Mä olen jo pitkään miettinyt, miten voisin auttaa yhtä itselleni tärkeää ja läheistä ihmistä.
Hän on nuori mies, joka on monen muun tavoin etsinyt kauan itselleen tyttöstä jakamaan yksinäisiä iltoja. Mutta kun ei vaan tunnu tärppäävään mitenkään. Hän on ihan tavallinen fiksu kaveri, ulkonäkö ok jne. Mutta aika ujo ja herkkä ottamaan itseensä. Välillä on ollut yritystä enemmän naisrintamalla, mutta tuntuu että hän ottaa pakit turhankin raskasti ja loukkaantuu herkästi, jos joku vähän tylymmin torjuu.
Kavereita on, mutta ne on välillä aika paskamaisia. Painostavat iskemään jonkun vaan ja pettävät yhteisiä suunitelmia. Viikonloppuisin hän yleensä vaan ajelee kotipuoleen hääräilemään jotain, koska siellä miesvoimaa tarvitaan monenlaiseen työhön. Ymmärrän että helppo ratkaisu, eikä tarvitse istua yksin kotona, mutta ei ne tytöt sinne äidin helmoihin tule hakemaan. Ja kuitenkin on sielläkin kauhean äreä ja onnettoman oloinen.
Koska tunnen hänet varsin läheisesti niin näen kyllä että mieltä painaa tuo ainainen sinkkuus. Tuntuu että ei oikein ole muutenkaan sellaista tatsia elämään vaan pikemminkin säälii itseään ja on pahantuulinen, kuoreensa käpertyvä.
Tiedän kyllä että se ei toisen mieltä todellakaan helpota, jos itse kovasti ehdottelee jotain omasta mielestä hauskaa. Päinvastoin saattaa tuntua että muut säälivät ja yrittävät auttaa koska itse on niin luuseri ettei onnistu naista löytämään. Tämä ei tietenkään ole tarkoitus.
Mutta miten voisin saada viestin perille, että ulkopuolisen silmin hän vaikuttaa masentuneelta ja tyytymättömältä elämäänsä. Monet kirjoittavat että ovat päättäneet nauttia elämästä täysin rinnoin vaikka sitä oikeaa ei tiivistä hakemisestsa huolimatta löydy ja se on tullakseen jos on tullakseen. Hieno asenne, ja niinhän se pitää mennä. Ei unelmia haudata siksi,ettei löytynyt kumppania niitä toteuttamaan. Unelmat voi muuttaa sellaiseen muotoon, että voi ne yksinkin totetuttaa, siitä kärsimättä.
Auttakaa ihmiset! Miten saisin valettua elämäniloa ja intoa ystävääni? Auttamaan häntä nostamaan itsensä jaloilleen ja ymmärtämään ettei luovuttaminen ole mikään ratkaisu.
Hän on nuori mies, joka on monen muun tavoin etsinyt kauan itselleen tyttöstä jakamaan yksinäisiä iltoja. Mutta kun ei vaan tunnu tärppäävään mitenkään. Hän on ihan tavallinen fiksu kaveri, ulkonäkö ok jne. Mutta aika ujo ja herkkä ottamaan itseensä. Välillä on ollut yritystä enemmän naisrintamalla, mutta tuntuu että hän ottaa pakit turhankin raskasti ja loukkaantuu herkästi, jos joku vähän tylymmin torjuu.
Kavereita on, mutta ne on välillä aika paskamaisia. Painostavat iskemään jonkun vaan ja pettävät yhteisiä suunitelmia. Viikonloppuisin hän yleensä vaan ajelee kotipuoleen hääräilemään jotain, koska siellä miesvoimaa tarvitaan monenlaiseen työhön. Ymmärrän että helppo ratkaisu, eikä tarvitse istua yksin kotona, mutta ei ne tytöt sinne äidin helmoihin tule hakemaan. Ja kuitenkin on sielläkin kauhean äreä ja onnettoman oloinen.
Koska tunnen hänet varsin läheisesti niin näen kyllä että mieltä painaa tuo ainainen sinkkuus. Tuntuu että ei oikein ole muutenkaan sellaista tatsia elämään vaan pikemminkin säälii itseään ja on pahantuulinen, kuoreensa käpertyvä.
Tiedän kyllä että se ei toisen mieltä todellakaan helpota, jos itse kovasti ehdottelee jotain omasta mielestä hauskaa. Päinvastoin saattaa tuntua että muut säälivät ja yrittävät auttaa koska itse on niin luuseri ettei onnistu naista löytämään. Tämä ei tietenkään ole tarkoitus.
