-Kuulostaa varmaan ajatuksena aika vieraalta, mutta kokemusta on!!!
Olen joutunut syvään umpikujaan ongelmieni kanssa, ja tarvitisin kipeästi neuvoja ja mielipiteitä.
Asun maatilalla, yhdessä mieheni, hänen äitinsä ja isänsä ja meidän kahden lapsen kanssa. Omat vanhempani asuvat toisella puolella maata. Olemme olleet mieheni kanssa jo noin 6 vuotta yhdessä, ja meillä on muuten hyvä parisuhde vaikkemme olekkaan kerenneet naimisiin vielä. Ongelmana on vain se anoppi...
Anoppini teki jo alkuunsa selväksi ettei hän haluaisi minua taloon ns"nuoreksi emännäksi". Olin ensimmäistä kertaa käymässä mieheni luona, ja välimatkasta johtuen yövyin heillä useamman viikon ennenkuin läksin junalla kotiin. Anoppi kävi viimeisenä iltana silloin sanomassa kun olin yksin mieheni huoneessa että -Katsokkin että sulla on kaikki tavarat mukana, takaisin ei ole tulemista! Säikähdin aika tavalla tilannetta, ja kun vielä tuleva anoppini työnsi vielä 20 euroa rahaakin, vähän niinkuin olisi ollut lahjomassa pois minua. Luulin että meillä oli hyvät välit mutta ilmeisesti minä en kelvannutkaan anopille. Meihelle en uskalatanut kertoa lainkaan, oltiinhan me kumminkin aika vieraita tavallaan toisillemme vielä.
Meni kuukausi siitä kun olin kotiutunut matkaltani, niin pitihän sitä lähteä takaisin miehen luo, kun oli niin rakastunut, vaikka kyllä sitä mietti kovasti että miten anoppi suhtautuu. Pian olinkin jo muuttanut miehen ja tämän vanhempien luo asumaan, ja mies kävi töissä naapuri kaupungissa joten minä olin päivät yksin hänen vanhempiensa kanssa. Sain onneksi töitä pian ja pääsin tekemään vihdoinkin jotain järkevää!
Pian huomasin odottavani ensimmäistä lasta, Hieman siinä yllätyimme mieheni kanssa, mutta olimme iloisia tapahtuneesta ja aloimme suunnitella kovasti yhteistä tulevaisuutta perheenä. Anoppini kuulessa asiasta tämä ei ensin millään meinannut uskoa ja väitti vaan vastaan että ei voi olla totta. Sitten yksi päivä kun olimme kaksin (siis minä ja anoppini) menossa käymään asioilla, hän kysyi yhen äkin vain että -Voiko sen vielä keskeyttää? Vastasin hiljaa ja säikähtäneenä että en minä halua aborttia, ja siihen anoppi sanoi että hän voi vaikka maksaakin sen ja käyttääkkin siellä sairaalassa. En ole tästäkään puhunut miehelleni!!
Ja kerran kun olin käymässä mieheni ihanan mummon luona kylässä (olin siis yksinäni mummon kanssa), niin hän rupesi puhumaan minijästään eli minun anopista millainen tämä oli ollut omille pojilleen, kuulin koliikkivauvan ravistelusta,löynneistä ja kuinka anoppi aina hermostuneena tai vihaisena veti poikia hiuksista ja huusi paljon. Tämäkin jäi vaivaamaan paljon.
Joten en ole oikein uskaltanut koskaan jättää lapsiani hänelle hoitoon kuin ehdottoman pakon edessä, ja silloinkin on ollut kova huoli!!
Muistan sellaisenkin tapauksen kun olin käymässä gynegologilla alettuani odottaa toista lastamme, kotiin päästyäni huomasin ensimmäiseksi iloisen lapsen istumassa keskellä ruokapöytää, hän oli tuolloin vain 1v! Otin tenavan pöydältä jonne hän oli luultavasti kiivennyt itse, ja laitoin istumaan syöttötuoliin, ja samalla huomasin olohuoneen sohvalla nukkuvan anopin. Siin menikin noin puoli tuntia ennenkuin anoppi huomasin minu tulleen kotiin!! Siinä ajassahan olisi voinut tapahtua mitä vain!
