Olemme seurustelleet mieheni kanssa 4 vuotta.
Alusta asti homma on ollut melko arkista, ei mitään suurta tunteiden paloa ja rakastamisen hokemista. Olemme vain olleet. No, seksi on ollut hyvää ;)
Olen aika paljon nuorempi ja kokemattomampi, tämä on ollut ensimmäinen vakava suhteempi. Miehellä on edellistä liitosta lapsi, ja edellisestä suhteesta hän on myös katkeroitunut eikä uskalla enää heittäytyä rakkauteen... Hän ei halua naimisiin eikä lapsia "koska ero tulee kuitenkin ja sitten olis taas yksi lapsi maailmalla".
Asuin aika kauan toisella paikkakunnalla ennenkuin muutimme yhteen, enkä silloin oikeastaan edes ajatellut perheen perustamista, kun korkeakouluopinnot olivat kesken.
Vuosi sitten mies osti talon, jossa en itse ole mitenkään mukana, mutta muutin tänne myös.
Nyt minusta on tullut niin hemmetin katkera.. "miksi ei minun kanssani lasta, jos sen h*tsun kanssa teki.. miksi ei naimisiin, miksi ei hoe päivittäin rakastavansa, miksi vaivautuisin laittamaan rahojani talon laittoon ja puutarhaan hoitoon mitä en yhtään omista, miksi miksi..."
Nyt olen avautunut asiasta myös äidilleni, ja hän on ollut myös sitä mieltä että ehkä olisi parempi etsiä Se Oikea joka minut vihille veisi ja kanssani lapsia hankkisi. MUTTA KUN lähteminen on niin vaikeaa! Voi miten monta kertaa olen kirjoittanut vuokra-asunnonhakulapun ja jättänyt viemättä... olen jo vienyt osan tavaroistani salaa pois mutta suurimman osan jättänyt... Harmittaa, kun vihdoin pääsi asumaan omakotitaloon, mutta harmittaa sekin ettei mies pidä minua Naisena, ei arvosta, kohtelee toisinaan kuin piikaa. Mutta silti minä rakastan.
Pahinta on, että katkeroitumisen myötä olen ollut hieman kylmempi myös hänen lapselleen. Tai en kylmempi, mutta etäisempi. Olen katkera myös hänen lapselleen että äitinään on toinen vaikkei se tietenkään hänen vikansa ole?
Aina kun joku hehkuttaa onnellista parisuhdettaan, häitä jne. masennun lisää.
Onko jo oikeasti aika lähteä?
Alusta asti homma on ollut melko arkista, ei mitään suurta tunteiden paloa ja rakastamisen hokemista. Olemme vain olleet. No, seksi on ollut hyvää ;)
Olen aika paljon nuorempi ja kokemattomampi, tämä on ollut ensimmäinen vakava suhteempi. Miehellä on edellistä liitosta lapsi, ja edellisestä suhteesta hän on myös katkeroitunut eikä uskalla enää heittäytyä rakkauteen... Hän ei halua naimisiin eikä lapsia "koska ero tulee kuitenkin ja sitten olis taas yksi lapsi maailmalla".
Asuin aika kauan toisella paikkakunnalla ennenkuin muutimme yhteen, enkä silloin oikeastaan edes ajatellut perheen perustamista, kun korkeakouluopinnot olivat kesken.
Vuosi sitten mies osti talon, jossa en itse ole mitenkään mukana, mutta muutin tänne myös.
Nyt minusta on tullut niin hemmetin katkera.. "miksi ei minun kanssani lasta, jos sen h*tsun kanssa teki.. miksi ei naimisiin, miksi ei hoe päivittäin rakastavansa, miksi vaivautuisin laittamaan rahojani talon laittoon ja puutarhaan hoitoon mitä en yhtään omista, miksi miksi..."
