Rakkauden raunioilla

Noin minäkin ajattelin ex-suhteessani. Alkuhuuman jälkeen asia tuli jossain vaiheessa puheeksi, totesin, että kaverini ovat minulle tärkeintä elämässä. Olin silloin viisi vuotta nuorempi, enkä osannut käsitellä parisuhdeasioita kovin vakavasti. Suhde ei kuitenkaan päätynyt tämän johdosta eroon, vaan toimi viisi vuotta ihan hyvin. Nykyään asiat ovatkin sitten ihan erimallillaan ja perhe on minulle se tärkein asia maailmassa. Jostain syystä kasvoin henkisesti aika myöhään...

Et kertonut viestissäsi minkä ikäisiä olette...

On ymmärrettävää, että poikaystäväsi ei välttämättä ole valmis vielä jakamaan elämäänsä jonkun toisen kanssa... Kerroit, että olette seurustelleet puoli vuotta, aika vähän aikaa... Kun miettii, että olette ehtineet olla neljä kuukautta yhdessä kun olette jo muuttaneet yhteen! Olette toimineet aika nopeasti, joka on varmasti osa syy eroonne... Poikaystäväsi ehkä pelkää jotain, olithan hänen ensimmäinen rakkaus... Ehkä olet vieläkin hänen rakkaansa...

Kyllä sinun kannattaisi puhua poikaystäväsi kanssa, ja kokeilette etenemällä hiljempaa, vauhti on voinut tuntua poikaystävästäsi liian lujalta, ja ei ole valmis siihen...

Kaverit ovat aina tärkeä osa elämää, ja niitä ei koskaan kannata heittää hukkaan...

Itse olen seurustellut kaksi ja puoli vuotta, olemme kihloissa, mutta emme asu vielä yhdessä... Ja elämä menee todella hyvin! Kaverit ovat meille molemmille tärkeitä ja niittenkin kanssa on vietettävä aikaa jos meinaa pitää kaverinsa....

En tiedä oliko tästä mitään apua sinulle, mutta et menetä mitään jos et puhu poikaystäväsi kanssa!!! Myöhemmin voi kaduttaa kun et puhunutkaan hänen kanssaan... ehkä teillä on vielä toivoa, hiukan hitaammalla tahdilla.. Tai sitten tienne eroavat lopullisesti ja jatkatte elämäänne erillään... Toivon parasta puolestasi =) TSEMIÄ!!!!

Ihmiset kypsyvät aikuisia parisuhteita varten hieman eri ikäisinä. Itsellä ensimmäisen kerran alkoi tuntua vasta 27-vuotiaana, että nyt voisin olla valmis. Aiemmissa suhteissani en olisi voinut kuvitellakaan yhteenmuuttoa yms. ajatus sitoutumisesta tuntui liian painostavalta ja omat kaverit ja oma itsenäisyys oli kaikkein tärkeintä. Nyt ajattelen asioista hyvinkin erilailla ja parisuhde on se kaikkein tärkein ja joskus myöhemmin sitten perhe.

Niin että varmaankaan se sinun ex-poikaystäväsi ei vain ole vielä valmis. Älä jää häntä kuitenkaan odottamaan, kehitysprosessiin voi mennä aikaa vuosia.

Hei,

En voi olla kommentoimatta viestiisi, itselläni aika pitkälti sama tilanne. Olen kohta 25-vuotias nuori nainen ja poikaystäväni on 22v.

Seurustelin vielä toisen miehen kanssa (lähes 7 vuotta yhdessä!!), kun tapasin hänet. Tai hän on exäni ystävä, olin siis tuntenut hänet jo jonkin aikaa. Mutta totaalinen kolahdus kävi viime joulukuun tienoilla. Tämän jälkeen meillä oli pientä "peliä" aina kohdatessamme kuppiloissa ym. Helmikuussa tilanne kehittyi vakavammaksi ja alkoi päivittäinen soittelu ja tekstiviestien lähettely. Tapailimme myös pari kertaa viikossa. Huhtikuussa jätin silloisen poikaystäväni ja ryhdyin suhteeseen uuden kanssa.

Rakkaus kukoisti pari kuukautta, mutta juhannuksen tienoilla alkoivat asiat mennä mönkään. Ei enää hellittelysanoja, ei enää niin paljon suukkoja, ei enää pakonomaista tarvetta viettää öitä yhdessä vaan hän mieluummin lähti kavereidensa kanssa ulos kuin että olisi ollut minun kanssani. Lisäksi kuviota sekoitti myös hänen ex-tyttöystävänsä, jonka kanssa hänellä on lapsi. Lopulta sain selville, että yöt, jotka hän oli viettänyt muka kotonaan, olikin hän viettänyt exänsä luona. Tästä syttyi jonkinlainen sota välillemme. Hän jäi kiinni valheesta (useasta), mutta ei muuta selittänyt kuin että tällainen hän vain on, ota tai jätä. Kyllä hän pyysi anteeksi ja olikin varmasti pahoillaan, muttei tehnyt elettäkään pelastaakseen suhdettamme. Hänestä tuli kylmä, ilkeä ja välinpitämätön, joskin hän kuitenkin antoi aina kuulua itsestään joka vaikeutti omaa ylitsepääsemistäni. Ja mikä pahinta, edelleen väitti välittävänsä minusta enemmän kuin pitäisi.