Nykyäänkin tilanne on tämä meillä. Lapset jos itkee tai tappelee, menee anopilla heti hermot ja on huutamssa ja kiroilemassa minkä kerkeää, ja jos oikein on pahalla päällä saa lapset vähintäänkin tukka pöllöä... Anopilla ei ilmeisestikkään kestä lapsen itkua yhtään hermot, vaan heti huutaa ja meukkaa. Muutenkin anoppi suuttuessaan heittelee asioita tai syyttelee muita ja moittii...jne...ja yleensä minua tai lapsia. Näitä raivokohtauksia on varmaan joka päivä. Ja olen minäkin saanut tukkapöllöjä osakseni!Anoppi myös yrittää välillä lahjoa minua etten kertoisi kenellekkään mitään, monesti on viidenkympin setelillä anomassa, ja minä olen pelkuri ja hölmö kun vielä otan niitä rahoja, anoppini tietää ettei minulla ole paljoa omaa rahaa juuri mihinkään, tällä keinoin se luulee pitävänsä minut aina hiljaa... Mutta kyllä se mitta silti täyttyy, ja varsinkin kun lapset alkaa kärsiä.
Miehelle en uskaltaisi millään kertoa, koska lähinnä luulen ettei hän usko minua ja Anoppi varmasti kieltää kaiken. Tahtoisin niin eroon tästä helvetistä, en jaksa enää anopin huutamista ja nälvimistä, ja tuntuu niin pahalta kun hän on lapsilleni välillä väkivaltainen. Tosin on meillä välillä hyviäkin jaksoja, kyllä anoppi väliillä jopa yrittääkin olla niin ihanne mummo että. Mutta suuttuessaan kulissti taas katuu. Luulen että hänellä on ogelmia vihan ja kiukun hallitsemisessa. Tahtoisin aloittaa lasteni kanssa uuden elämän vaikka koti paikkakunnallani, mutta tuntuu pahalta sekin että lapset joutuisivat eroon isästään, joka on todella hyvä sellainen!! Ja kun isä on maanviljelijä niin eihän hän voi "vain muuttaa pois". Pelottaa ajatellakin kaikkea sitä soppaa mikä syntyy jos ero tulee, kun kumminkin olen osakaan jo maatilassakin, hirveä paperi työ ym...
Ja kun me mieheni kanssa rakastetaan toisiamme!! Eihän se näin voi mennä. Olen ollut kyllä viime aikoina henkisesti jo niin uupunut tähän kaikkeen, seksinkin harastaminen iljettää ja mieheni alkaa jo epäillä varmaan että oon sairas tai jotain. Yöt on tullut valvottua miettien asioita, ja päivisin olen väsynyt ja kiukkuinen, ja kaiken lisäksi pitää kuunnelle anopin haukkuja.En haluaisi nähdä sitä ämmää enää koskaan!!! (vaikka onkin lasteni mummo)..!!!!
Auttakaa, tässä on hätä!! Pitäisikö minun vain karata, tuntuu niin pahalta vaan kun ajattelen miestäni, uskooko hän vai pitääkö hän minua seinähulluna??!!
Olen joutunut syvään umpikujaan ongelmieni kanssa, ja tarvitisin kipeästi neuvoja ja mielipiteitä.
Asun maatilalla, yhdessä mieheni, hänen äitinsä ja isänsä ja meidän kahden lapsen kanssa. Omat vanhempani asuvat toisella puolella maata. Olemme olleet mieheni kanssa jo noin 6 vuotta yhdessä, ja meillä on muuten hyvä parisuhde vaikkemme olekkaan kerenneet naimisiin vielä. Ongelmana on vain se anoppi...
Anoppini teki jo alkuunsa selväksi ettei hän haluaisi minua taloon ns"nuoreksi emännäksi". Olin ensimmäistä kertaa käymässä mieheni luona, ja välimatkasta johtuen yövyin heillä useamman viikon ennenkuin läksin junalla kotiin. Anoppi kävi viimeisenä iltana silloin sanomassa kun olin yksin mieheni huoneessa että -Katsokkin että sulla on kaikki tavarat mukana, takaisin ei ole tulemista! Säikähdin aika tavalla tilannetta, ja kun vielä tuleva anoppini työnsi vielä 20 euroa rahaakin, vähän niinkuin olisi ollut lahjomassa pois minua. Luulin että meillä oli hyvät välit mutta ilmeisesti minä en kelvannutkaan anopille. Meihelle en uskalatanut kertoa lainkaan, oltiinhan me kumminkin aika vieraita tavallaan toisillemme vielä.
Meni kuukausi siitä kun olin kotiutunut matkaltani, niin pitihän sitä lähteä takaisin miehen luo, kun oli niin rakastunut, vaikka kyllä sitä mietti kovasti että miten anoppi suhtautuu. Pian olinkin jo muuttanut miehen ja tämän vanhempien luo asumaan, ja mies kävi töissä naapuri kaupungissa joten minä olin päivät yksin hänen vanhempiensa kanssa. Sain onneksi töitä pian ja pääsin tekemään vihdoinkin jotain järkevää!