Nyt olen avautunut asiasta myös äidilleni, ja hän on ollut myös sitä mieltä että ehkä olisi parempi etsiä Se Oikea joka minut vihille veisi ja kanssani lapsia hankkisi. MUTTA KUN lähteminen on niin vaikeaa! Voi miten monta kertaa olen kirjoittanut vuokra-asunnonhakulapun ja jättänyt viemättä... olen jo vienyt osan tavaroistani salaa pois mutta suurimman osan jättänyt... Harmittaa, kun vihdoin pääsi asumaan omakotitaloon, mutta harmittaa sekin ettei mies pidä minua Naisena, ei arvosta, kohtelee toisinaan kuin piikaa. Mutta silti minä rakastan.
Pahinta on, että katkeroitumisen myötä olen ollut hieman kylmempi myös hänen lapselleen. Tai en kylmempi, mutta etäisempi. Olen katkera myös hänen lapselleen että äitinään on toinen vaikkei se tietenkään hänen vikansa ole?
Aina kun joku hehkuttaa onnellista parisuhdettaan, häitä jne. masennun lisää.
Onko jo oikeasti aika lähteä?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olen eronnut muutamia vuosia sitten liitosta josta yksi lapsi. Nyt tosin jo täysi-ikäinen ja asunut eron jälkeen kanssani. Isäänsä hänellä on todella hyvät välit.
Emme siis ole enää nuoria, mutta ex alkoi seurustella todella paljon nuoremman naisen kanssa aika joutuun ja ainakin vielä yhteiselo tuntuu olevan mallillaan. Ainut heidän suhdetta, kuten sinunkin, kuvaava ongelma juuri naisen kannalta on se, että ei enää koskaan naimisiin, ei enää ainoatakaan lasta tähän erojen täyttämään maailmaan. Siis nuorelle naiselle melkoinen päätös tehtäväksi haluaako mitä tulevalta. Lapsia? Avioliittoa? Loppuelämä voi olla lyhytkin, mutta tietysti oletamme ja toivomme elävämme hyvän ja pitkän elämän. Ikäero ei ehkä vielä tunnu kovinkaan kummalliselta seikalta, mutta mitäs sitten kun itsellä tuntuisi vielä olevan virtaa vaikka mihin ja toinen alkaa vaikuttaa vanhalta. Nyt varmaan joku jo taas älähtää, mutta pääasiassa eri ikäisllä on erilaiset mielenkiinnon kohteet.
Neuvoja en siis ala jakamaan, mutta kuuntele itseäsi ja toimi sen mukaan.
Kuulostaa siltä, että olisi ryhdistäytymisen aika. Mieti mitä elämältäsi haluat ja mitä nykytilanteessasi pitää muuttua ennenkuin olet tyytyväinen. Sitten keskustele miehesi kanssa. Tämän jälkeen tiedät paremmin mikä sinua odottaa jos päätätte jatkaa yhdessä.
Lähteminen ei saa olla kiinni siitä, että on päässyt asumaan omakotitaloon sillä sehän on vain asunto. Onnelliseen perhe-elämään tarvitaan koti ja se on paljon enemmän kuin ympärillä olevat seinät.
..pitäisi osata ajatella laajemmin, eikä vain "eron jälkeen tuntuisi niin pahalta". Varmasti tuntuisi, mutta varmasti se myös ajan myötä helpottaisi.
Meillä ikäeroa 7 vuotta, ei siis sen enempää, mutta tokihan seitsemän vuoden erokin tarkoittaa toisella (ei aina, mutta tässä tapauksessa) enemmän elämänkokemusta ja ehkä viisauttakin.