Mutta miten voisin saada viestin perille, että ulkopuolisen silmin hän vaikuttaa masentuneelta ja tyytymättömältä elämäänsä. Monet kirjoittavat että ovat päättäneet nauttia elämästä täysin rinnoin vaikka sitä oikeaa ei tiivistä hakemisestsa huolimatta löydy ja se on tullakseen jos on tullakseen. Hieno asenne, ja niinhän se pitää mennä. Ei unelmia haudata siksi,ettei löytynyt kumppania niitä toteuttamaan. Unelmat voi muuttaa sellaiseen muotoon, että voi ne yksinkin totetuttaa, siitä kärsimättä.
Auttakaa ihmiset! Miten saisin valettua elämäniloa ja intoa ystävääni? Auttamaan häntä nostamaan itsensä jaloilleen ja ymmärtämään ettei luovuttaminen ole mikään ratkaisu.
Vastaukset 19
Vanhimmat
osta aivot!
Olipa taas kerran todella aikuismainen kommentti. Sinun varmaan kannattais hankkia aivot, jotta oppisit ajattelemaan...
Aloittajan teksti vaikutti ihan todelliselta, ja voin sen myös omalta osaltani allekirjoittaa. Minäkin olen etsinyt kumppania kauank, mutta sopivaa ei tunnu osuvan kohdalle.
on olemassa. Suomi24 palsta pitäsi muuttaa niin että jokainen kirjoittaisi yhdellä nimerkillä. Voi olla että tälläiset ääliöt jättäisi tälläiset kommentit kirjoittamatta. Todella alkukantaista toimintaa! Hirttosilmukka?
esim. neuvontapsykologilla olisi hyvä juttu. Itse sain psykologilta (huom! ei mielenterveyssairaanhoitaja, jota ekaksi suositellaan) apua nuoruuden itsetunto-ongelmiin. No, miesystävää ei ole vieläkään, mutta sosiaalisia ympysöitä olen saanut laajennettua erityisesti ikäisteni keskuudessa eli kyllä mä sen oman rakkaan elämänkumppanin vielä löydän.
Psykologissa on se hyvä puoli, että siellä voi vuodattaa kaiken, ja kun hoitosuhde on edes jonkinlainen, ei ongelmiaan edes häpeä kertoa.
Mulle sinkkuus ei ole vaihtoehto, valitettavasti. Olen liian seurallinen ihminen.
tyhjän rahastajia
Tuo tuntuu olevan veruke monille sellaisille, joiden on vaikea myöntää ongelmaansa ja alkaa hoitaa sitä pois.
Itse voin sanoa, että psykologi(t) voivat todella auttaa ja ovat rautaisia ammattilaisia. Nimenomaan tuollaisessa tilanteessa, jossa ihminen on "normaali", mutta vain lukossa, keskustelu auttaa varmasti paremmin kuin vaikkapa lääkitys.
Tietysti jos tuo asian ottaa, voi vaan surkutella lopun elämäänsä, mutta kun sitä apua on oikeasti saatavilla! Elämme täällä vain kerran, joten kyllä siitä elämästä täytyisi nauttiakin.
Jos ekan psykologin kanssa ei kemiat kohtaa, niin kannattaa käydä jollakin toisella. Turha vaipua ylimääräiseen synkkyyteen.
"Jos ekan psykologin kanssa ei kemiat kohtaa, niin kannattaa käydä jollakin toisella. Turha vaipua ylimääräiseen synkkyyteen."
Itse kävin julkisen puolen psykologian poliklinikalla ja suoraan sanottuna kiduin sen tyypin seurassa. Toisaalta en millään kehdannut/kyennyt asiaa tuoda ilmi ja koin velvollisuudekseni silti jatkaa sitä kidutusta.
Eli joissain tapauksissa tuosta voi olla vaan haittaakin.
Tuossa vaiheessa asuin vielä kotona vanhempieni nurkissa masennuksineni, tämä tyyppi yrittäessään saada mua muuttamaan omilleen sai sitten kuningasidean ja kysyi "mitäs sitten kun sun vanhemmat kuolee?". Luonnollisestikin sain siitä vaan lisää stressinaihetta ja mielen valtasi ajatus vanhempien kuolemasta. Masennuin entistä enemmän.
Kaikenlaisia tampioita ne palkkaakin tuohon hommaan, jossa kyse voi masentuneen kanssa sentään olla elämästä tai kuolemasta.
Varmaankin positiivisesti kannustamalla.
Ei tarvitse asioita ruotia pohjamudissa ellei toinen halua mutta voi tukea toista näkemään itsensä positiivisemmassa valossa. Jotenkin. Itsetunto hyväksi. Kaikkea mikä tukee positiivista käsitystä itsestä ja vahvistaa ihmisenä vaikka tulisi pakkia. Kaikkea taktiikkaa myös mikä auttaa pärjäämään, vaatetuksesta käytökseen jne jne. Elämässä pärjääminen. Kuinka kivat harrasteet ja saako työstään hyvän korvauksen?