Pian huomasin odottavani ensimmäistä lasta, Hieman siinä yllätyimme mieheni kanssa, mutta olimme iloisia tapahtuneesta ja aloimme suunnitella kovasti yhteistä tulevaisuutta perheenä. Anoppini kuulessa asiasta tämä ei ensin millään meinannut uskoa ja väitti vaan vastaan että ei voi olla totta. Sitten yksi päivä kun olimme kaksin (siis minä ja anoppini) menossa käymään asioilla, hän kysyi yhen äkin vain että -Voiko sen vielä keskeyttää? Vastasin hiljaa ja säikähtäneenä että en minä halua aborttia, ja siihen anoppi sanoi että hän voi vaikka maksaakin sen ja käyttääkkin siellä sairaalassa. En ole tästäkään puhunut miehelleni!!
Ja kerran kun olin käymässä mieheni ihanan mummon luona kylässä (olin siis yksinäni mummon kanssa), niin hän rupesi puhumaan minijästään eli minun anopista millainen tämä oli ollut omille pojilleen, kuulin koliikkivauvan ravistelusta,löynneistä ja kuinka anoppi aina hermostuneena tai vihaisena veti poikia hiuksista ja huusi paljon. Tämäkin jäi vaivaamaan paljon.
Joten en ole oikein uskaltanut koskaan jättää lapsiani hänelle hoitoon kuin ehdottoman pakon edessä, ja silloinkin on ollut kova huoli!!
Muistan sellaisenkin tapauksen kun olin käymässä gynegologilla alettuani odottaa toista lastamme, kotiin päästyäni huomasin ensimmäiseksi iloisen lapsen istumassa keskellä ruokapöytää, hän oli tuolloin vain 1v! Otin tenavan pöydältä jonne hän oli luultavasti kiivennyt itse, ja laitoin istumaan syöttötuoliin, ja samalla huomasin olohuoneen sohvalla nukkuvan anopin. Siin menikin noin puoli tuntia ennenkuin anoppi huomasin minu tulleen kotiin!! Siinä ajassahan olisi voinut tapahtua mitä vain!
Nykyäänkin tilanne on tämä meillä. Lapset jos itkee tai tappelee, menee anopilla heti hermot ja on huutamssa ja kiroilemassa minkä kerkeää, ja jos oikein on pahalla päällä saa lapset vähintäänkin tukka pöllöä... Anopilla ei ilmeisestikkään kestä lapsen itkua yhtään hermot, vaan heti huutaa ja meukkaa. Muutenkin anoppi suuttuessaan heittelee asioita tai syyttelee muita ja moittii...jne...ja yleensä minua tai lapsia. Näitä raivokohtauksia on varmaan joka päivä. Ja olen minäkin saanut tukkapöllöjä osakseni!Anoppi myös yrittää välillä lahjoa minua etten kertoisi kenellekkään mitään, monesti on viidenkympin setelillä anomassa, ja minä olen pelkuri ja hölmö kun vielä otan niitä rahoja, anoppini tietää ettei minulla ole paljoa omaa rahaa juuri mihinkään, tällä keinoin se luulee pitävänsä minut aina hiljaa... Mutta kyllä se mitta silti täyttyy, ja varsinkin kun lapset alkaa kärsiä.
Miehelle en uskaltaisi millään kertoa, koska lähinnä luulen ettei hän usko minua ja Anoppi varmasti kieltää kaiken. Tahtoisin niin eroon tästä helvetistä, en jaksa enää anopin huutamista ja nälvimistä, ja tuntuu niin pahalta kun hän on lapsilleni välillä väkivaltainen. Tosin on meillä välillä hyviäkin jaksoja, kyllä anoppi väliillä jopa yrittääkin olla niin ihanne mummo että. Mutta suuttuessaan kulissti taas katuu. Luulen että hänellä on ogelmia vihan ja kiukun hallitsemisessa. Tahtoisin aloittaa lasteni kanssa uuden elämän vaikka koti paikkakunnallani, mutta tuntuu pahalta sekin että lapset joutuisivat eroon isästään, joka on todella hyvä sellainen!! Ja kun isä on maanviljelijä niin eihän hän voi "vain muuttaa pois". Pelottaa ajatellakin kaikkea sitä soppaa mikä syntyy jos ero tulee, kun kumminkin olen osakaan jo maatilassakin, hirveä paperi työ ym...
Ja kun me mieheni kanssa rakastetaan toisiamme!! Eihän se näin voi mennä. Olen ollut kyllä viime aikoina henkisesti jo niin uupunut tähän kaikkeen, seksinkin harastaminen iljettää ja mieheni alkaa jo epäillä varmaan että oon sairas tai jotain. Yöt on tullut valvottua miettien asioita, ja päivisin olen väsynyt ja kiukkuinen, ja kaiken lisäksi pitää kuunnelle anopin haukkuja.En haluaisi nähdä sitä ämmää enää koskaan!!! (vaikka onkin lasteni mummo)..!!!!