Olen ihminen, joka harkitsee kaikkea pitkää, ei tee mitään hetken mielijohteesta ja inhoaa muutoksia, joten siksi tätä tuskailua ja miettimistä on ollut oikeastaan jo pari vuotta. Toisten ihmisten mielipiteitä on hyvä kuulla tukena.. :)
kuinka katkera olet sitten kymmenien vuosien päästä, kun mietit ettet elänytkään sitä elämää minkä halusit. jos haluat naimisiin ja lapsia etkä tätä nykyisestä suhteesta saa, neuvoisin lähtemään.. huomohan minun on mennä sanomaan, mutta mutta.. jotenkin on niin helppo samaistua tilanteeseesi. omalla miehelläni on nuoruusvuosiltaan lapsi, ja tiedän kuinka vaikeaa pelkästään sekin on nykyisille kumppaneille... jos vielä sinulta kielletään oma lapsi, niin et kyllä sitten vanhana ole tyytyväinen elämääsi.. tai näin ajattelen.
sinulla on oikeus unelmiisi!! onnea!
...sinulle rohkaisevasta viestistä!
Neljä vuotta olen ajatellut vain toisen ihmisen parasta, kyllä nyt on aika ajatella itseäkin. Vaikka miten olisikin taloudellisesti tiukkaa.
Huoh... eteenpäin se on käytävä...
Hyvä Tikruinen,
Rakas äitini antoi minulle elämänohjeen,joka on yksinkertainen ja joka toiminut loistavasti.
"Työelämässä ja rakkaudessa tee aina niin kuin hyvältä itsestä tuntuu."
Onnea elämääsi.
timo
Tosi hyvä neuvo, mutta kun on niin peloissaan ja yksin ettei jaksa ottaa uutta askelta elämässä vaikka tietää että näin ei voi jatkua.
taitaa olla parempi jättää toisten neuvomiset,kun eivät ne asiat ole kuitenkaan niin yksioikoisia...
mä olen toista kertaa avioliitossa, nyt 5-vuotta nuoremman miehen kanssa. Rakensimme talon ja muutimme siihen, myös minun kaksi lasta. Kaikki sitten muuttui äkkiä. Mieheni lopetti tytöilleni puhumisen, niillä ei saanut käydä kavereita ym.Nyt tytöt molemmat muuttaneet pois kun eivät enää kestäneet siinä. Mulla tosi paha mieli, emme puhu mieheni kanssa asioista.....olen kun muumio ja odotan vaan että olisin yksin kotona. Nyt olen löytänyt ihanan miehen joka haluaisi viettää loppuelämän kanssani mutta en uskalla tehdä ratkaisua ja lähteä. En edes tiedä mitä pelkään,,,,omaa itseäni kai. Olen aivan sekaisi9n omien ajatusteni kanssa.
Johan kuulosti pahalta. Älä nyt hyvä ihminen kiusaa itseäsi yhtään enempää. Lapsesikaan eivät kestäneet, niin miten ihmeessä sinä kestät. Luulisi että yksikään mies ei mene omien lasten edelle. No he ovat ratkaisunsa tehneet. Tee sinäkin!
Mutta sanoisin myös neuvoksi, että älä heti ole uuden miehen kanssa suunnittelemassa "loppuelämää". Muuta omiin oloihin ja anna ajan kulua. Itsenäisty!!
Itse seurustelin neljä vuotta yhden miehen kanssa. Alusta asti jo mietin, että ei suhteesta mitään vakavaa tule ja olin koko ajan jättämässä.
Miehellä oli asiat niin huonosti alussa, että hoki minun olevan tärkeä ja tekisi itsemurhan, jos jättäisin hänet. Neljäksi vuodeksi siihen jäin. Suurimmaksi osaksi miehen ja äitini takia. Olen miellyttäjä. Kamala miellyttäjä. Äitini tykkäsi miehestä ja piti "kuin omana poikanaan". Yritin myöskin välttää riitaa, joka syntyisi, jos eroaisin miehestä.
Olihan niitä onnellisiakin hetkiä, mutta niistä taas seurasi huonompia hetkiä. Mies yritti alkuvaiheessa kerran raiskata (olin neitsyt silloin, enkä ollut vielä valmis seksiin), valehteli ja jäin joka asiassa toiseksi. Itsetuntoni mureni, koska en tuntenut, että minua arvostettiin. Sairastuin bulimiaan, josta en ole vieläkään kunnolla parantunut (suhteesta nyt kaksi vuotta).
