Yhteisiä vuosia takana 10, talo rakennettu, lasta yritetty. Ny miun mies muuttunut, on etäisempi, ei kiinnosta mitkään yhteiset asiat tai elämä. On paljon poissa kotoa työnsä takii eikä työtänsä muuta tavallisempaan vaikka vois. Ittiä ottaa päähän se että se on aina pois, itekseen saan elellä ja monet pyhät olla ja vierailla kummilapsosten ja sukulaisten synttäreillä ym. yksin. Ite oon miettinyt juuri tän takii eroa jo jonkin aikaa, mutta kun muuten kaikki aika ok.
Ny se on tullut kiukkuisemmaksi, ilkeäkin on useammin vielä kuin ennen (sanallisesti, ei fyysisesti koskaan). Ny kertoi että on kyllästynyt kun en siivoa tarpeeksi ja että ois kivampi kotio tulla pitkän (monta viikkoa) työrupiaman jälkeen ku ois siistiä ja ruoka valmiina. Itteäni v...ttaa se että se vaan vaatii ja vaatii, itekseni saan arkihommat tehä aina ja kun mies on kotona niin sittenkin pitäis passata sitä. Kuka minuu sitten auttaa? Ois se minullekin kiva jos ois joskus ruoka valmiina kun töistä tulen! Mies ei vapaallaankaan minua hemmottele tai ota huomioon. Miksi minun sitten pitäisi? Kaikki on vain hän ja hän ja hän, minulla tai mun työlläni ei oo mitään merkitystä. Ei huomaa mitä olen tehnyt, vain puutteet ilmoittaa.
Nyt sitten puhuttu että meneekö tää vaikeus ohi vai pitäkö meitin erota. Hänkään ei osannu siihen sanoa. Käytös silti pahenee, on ilkeä ja ilmoittaa vaan että lähtee poikien kanssa ulos. Siinähän menee, mutta ei ole tällä vapaalla kotona paljoa viihtynyt, ihan toista kuin ennen. Loukkaa tuollainen kun minä olen hälläväliä sille, ja ajattelee omaa napaansa vaan. Sanoo että talo pittää myyä kun ei ole kotonakaan koskaan. Mutta kun tää on miun koti! Mä olen täällä!
Mitäs sitten jos ero ihan oikeesti tulloo? Oon 35 vee ja sinkku eikä lapsia. Kiire tulee löytää joku kunnollinen mies ja tehä lapsia. Pelottaa että löydänkö ketään? Ja surettais myös tää lopettaa kun on hyviäkin asioita. Ny vaan on pirun vaikeeta.
Onko muita? Miten kävi, ootteko onnellisempia eron jälkeen? Se tuntuu kuin elämä loppuisi eroon, ja tietty yksi elämä loppuukin mutta tuleeko parempaa elämää? Vai pitäsiskö vielä(kin) niellä omat halunsa ja toiveensa ja yrittää antaa itestään se minkä mies haluaa, eli keskittyä enemmän siivoukseen ja häneen. Ja siihen, että olen edelleen yksinäni vaan. Ei se oo sellaista yksinäisyyttä jonka kavereilla voisi korvata, on mulla frendejä mutta haluaisin että kotona, läsnä, olisi mun mies ja että mulla olisi PARISUHDE. Ja että arkiset asiat tehtäisiin yhessä eikä kaikki ois yksin miun harteilla. VTF mä teen?!!!
Ny se on tullut kiukkuisemmaksi, ilkeäkin on useammin vielä kuin ennen (sanallisesti, ei fyysisesti koskaan). Ny kertoi että on kyllästynyt kun en siivoa tarpeeksi ja että ois kivampi kotio tulla pitkän (monta viikkoa) työrupiaman jälkeen ku ois siistiä ja ruoka valmiina. Itteäni v...ttaa se että se vaan vaatii ja vaatii, itekseni saan arkihommat tehä aina ja kun mies on kotona niin sittenkin pitäis passata sitä. Kuka minuu sitten auttaa? Ois se minullekin kiva jos ois joskus ruoka valmiina kun töistä tulen! Mies ei vapaallaankaan minua hemmottele tai ota huomioon. Miksi minun sitten pitäisi? Kaikki on vain hän ja hän ja hän, minulla tai mun työlläni ei oo mitään merkitystä. Ei huomaa mitä olen tehnyt, vain puutteet ilmoittaa.