Auttakaa, tässä on hätä!! Pitäisikö minun vain karata, tuntuu niin pahalta vaan kun ajattelen miestäni, uskooko hän vai pitääkö hän minua seinähulluna??!!
Vastaukset 21
Vanhimmat
Muuttakaa tai rakentakaa oma talo ettette asu samssa rakennuksessa miehen vanhempien kanssa tai talossa on kaksi eri asuntoa ei miehen vanhemmilla ole avaimia teiän puolelle. Sano ehdottomasti miehellesi mitä anoppi tekee koska jos mehessäsi on miestä niin hän sanoo anopille kaapin paikan . Kolmanneksi hae anopille lähestymiskielto niin se ei saa 200 metriä lähemmäksi tulla. MUUTA POIS ENNEN KUIN SEKOAT TAI VEDÄ ANOPPIA KUNNOLLA TURPIIN SE VOI TULLA JÄRKIINSÄ.
Ihan ensimmäisenä KERRO MIEHELLESI, äläkä enää salaile.
Hirveä ja henkisesti epävakaa on anoppisi,mutta tosi omituista on se että mikset ole kertonut tuota kaikkea miehellesi!?En voi ymmärtää mikset?
Täytyyhän hänen sinua uskoa,miksei uskoisi omaa vaimoaan.
Olette ilmeisesti tosi etäisiä miehenne kanssa vai,ei tuo ole vain sinun ongelmasi,tuo on yhtälailla miehesi ongelma.
Ei sinun tuota yksin pidä murehtia,se on yhtäpaljon miehesi ongelma kuin sinun.
Ensiksi,kerro koko paska alusta alkaen miehellesi,näytä vaikka tänne kirjoittamasi teksti,sitten mietitte yhdessä mitä teette.
Olen itsekin elänyt maatalossa anopin kanssa samassa rakennuksessa vuosia. Hän oli selväpäinen ja fiksukin sinun anoppiisi verrattuna, mutta silti kuvio oli vaikea, aivan liian haastava ja lopulta mahdoton. Jos olisimme jatkaneet yhteisasumista, niin minun ja perheen olisi käynyt huonosti. Niin lopussa olin, vaikka kuten sanottu minun anoppini oli ihan ok sinun tilanteeseen verrattuna.
Siispä kerro heti miehelle, kuten tuossa jo muutkin kehoittivat. Sano myös, että nyt on tosi kysymyksessä ja asuminen on järjestettävä toisin.
Jos anoppi ja appi (oliko sellainen, en muista) eivät muuta muualle, niin muuttakaa te. Jos mies hoitaa edelleen tilaa, niin kovin kauas ei voi muuttaa, mutta kyllä se työ muutaman km päästä onnistuu.
Jos mies ei ymmärrä ja usko, että tilanteesi on aivan liian vaikea ja suorastaan mahdoton, niin muuta sinä lasten kanssa. Olet vastuussa itsestäsi ja ennenkaikkea lapsista. Tuossa tilanteessa sinä et voi etkä jaksa antaa lapsille sitä mitä he tarvitsevat.
Ole rohkea ja ota seuraava askel. Olet jo ottanut sen tärkeimmän, kun tiedostat tilanteen ja tännekin kirjoitit.
Teet oikein, kun alat purkaa tätä tilannetta. Monikin voi pahoittaa mielensä, mutta sille ei nyt voi mitään. Mutta jos jäät siihen ja inahtamatta nielet kaiken, niin se vaikea ristiriitainen tilanne syö voimasi. Onnea elämääsi!
Tilanteeni on vaikea, sen nyt tajuan. Minun on vaan vaikeata puhua ylipäätään ongelmista. Olen koulukiusattu. Minua henkisesti kiusattiin koko yläaste aikani, ja ystävät jäivät melkoisen vähiin. En uskaltanut silloinkaan puhua yhtään kenellekkään. Olen perus luonteeltani aika ujo, tai ainakin olin, olen kyllä aikuistuttuani rohkaistunut paljon. Olin koulu aikoina ujo ja hiljainen ajattelija, joka ei koskaan käynyt missään nuorison tapahtumissa discoissa ja muissa koti bileissä, eihän minua nyt kukaan kutsunutkaan... Oli minulla kyllä ystäviäkin mutta ne nyt saattoi laskea kahden käden sormin. Opin silloin vain nielemään kaiken paskan mitä minulle syötetään. Tiedän kyllä että minun olisi pitänyt kertoa silloinkin kotona ja/tai koulussa, mutta minkäs teet kun on tälläinen hiljainen nössö. Ammis- aikaan sitten sain paljon uusia ystäviä ja koulu menestyskin roihahti hurjaan nousuun kaikin puolin, minusta tuli hyvä oppilas jolla oli kavereita ja kaikkea,kävin baareissa bielttämässä...ym... mutta tänne muutettuani (ammattikuolun jälkeen) olen vajonnut taas sinne mutaiseen pohjaan josta on vaikea päästä irti!!
