jotain mutta eipä se miestä kiinnostanut. Merkit oli varmaan ilmassa jo pitemmän aikaa mutta sen kiireen keskellä en osannut niitä tulkita.
herättänyt mielenkiintoa,kun laitoin otsikon tuollain.sivulla käviöitä paljon.