Siitä lähtien olen ollut ns. kakkosnainen. Kyllä hän luonani käy ja muistaa aina soittaa tai heittää viestillä. Mutta pakostakin hän joutuu olemaan exänsä kanssa tekemisissä. Tämä ei ollut aikaisemmin ongelma, ennen kuin sain selville heidän makaavan keskenään. Voit vain kuvitella millaista vuoristorataa nämä pari kuukautta ovat olleet.

Monta kertaa olen päättänyt, että nyt riitti, en ota yhteyttä ja olen vain välinpitämätön, jos hän ottaa yhteyttä. Aina hän kuitenkin saa kiedottua minut takaisin pikkurillinsä ympärille ja saa mieleni onnelliseksi hetkellisesti. Nämä pari kuukautta on mennyt lähinnä sitä rataa, että pari yötä viikosta hän on kanssani (ja hoitaa hommansa...) ja pari yötä taas exänsä luona. Kun kyselen ja olen hieman mustasukkainen (aiheesta), hän suuttuu ja pitää breikkiä taas pari päivää.

Tämän päivän tilanne on se, että 2 vkoa sitten hän ns. palasi luokseni ja on pysynyt vierelläni toistaiseksi. Tosin viikonloppuna hän oli yötä exänsä luona, mutta suuremman luokan riidan jälkeen tuli taas minun luokseni. Luonani hän on nyt pysynyt, mutta kuinka turhauttavaa ja pelottavaa onkaan olla hänen kanssaan, kun ei tiedä koska taas tulee puukkoa selkään.

Kyllähän järki sanoo, mitä pitäisi tehdä. Mutta tunteet sotivat vastaan. Nykyään hän taas hellii ja suukottelee, tilanne on kuin niinä "vanhoina hyvinä aikoina". Olenkin ihmetellyt mistä moinen johtuu. Olemme puhuneet asiasta nyt ensimmäistä kertaa tämän parin viikon aikana ja tiedän hänen välittävän minusta. Temppuiluidensa syyksi hän vain totesi, että meni liian vakavaksi. Häntä alkoi kuulemma pelottaa millaisella vauhdilla asiat etenivät ja hän jopa pelästyi omia tunteitaan. En tosin ymmärrä hänen tapaansa käsitellä ajatuksiaan pakoilemalla ja loukkaamalla sitä, ketä muka rakastaa. Yritän kovasti ymmärtää, mutta se on vaikeaa.

En tiedä pystytkö samaistumaan tähän tilanteeseen, mutta nähtävästi tuon ikäluokan miehet tahtovat vielä ainakin osittain olla "vapaita" ja sitoutumattomia. En osaa muuten sitä selittää. Teillä, kuten meilläkin on suhteellisen lyhyt historia takanamme, joten en sinänsä ihmettele äkillistä tilanteen muutosta. Homma olisi helpompi, jos osaisi olla kylmempi eikä ottaisi niin vakavasti kaikkea. Eri asia on tietenkin vuosien seurustelun jälkeen. Toisaalta tämä muutama kuukausikin merkitsi minulle kaikkea, kuten varmasti Sinullekin.

Mutta tiedäthän sinä... Kun toista rakastaa niin julmetusti, on luonnollista, että tällaiset asiat sattuvat.

Tämä viesti ei varmaankaan auttanut Sinua juuri lainkaan. Toivottavasti sait kuitenkin jotain irti. Ainakin tiedät, ettet ole ainoa joka näin kärsii. Kipu on suunnatonta, ikävä on mieletön ja pienestäkin huomionosoituksesta tahtoo vetää omat johtopäätöksensä. Sitä ikäänkuin ottaa sen mitä irti saa... Kunnes toinen taas satuttaa.

Mieleni tekisi neuvoa, että anna palaa ja elä omaa elämää, mutten sitä tee. En osaa itsekään. Ehkä vaatii aikansa päästä tilanteesta eroon, mutta takaan, että Sinulle, kuin myös minullekin varmasti löytyy vielä se oikea.

Sitä paitsi, jos nykyisesi (kuten minunkin) on se oikea, niin kyllä kohtalo teidät vielä yhteen saattaa. Voimia Sinulle ja mukavaa syksyn alkua!