Nyt minulla olisi täällä muuten ihana elämä, koska minulla on ystäviä ja hyvä mies (me ei muuten olla etäisiä, kuten joku luulikin niin) iso talo ns "turvattu tulevaisuus", mutta eipä se taida onnistua kun siihen on ängennyt yksi hullu tantta!
Ei onnistu talojenkaan rakennukset, ainakaan moneen vuoteen, koska on jo ensi kesäänkin suunniteltu kaiken laista halli-laajennusta ja rehu-siiloa rakennettavaksi ym...ja pitäis metsää ja peltoa ostaa ja uusia koneita kuhan vanhoja saa myytyä. Sitä minä en vaan ymmärrä että miksi pitää olla niin hirveästi metsää ja peltoa, ja vielä niin iso karjakin, aikanaan kai meidän pitäisi tähän jäädä isännöimään tilaa, mutta ei minusta ole siihen, varsinkin jos me kaksin joudumme pyörittämään tätä kaikkea!! Nytkin mieheni on pellolla kylvämässä, ja sitä kestää vielä pari tuntia, ja tämmöistä tämä on ollut jo viikon, tuskin nähdäänkään. Ja talvisin hän tekee metsä töitä päivät pitkät ja hoitaa vanhempiensa kanssa vielä navetta työtkin, joihin tosin minäkin osallistun jo jonkin verran. Se ehkä tekee meistä tavallaan etäisiä, kun hän on aina töissä, monesti nähdään vain ruokapöydässä tai illalla kun mies tulee väsyneenä nukkumaan viereen.
En osaa tehdä linkkiä (ehkä joku osaa?), mutta aivan oivallinen kirjoitus on tuolla äidit ja isät/isovanhemmat palstalla. Siinä puhutaan huonosta äitisuhteesta, mutta luulenpa, että voit saada mariannan kirjoituksesta eväitä itsellesi.
Siis aloitus on "huono äitisuhde-mummun asema" ja siellä sitten otsikko "olen aikoinaan kokenut saman" kirjoittajana marianna 55.
miten asiat järjestetään on kiinni sinusta ja miehestäsi.
Miehesi ei siis hoida vielä tilaa? MIkä pakko teidän on silloin asua tilalla?
Ei mikään, hommaatte oman asunnon kylältä, mistä vaan.
Mitä hittoa varten olette ylipäätään jääneet asumaan sinne vanhempien tilalle.
Toinen juttu.Jos on pakko asua tilalla, niin silloin lykätään hallien rakentamista ja koneiden ostoa.Te...sinä ja perheesi menette edelle.
Jollet sitä osaa miehellesi selväksi tehdä, niin saat koko ikäs asua kehnoissa oloissa...sillä aina tulee olemaan kone tai halli joka on tärkeämpi.
Sitäpaitsi luulen että miehesi uskoo hyvinkin mitä sanot anopista.Muista että hän olise joka kasvoi anopin kanssa aikuiseksi.Luuletko ettei kokenust koskaan samoja asioita kuin lapsesi nyt.
Lapset pois sieltä pakkovallan alta.se on tärkein.
parempi, että teette töitä erikseen. Kun on kokoajan yhdessä, alkaa kinaakin tulla helpommin. Itsekin asun maatalossa, ja en totta vie ikinä jää kotiin toista kertaa omasta työstäni. Ja minulla sentään on mukava anoppi!
Sitä se on maalla,että peltoaikaan on kokolailla yksinhuoltaja, ja toinen on kokoajan todella väsynyt. Mitäpä jos kirjoittelisit tuonne maa- ja metsä-palstalle, siellä on enempi näistä puhetta.
Eikös tuo nyt ole ihan selvä juttu!
Anoppi ei halua asua sinun eikä lastesi kanssa saman katon alla, etkä sinäkään halua asua hänen kanssaan.
Ylipäätään, vaikka olis kuinka sukutila kyseessä, niin en vain ymmärrä ylipäätäänkään sitä miksi vanhemmat, poika ja pojan perhe asuu saman katon alla?
Muuttakaa nyt herran jumala omaan talouteen. Tollaset ikuvanhat uskomukset, siitä että pitäs asua saman katon alla joutaa täysin romukoppaan.