Oletko varma että mies on yksinäinen, jos sillä onkin jossain joku rakas piilossa ja onkin muuten vaan äreä? No tää oli mauton tähän väliin... ehkä ei ole rakasta.
Ei tarvitse vakuutella yli-innokkaasti, vaan tehdä toiselle positiivisia kannustavia huomioita jos hän ei itse näe mahdollisuuksiaan. Hyvä on ollakin varovainen sydämen asioissa, joskus synkkäkin vähäsen... ei kai moni pakeista tykkää. Jospa joku sopiva kuitenkin tulee...
Itse olen samassa tilanteessa kuin ystäväsi, paitsi että en ole nuori enää. Itseäni ei ainakaan haittaisi, jos joku auttaisi löytämään naisen.
Sellainen "apua" en haluaisi, jossa tyrkytetään elämänohjeita tai kerrotaan, että yksin on parempi. Myöskään lääketieteellisen avun tyrkytystä en terveenä ihmisenä haluaisi.
Tarkoitan aivan konkreettista apua. Jos siis tunnet tai tapaat mielestäsi hänelle sopivan, niin anna yhteystiedot vaikka sille naiselle.
Joillekin (monille?) se elämänkumppanin hakeminen on suurin unelma. Muuta ei tule ajateltuakaan. Luonnollistakin se on.
Mikäköhän tätä maailmaa oikein vaivaa, kun tuntuu että on valtavasti yksinäisiä ihmisiä, jotka eivät vain osu ikinä oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Mihin sitä oikein pitäisi mennä että tulisi törmättyä kohtalotoveriin ja siitä tulisi se odotettu yhteinen alku? Oliko edellisen sukupolven aikana yhtä paljon ongelmaa seurustelun aloittamisessa, vai naitettiinko kenties pakolla, vai mistä ne ihmiset oikein puolisonsa on löytänyt.
Onko nyt sinkkuuus jokin muoti-ilmiö, joka on johtanut siihen että on kasapäin ihmisiä, joita ei koskaa onnista ja taas ihmisiä, jotka harrastaa yhden illan juttuja tai ties mitä, mutta eivät halua mitään pysyvää.
Ja miksi kaikki on niin tylyjä ja ilkeitä nykyään, pinnallisia, törkimyksiä. Niin miehet kuin naiset. Eikö ymmerretä, että kauniimminkin voi ilmaista, jos ei kiinnosta. Ei toisten tunteilla saa leikkiä. Itsemurhatilastot, alkoholismi, psyykeongelmat senkun vaan hipoo pilvissä. Suomi on persläpien maa...Onko niin ettei mitään toivoa ole.....Turhauttavaa, kun tuo konkreettisen avun antaminen tuntuu niin vaikealta!
Itseäni taas tavattomasti ärsyttää se tuttujen harjoittama "tässä on Make, ja Makekin on sinkku"-tyrkytys. Kyllä normaalit aikuiset, terveet ihmiset pystyvät tutustumaan toisiinsa ilman näitä esiliinojakin. Myös nämä iänikuiset "se olis just sun tyyppiä"-lausunnot eivät ole menneet kertaakaan yksiin. Kun tyyppiin on tutustunut, niin eihän meillä ole ollut juuri mitään yhteistä - paitsi tietysti tämä yhteinen ystävämme.
Itse en pidä katkerahkoa ihmistä terveenä. Katkeruus (ja kateus) ovat tuhoisimmat tunteet (joskus jopa elämäntapa) ihmisellä. Kyllä perusterve ihminen edes tutustuu toisiin ihmisiin ja saa siten mahdollisuuden löytää elämänkumppaninsa ja onnensa. Se, löytyykö sopivaa on sitten kiinni tuurista ja kaikesta muusta sellaisesta.
"Kyllä normaalit aikuiset, terveet ihmiset pystyvät tutustumaan toisiinsa ilman näitä esiliinojakin."
... Sun mielestä ujot tai vastaavat hieman sosiaalisesti estyneemmät ihmiset on sitten sairaita ja epänormaaleja. Eikä nyt puhuta mistään katkerista vastasukupuolen vihaajista.
Heille tollanen "esiliinapalvelu" voi olla hyvinkin tarpeellista.
ei ollut ilkeilyä, mutta näillä palstoilla kai kaikki täytyy väkisin sellaiseksi vääntää.
Se, että hakee ammattiauttajalta apua, ei tarkoita, että ihminen on jollakin tapaa paheksuttavasti sairas tai lohduttoman sairas.