Koska en osannut lähteä suhteesta, mutta en siinä halunnut ollakaan, petin miestäni lukemattomat kerrat tuntemattomien miesten ja hänen kavereidensa kanssa.
Kun tuli puhe yhteenmuutosta, tajusin, että hän ei tosiaan ole arvoiseni. Olin kestänyt suhdetta suurimmaksi osaksi siksi, että asuttiin eri asunnoissa. Nyt kun tuli paineita siihen, että pitäisi yhteenmuuttaa, en kestänyt ajatusta. Jätin miehen. Äitini suuttui minulle. Siskoni itkivät. Isäni vihasi minua. Enoni itki ja soitti, että en voi tehdä niin. Kukaan ei tiennyt totuutta. Äitini ja mies pysyivät vähän aikaa ystävinä, mutta loppujen lopuksi äitinkin huomasi, minkälainen mies oli.
Nyt olen löytänyt toisen miehen. Aivan ihanan. Asumme yhdessä eikä ahdista tippaakaan. Yhteinen tulevaisuus suunnitteilla jo ensimmäisestä kerrasta, kun tapasimme ;)
Jotta selvitä suhteesta omana itsenäsi, sinuna lähtisin. Teillä on erilaiset tulevaisuuden päämäärät. Olet onnellisempi ilman tuota miestä ja jonkun toisen kanssa. Olen äitisi kanssa samoilla linjoilla. Onneksi sinulla on joku tukemassa :) :)
Ai niin, eikä ole jatkunut hyvin tuolla ex-miehellänikään: viisi velkaa pystyssä pankille, muutti takaisin kotiin vanhempiensa luokse nykyisen tyttöystävänsä kanssa, ei käynyt opiskelujansa loppuun ja ostaa rikkinäisiä autoja.
Pelottavan samankaltainen on tuo oma kokemuksesi!
Meillä on tilanne mennyt vain pahemmaksi, yritin tehdä perjantaista hyvän, mies veti örvelöt, haistatti minulle paskat kun sanoin että voisi pitää taukoa juomisessa, satutti itsensä kaatuessa ja sammui. Minä raahasin hänet kotiin itkien.
Seuraavana päivänä olin niin vihainenvihainenvihainen ja katkera. Aluksi hän ei katunut. Sitten alko katuminen, minun mielistelyni, naimisiin menon ehdottaminen.
Olen kylmettänyt nyt itseni täysin, en halua että hän koskettaa, tunnen vain inhotusta.
Nyt etsin kivan asunnon ja lähden. Vaikeaa tulee olemaan sekin.
Nyt Tikruinen haluan tietää että lähditkö todellakin? Kun itselläkin tässä vaikea päättää lähteäkö vai jäädä...
Minulle olisi tiedossa kiva vuokrakaksio heinäkuusta lähtien, kun ystäväni muuttaa siitä ostettuaan oman asunnon. Jos sen asunnon saan, sinne lähden. Heinäkuuhun on vielä aikaa, joten mietin lähdenkö sitten (tässä olisi aikaa pakata ja viedä hieman tavaroita vanhempieni varastoon) vai lähdenkö aiemmin ja asun hetken vanhempieni vierashuoneessa.
Tuskaa kyllä viiltää sydäntä. Miehelläni on ikäänkuin kolme eri persoonaa, yhtä niistä rakastan ja kahta vihaan. Ja hän osaa ottaa sen hyvän esiin aina kun päätän lähteä.
Olen saanut ystävältäni niin paljon tukea lähtemiseen, että oikeastaan koen jopa velvollisuudeksi lähteä.
Erittäin vaikeita aikoja tulee olemaan. Täytyy vaan järjestää itselle paljon ohjelmaa töiden jälkeen: koiran kanssa pitkiä lenkkejä ja kavereiden tapailua paljon... ettei ehdi miettimään huonoja asioita.
Millanen tilanne itselläsi on?