Ota itteas nyt niskasta kiinni ja potki sitä ukkoa persuuksiin asiassa. Muuta vaikka lasten kanssa sinne naapuri kaupunkiin missä miehes on töissä ja ajelkoon miehes sitten sen verta kattelemaan omaa äitään kun haluaa, tai toiste päin. Eihän tosta tollasesta tule yhtään mitään!
Ja jos miehes ei usko, tai ei tee asioille mitään niin sitten sinä et voi sille mitään. Mutta voit kyllä ihan itsekkin parantaa itsesi ja lastesi elämänlaatua.
Silloin sinä saat rauhan ja niin saa anoppikin rauhan sinne kotitorppaansa. Ettehän te hyvänen aika pysty asumaan saman katon olla.
Eli älä siis kärsi, vaan tee asioille jotain! Ei kai se sun miehes nyt niin pelottava ole ettei pysty omista tunteistaan ja tuntemuksistaan puhua?
Asutteko saman katon alla, samassa taloudessa anopin kanssa?
Onko sinulla käytössäsi omaa rahaa?
Syöttekö samassa pöydässä päivittäin anopin kanssa?
Kyllä; asumme kaikki saman katon alla.
Kyllä; minulla on jonkun verran omaa rahaa, tosin vain lapsilisät jotka saan lapsistani. En saa mitään muuta rahaa (paitsi joskus anopilta lahjuksia!), edes kotoani.Onhan aika vähän..
Ja viimeiseenkin kyllä; Syömme saman ruokapöydän äärellä joka ikinen päivä!! Teemme ruokaa anopin kanssa vuorotellen. Mutta olen nyt huomannut ettei minun tekemät pöperöt enää anopille kelpaa. Hän syö aina jotain edellis päivän tähteitä jotka on itse valmistanut, tai sitten keittää itselleen erikseen puuron tms... Yleensä minun tekemät ruokani ovat rasvaisia (muka) tai liian mausteisia tai ei muka haluta yhtään esim munakasta. Ja kumminki sitten syö niitä ruuan tähteitä illalla salaa omissa oloissaan ja sitten syyttää muista siitäkin että jääkaapista on taas hävinnyt jotain.
Hän yrittää siis kaikin keinoin kärventää minua ulos talosta, surullista sinänsä, kun minä muuten tykkäisin paikasta.
Onkohan hän sellainen narsistinen ihminen.
Sinulla on nykypäivälle aivan uskomaton tilanne!
Teillä on ympärillänne varallisuutta, metsää, peltoa, navetoita, hallit ja siilot, mutta...
todellista onnea ei ole. Oikeasti ei olisi suurikaan asia saattaa kahta naisihmistä eri talouksiin.
Se tässä kaikkein eniten mättää. Ja se on pääasia. Kaikki muu, mitä anoppi sanoo, mitä sinä sanot, mitä anoppi syö, tai ei syö, on vain sivuasiaa ja seurausta siitä
että kaksi täysi-ikäistä ja itsenäistä naista joutuu asumaan samassa taloudessa.
Köyhemmätkin perheet pystyvät järjestämään niin, että anoppi ja miniä saavat olla omillaan ja rauhassa.
Vaikka sinä tässä olet kiusattuna ja alisteinen, vaikka oikeuksia, on anoppisikin samassa nalkissa.
Hänenkin pitäisi päästä omaan rauhaansa.
Minun katseeni vastaavassa tilanteessa kääntyisi mieheeni. Onko hän sokea vai muuten ihmissuhteissa pöljä (anteeksi vaan)?
Pitäisi nyt tajuta ettei laita vaimoaan selviämään vanhan anopin kanssa päivät pitkät.
Miten ihmeessä olet jaksanut ja kestänyt?
Kaikki riippuu loppujen lopuksi sinusta. Ihmisen ei ole pakko kuin kuolla. Oikeasti.
Ketä pelkäät, pelkäätkö miestäsi ettet uskalla kertoa omia toiveitasi ja halujasi?
Ei tällainen ole mitään elämää. Muista että sinulla on vain yksi elämä joka rullaa kaiken aikaa eteenpäin. Mitään et saa uudelleen takaisin, uusintoja ei tule.
Sinulla on oikeus onneen ja sellaiseen olemiseen, missä sinunkin toiveesi huomioidaan.
Oletko nainut rahaa ja turvallisuutta. Sentähden olet kuin hiiri loukussa, koska tuo "loukku" on kivusta huolimatta turvapaikka.
Se että anoppi yrittää kärventää sinua ulos talosta, kertoo että hänkin kärsii tilanteesta. Hänkin haluaisi elää omassa rauhassaan, mutta ei voi.