Nyt sitten puhuttu että meneekö tää vaikeus ohi vai pitäkö meitin erota. Hänkään ei osannu siihen sanoa. Käytös silti pahenee, on ilkeä ja ilmoittaa vaan että lähtee poikien kanssa ulos. Siinähän menee, mutta ei ole tällä vapaalla kotona paljoa viihtynyt, ihan toista kuin ennen. Loukkaa tuollainen kun minä olen hälläväliä sille, ja ajattelee omaa napaansa vaan. Sanoo että talo pittää myyä kun ei ole kotonakaan koskaan. Mutta kun tää on miun koti! Mä olen täällä!
Mitäs sitten jos ero ihan oikeesti tulloo? Oon 35 vee ja sinkku eikä lapsia. Kiire tulee löytää joku kunnollinen mies ja tehä lapsia. Pelottaa että löydänkö ketään? Ja surettais myös tää lopettaa kun on hyviäkin asioita. Ny vaan on pirun vaikeeta.
Onko muita? Miten kävi, ootteko onnellisempia eron jälkeen? Se tuntuu kuin elämä loppuisi eroon, ja tietty yksi elämä loppuukin mutta tuleeko parempaa elämää? Vai pitäsiskö vielä(kin) niellä omat halunsa ja toiveensa ja yrittää antaa itestään se minkä mies haluaa, eli keskittyä enemmän siivoukseen ja häneen. Ja siihen, että olen edelleen yksinäni vaan. Ei se oo sellaista yksinäisyyttä jonka kavereilla voisi korvata, on mulla frendejä mutta haluaisin että kotona, läsnä, olisi mun mies ja että mulla olisi PARISUHDE. Ja että arkiset asiat tehtäisiin yhessä eikä kaikki ois yksin miun harteilla. VTF mä teen?!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Meillä oli samantyyppinen tilanne. Nyt tulee ero. Kumppanin ja tulevaisuuden haaveiden menettämisen aiheuttaman tuskan lisäksi minun täytyy surra sitä, ettei minusta tullut koskaan äitiä. Meillä mies alkoi ensin puhua erosta ja sitten minäkin uskalsin katsoa totuutta silmiin: meillä ei kummallakaan ollut hyvä olla pitkään aikaan tässä suhteessa. Molemmilla on aivan erilaiset haaveet ja emme osanneet elää yhteistä arkea. Eroni käsittely on vielä kesken ja lapsettomuuden sureminen alkaa varmaankin todella vasta, kun erosta on kulunut aikaa. Haluan olla tyytyväinen omaan elämääni yksin tai uuden kumppanin kanssa...Kenties uudella kumppanilla on lapsia, joille voin olla omalta osaltani tärkeä ihminen. Tai sitten on hyväksyttävä elämä ilman lapsia.Olen tyytyväinen meidän eropäätökseen, vaikka helvetillisiä riitojakin siihen on sisältynyt. Mokasimme molemmat tämän suhteen. En ole katkera ex-kumppanilleni. Elämä ei mene aina niin kuin suunnittelee..
vain siivoilemaan. Suosittelen, että hankit ELÄMÄN.
Parempi myöhään, kun ei milloinkaan.
Terv, nainen 43v, (10kk pojan äiti)
Hieman samoja piirteitä oli miehessäni koko menneen kevään ja talven viime syksystä lähtien. Torstaina sitten putos pommi. Sillä on toinen nainen ollut viime syksystä lähtien. Niin ja luonnollisesti ei rakasta minua enää. Mistäs olisin voinut tietää kun äijä on töissä reissuhommissa ja on öitä luonnollisesti silloin tällöin poissa. Tosin ne on vaan lisääntyny viime vuodesta. Nyt sitten asunto ja auto myyntiin tai sit joku muu ratkaisu ois tehtävä. Kaikki tunteet raivosta epätoivoon olen käynyt läpi. Onneksi on ystäviä! Meilläkin on kymmenen vuoden historia takana ja lapsia ei koskaan jostain syystä tullut. Olen saman ikäinen kanssasi myös lapseton ja olen varma että meille on tarkoitettu jotain parempaa tässä elämässä. Ehditään rakastua, saada lapsia ja vanheta miehen kanssa joka oikeesti rakastaa. Ei haaskata aikaa miehiin jotka eivät sitä ansaitse.
niskasta kiinni. Aivan rauhallisesti sulattelette ja käsittelette sen kuolleen suhteenne. Kyllä se elämä hymyilee vielä.
Sanoo mies 37
Kiitos sinulle! Sanoistasi tuli hyvä mieli!