Kirjoitan tämän nyt tällekin palstalle....
Olemme seurustelleet mieheni kanssa 4 vuotta.
Alusta asti homma on ollut melko arkista, ei mitään suurta tunteiden paloa ja rakastamisen hokemista. Olemme vain olleet. No, seksi on ollut hyvää ;)
Olen aika paljon nuorempi ja kokemattomampi, tämä on ollut ensimmäinen vakava suhteempi. Miehellä on edellistä liitosta lapsi, ja edellisestä suhteesta hän on myös katkeroitunut eikä uskalla enää heittäytyä rakkauteen... Hän ei halua naimisiin eikä lapsia "koska ero tulee kuitenkin ja sitten olis taas yksi lapsi maailmalla".
Asuin aika kauan toisella paikkakunnalla ennenkuin muutimme yhteen, enkä silloin oikeastaan edes ajatellut perheen perustamista, kun korkeakouluopinnot olivat kesken.
Vuosi sitten mies osti talon, jossa en itse ole mitenkään mukana, mutta muutin tänne myös.
Nyt minusta on tullut niin hemmetin katkera.. "miksi ei minun kanssani lasta, jos sen h*tsun kanssa teki.. miksi ei naimisiin, miksi ei hoe päivittäin rakastavansa, miksi vaivautuisin laittamaan rahojani talon laittoon ja puutarhaan hoitoon mitä en yhtään omista, miksi miksi..."
Nyt olen avautunut asiasta myös äidilleni, ja hän on ollut myös sitä mieltä että ehkä olisi parempi etsiä Se Oikea joka minut vihille veisi ja kanssani lapsia hankkisi. MUTTA KUN lähteminen on niin vaikeaa! Voi miten monta kertaa olen kirjoittanut vuokra-asunnonhakulapun ja jättänyt viemättä... olen jo vienyt osan tavaroistani salaa pois mutta suurimman osan jättänyt... Harmittaa, kun vihdoin pääsi asumaan omakotitaloon, mutta harmittaa sekin ettei mies pidä minua Naisena, ei arvosta, kohtelee toisinaan kuin piikaa. Mutta silti minä rakastan.
Pahinta on, että katkeroitumisen myötä olen ollut hieman kylmempi myös hänen lapselleen. Tai en kylmempi, mutta etäisempi. Olen katkera myös hänen lapselleen että äitinään on toinen vaikkei se tietenkään hänen vikansa ole?
Aina kun joku hehkuttaa onnellista parisuhdettaan, häitä jne. masennun lisää.
Onko jo oikeasti aika lähteä?
Olemme seurustelleet mieheni kanssa 4 vuotta.
Alusta asti homma on ollut melko arkista, ei mitään suurta tunteiden paloa ja rakastamisen hokemista. Olemme vain olleet. No, seksi on ollut hyvää ;)
Olen aika paljon nuorempi ja kokemattomampi, tämä on ollut ensimmäinen vakava suhteempi. Miehellä on edellistä liitosta lapsi, ja edellisestä suhteesta hän on myös katkeroitunut eikä uskalla enää heittäytyä rakkauteen... Hän ei halua naimisiin eikä lapsia "koska ero tulee kuitenkin ja sitten olis taas yksi lapsi maailmalla".
Asuin aika kauan toisella paikkakunnalla ennenkuin muutimme yhteen, enkä silloin oikeastaan edes ajatellut perheen perustamista, kun korkeakouluopinnot olivat kesken.
Vuosi sitten mies osti talon, jossa en itse ole mitenkään mukana, mutta muutin tänne myös.
Nyt minusta on tullut niin hemmetin katkera.. "miksi ei minun kanssani lasta, jos sen h*tsun kanssa teki.. miksi ei naimisiin, miksi ei hoe päivittäin rakastavansa, miksi vaivautuisin laittamaan rahojani talon laittoon ja puutarhaan hoitoon mitä en yhtään omista, miksi miksi..."
Nyt olen avautunut asiasta myös äidilleni, ja hän on ollut myös sitä mieltä että ehkä olisi parempi etsiä Se Oikea joka minut vihille veisi ja kanssani lapsia hankkisi. MUTTA KUN lähteminen on niin vaikeaa! Voi miten monta kertaa olen kirjoittanut vuokra-asunnonhakulapun ja jättänyt viemättä... olen jo vienyt osan tavaroistani salaa pois mutta suurimman osan jättänyt... Harmittaa, kun vihdoin pääsi asumaan omakotitaloon, mutta harmittaa sekin ettei mies pidä minua Naisena, ei arvosta, kohtelee toisinaan kuin piikaa. Mutta silti minä rakastan.
Pahinta on, että katkeroitumisen myötä olen ollut hieman kylmempi myös hänen lapselleen. Tai en kylmempi, mutta etäisempi. Olen katkera myös hänen lapselleen että äitinään on toinen vaikkei se tietenkään hänen vikansa ole?
Aina kun joku hehkuttaa onnellista parisuhdettaan, häitä jne. masennun lisää.
Onko jo oikeasti aika lähteä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Suosittelen etsimään uuden... ihan itsesi vuoksi. Aluksi vaikeaa, mutta helpottaa ajan myötä.