Ei ole ratkaisematon paikka tämä, että suuresta maanviljelytilasta ei löytyisi kahta hellaa ja hellanpaikkaa, kummallekin omansa.
Olette molemmat, anoppi ja miniä liian nöyriä miesväkeen nähden, joka on ilmeisen välinpitämätön naisten ongelmille.
Pistähän tuulemaan, ja sano miehellesi selvät sävelet. Ei kukaan tule sinulle onnea tarjoamaan, jollet itse sitä ota.
Olen asunut maalaistalossa niin, että anopilla ja minulla oli omat huushollit - saman katon alla kylläkin.
Sekään ei toiminut ja osoittautui lopulta aivan kestämättömäksi.
Aloittajan tilanne on minun silmissäni paljon paljon pahempi, kuin mitä minulla oli aikoinaan.
Jos aloittaja sinun on vaikea ottaa seuraavaa askelta (es. kertoa miehelle pahasta olostasi ja tilanteen mahdottomuudesta) niin ajattele tätä äskeisen kirjoittamaa ajatusta, että anopilla on todennäköisesti aivan yhtä tukalaa asua siinä "suurperheessä".
Hän oli oman huushollinsa valtias niinkuin joka naisen ja perheen kuuluukin olla omassa kodissaan. Hänen näkökulmastaan aloittaja on tunkeutuja, joka asettui hänen nurkkiinsa asumaan. Aivan sietämätöntä sekin. Hänkin on avuton ja keinoton, että miten tästä sumpusta pääsee pois ja hengittämään vapaasti. Sitäpaitsi hän on lapsensa jo hoitanut ja kasvattanut ja nyt se pikkulapsirumba alkoi uudelleen - en minäkään jaksaisi meteliä ja märinää uutta kierrosta.
Talon miesväki on täysin sokeita ja ymmärtämättömiä. Heitä on pakko valistaa. Ota sinä aloittaja nyt reipas askel ja sano vakavasti ja vakaasti, että näin ei voida jatkaa.
Joka perheen on saatava oma asunto. Se ei todellakaan ole ylivoimaista järjestää, vaikka tietenkin siinä haastetta on. Mutta älä tyydy siihen, että teillä olisi oma asunto samassa talossa. Oma piha on myös oltava - muuten tunnet olosi ikuisesti vieraaksi omassa kodissasi. Usko minua t. kokenut.
tilanne, kaikki mitä muistat. Miehesi on elänyt koko elämänsä anopisi kanssa, kyllä hän äitinsä tietää. Luulee varmaankin sinun pärjäävän sen kanssa paremmin kun et ole puhunut mitään.
Jos nyt oikein ymmärsin niin anoppi ja appiukko ovat maanviljelijöitä ja omistavat tilan? Eli miehelläsi ei ole mitään tilanhallinnasta johtuvaa asumisvelvollisuutta navetan nurkalla. Eiköhän sieltä löytyisi teille vaikka vuokra-asuntoa järkevältä etäisyydeltä, että miehesi voi auttaa silti vanhempiaan tilanpidossa. Jos anoppia ei saa kotoaan pois niin kyllä se on oman jaksamisen ja lastenkin takia kannattaa muuttaa oman hellan ääreen. Ja kyllä se tosiaan niinku muutkin on kirjoittaneet, että kerro hyvä ihminen miehellesi. Ja jos ette vielä ole sukupolvenvaihdosta tehneet niin pidä puoles ettet saa anopistasi ittelles syytinkimummoa.
on onneksi poistettu jo joskus 90-luvun alulla, siitä ei hällä onneksi pelkoa, kunhan eivät asumisoikeutta mene tekemään kauppahintaa alentaakseen. Niin tai näin, miehelle on syytä kertoa, uskoo kyllä saman lapsuuden kokeneena ja halunnee suojella omiaan.
Asumis oikeudet on! Tilan omistaa suurimmaksi osaksi mies ja sitä kautta myös min(yhdessä). Sukupolven vaihdos on "meineillään". Appivanhemmat parin vuoden päästä eläkkeelle. Mutta mitä ilmeisemmin jäävät kuin jäävätkin tänne mun harmikseni asumaan!
Mieti tätä. Tuo teidän asumisjärjestely nyt ja tulevaisuudessa on sinun kannaltasi huono. Se on lasten kannalta huono. Se on anopin kannalta huono. Se on myös teidän miestenne kannalta huono. Jos he eivät sitä itse tajua ja näe, niin auta sinä miestäsi näkemään ja kerro hänelle.