Väitän, että jos toisten ihmisten kanssa tekemisissä oleminen tuottaa niin suurta ahdistusta, ettei sitä pysty edes harjoittamaan, niin asialle kannattaa jotain tehdä koko elämän takia - ei ainoastaan pokausvinkkelistä katsottuna.
Useinhan muihin ihmisiin tutustuu kaveriporukoiden välityksellä. Mutta eihän niihin saman sukupuolen edustajiinkaan (tutun tuttuihin) tutustuta niin, että kaverit järkkää yhteistapaamisen tms. "kun molemmat olette ilman laajaa ystäväpiiriä". Tutustuuhan toisiin ihmisiin ihan itse juttelemalla ja niinkuin sanoin, itsestäni tuntuu ainoastaan ahdistavalta, että tuttavapiirien sinkkuja naitetaan keskenään.
Mutta niinhän se on, että joku juttu sopii toiselle ja toiselle ei. Tämä on kuitenkin mielipiteeni (ainakin omalta kannaltani katsottuna) siihen, että joku tuttavani alkaisi järkkäilemään mulle miestä tai avustaisi minun, aikuisen ihmisen kumppanin etsintää oikein aktiivisesti.
Joo, olen "aika" kyllästynyt siihen jatkuvaan parittamiseen, samoin kuin siihen, että aina täytyy olla joku hyvä syy "miks toi ei nyt sulle kelpaa".
Yksinäisiä ihmisiä on todellakin nykyisin paljon. On tietty ryhmä, jotka löytävät kumppanin helposti, mutta vähääkään vaikeammasti löytävät eivät tahdo löytää sitten millään. En tiedä oliko edellisellä sukupolvella sen helpompaa seurustelun aloittaminen, ja kovassa etsinnässä se varmasti oli heilläkin, mutta oli varmasti joitakin nykypäivään verrattuna helpottavia seikkoja. Silloin seurustelun aloittaminen, ja kumppanin etsiminen oli haasteellisempaa, eli ei ollut nettideittejä, kännyköitä, messengerejä eikä sähköposteja, vaan tuleva seurustelukumppani piti tavata livenä jossakin, ja ei ollut paljon varaa valikoida. Yhteydenpito hoidettiin sitten lankapuhelimella, tai kirjeitse. Kun seurustelun aloittaminen oli haasteellisempaa, niin tuloksetkin sitä paremmat. Nykyisin se on vähän liiankin helppoa, kun netistäkin voi seurustelukumppania hakea, niin sieltähän on helppo valikoida vain ne parhaimmat, tapaamalla useita ensin testattaviksi ja sanoa sitten Lea Lavenin -laulun sanojen mukaan ei oo, ei tuu, niille joissa on pienikin huono ominaisuus. On kyllä ihan hanurista tämä nykyinen homma. Siinä taas nähdään, kuinka nykytekniikasta voi olla myös haittaa, vaikka aina luullaan olevan hyötyä.
Luin tekstin ja huomasin olevani itse yllättävän samassa tilanteessa. Naiset yksinkertaisesti eivät tunnu vilkaisevankaan minuun koska tuntuu että maailma on täynnä parempia sulhoehdokkaita, kuin minä. Ja niin maailma onkin, sillä minä en ole hyväkroppainen tai urheilullinen hymypoika vaan perin mitäänsanomattoman oloinen "kaveri-mies" naisten silmissä.
Itse tosin en käy kotipuolessa töissä viikonloppuisin huvin vuoksi vaan silkasta pakosta, sillä opiskelijan on pakko jossain välissä käydä rahaa ansaitsemassa, mutta muuten tarina oli kuin suoraan minusta kirjoitettu.
tätä ystävääsi enemmän mukaan sosiaalisiin ympyröihin, jossa liikkuu naisia.
Jos sinut kutsutaan jonnekin juhliin, niin kysy, voitko tuoda myös hänet mukanasi.
Jos lähdet vaikka työporukan kanssa ravintolaan juhlimaan, niin pistä illan edetessä tekstari ja pyydä häntä liittymään joukkoon. Esittele hänet seurueen jäsenille, erityisesti vapaita naisia tietysti unohtamatta.
Jos ei suoraan tärppää niin jo se että saa lisää kokemusta vieraiden naisten jututtamisesta hyvässä hengessä voi olla iso askel eteenpäin.
jos olet, niin otapa mies mukaasi sellaisiin menoihin jossa näkyy naisia mutta yksinäisen miehen voi olla kynnys lähteä... teatteriin, näyttelyyn, ratsastustunnille, mihin vaan missä voi nähdä naisia ja oppia tuntemaan "naisten maailmaa".
Olisi kiva kuulla mitä todella seurasi joa kerroi tmitä ajatelit!