Jos sinä, joka olet vaimo ja äiti, olet niin ahdistunut (ja syystäkin, sillä kukaan nainen ei kestäisi tuossa tilanteessa) että mietit ihan kokonaan poislähtemistä, niin eikö sinulla ole pelkästään voitetavaa, jos kerrot miehellesi ja alatte yhdessä työstää ja miettiä, miten tämä asuminen järjestetään kaikkien kannalta hyväksi tai edes kohtuulliseksi. Sorry tuli vähän pitkä lause. Jos miehesi on fiksu, niin hän tajuaa kyllä. Ole vahva ja rauhallinen, niin saat asiaasi eteenpäin.
jos toinen sanoo heti ensitapaamisella että takaisin ei ole tulemista, niin sinä menet ja kohta muutat sinne?
siis joo, anoppi on sairas ja sisäisesti kuollut, mutta et sinäkään taida olla terävin veitsi laatikossa...
ja vielä jäät pysyvästi asumaan, vaikka tiedät ettei sinua siellä kaivata.
ja vielä pidät lapsesi tullaisen naisen kanssa samassa talossa? en käsitä yhtään. et sinä mikään uhri ole, itse olet ajautunut tarkoituksella tuohon tilanteeseen! ja vielä vienyt lapset samaan umpikujaan. niskasta kiinni itseäsi ja muuttakaa. kuka sanoo, että pitäisi muuttaa toiselle puolelle suomea ilman isää? rakentakaa talo 300 metrin päähän tai jonnekin kylälle, tai ostakaa, ei mikää halpa homma, tiedän. olen pahoillani mutta lapset jotka kasvavat perheessä jossa mummo on tuollainen, valitettavan usein ovat niitä jotka vittuilevat rippikoulussa papille ja haistattelee kauppajonossa perheenäideille. ja miksei ne niin tekisi? sehän on ainut tapa miten he osaavat elää.
eikä teidän parisuhteenne ole kovin terve... jos anoppi joskus nakkaisi jotain ikävää, niin ei sitä tietenkään tarvii heti mennä miehelle itkemään, mutta abortin ehdottelujen salailu ei ole terveen parisuhteen merkki.
olet täysin riippuvainen miehestäsi... ilmeisesti myös taloudellisesti. et kunnioita itseäsi, koska olet valmis tuollaista elämää viettämään...
sano miehelle mitä paska olet joutunut kestämään, ja sano että nyt alkaa talon rakennus. jos herralle ei kelpaa ja alkaa sinua syyttelemään, niin ota ihmeessä jalat alle. ei se herra ainakaan sitten rakasta sinua, ja yksinäisiä maajusseja löytyy ympäri suomea, joillakin voi olla jopa mukavat vanhemmat..
Luin ketjun ja pituudesta johtuen en aio kommentoida yksityiskohtia. Mutta sen sanon, että sinun on ehdottomasti otettava itseäsi niskasta kiinni ja kerrottavan kaikki kyseiset asiat miehellesi!!!! Ei ole muuta vaihtoehtoa, kenekään ei kuulu, etenkään lasten, elää pelossa omassa kodissaan. Lapsethan ottavat mallia moisesta käytöksestä, joten toimi nyt!! Onnea ja voimia, pärjäät varmasti kunhan vain nouset jaloillesi!
Minulla oli aika samanlainen tilanne. Asuimme myös mieheni kanssa sukutilalla ja hänen vanhempiensa luona. Appi isäni on ollut väkivaltainen miestäni kohtaan ja eipä tuo sen äitikään vitsaa säästäny.Kerran ollessani raskaana appeni kävi silmieni alla mieheeni käsiksi. Minua rupesi pelottamaan, että tämä toistuu myös omalle lapselleni. Olin itsekkin masentunu ja maassa, mies oli navettatöissä päivät ja illat mie kotona anopin kanssa. Mutta silti vaikka mieli oli maassa ja pelkäsin tulevaa, kerroin miehelle että mie muutan pois yksin tai hänen kanssaan. Minun lapseni ei tarvitse elää pelossa, tartte kestää väkivaltaa kenenkään taholta, sen verta rakas se mulle on! Niimpä mie otin ja muutin.. Ja niin teki mieskin! Saimme oman kaksion johon muutimme ja mies meni vielä vieraille töihin. Sinne jäi appi hoitamaan tilaansa yksin. Mies lähti vaikka vanhempansaki uhkasivat myydä tilan vieraille kun se päivä koittaa. Kun aikaa kului, mies alkoi käymään kotonaan apuna töissä. Myynti puheet loppu samaten. Mutta meidänkin liitto loppui vaikka mies teki todella rohkean ja kunnioitettavan teon lähtiessään mukaani. Loppui väkivaltaan mieheni osalta, joka kohdistui minuun. Valitettavasti mie en väkivaltaa hyväksy missään tilanteissa :(