Taas alkaa näyttää siltä, että tämänhetkiset "ystäväni" ovat saaneet minusta tarpeekseen. Olen aina pyrkinyt olemaan hyvä kaveri, ottamaan osaa niin iloihin kuin suruihin ja muutenkin kuuntelemaan toisten asioita. Toisaalta olen mielestäni tehnyt melko selväksi, että tarvitsen itsekin samaa, joten sen ei pitäisi tulla mitenkään yllätyksenä.
Nyt kuitenkin kun minulla menee tavallista heikommin ja väsyttää ja masentaa, ketään ei kiinnosta pätkääkään. Seura kelpaa kyllä sitten kun jaksan taas viihdyttää ja olla tukipylväänä, mutta muuten saan näköjään hoitaa itse itseäni. Enhän minä nyt mikään helvetin viihdytysautomaatti tai oma terapeuttini ole. On toki helpompaa ottaa kuin antaa, mutta silti luulisi ihmisten edes oikeudentunnosta lopettavan välillä sen rohmuamisen ja tekevän niin kuin odottavat itselleen tehtävän.
Nyt sitten on käynyt taas mielessä välien täydellinen katkaiseminen mokomiin iilimatoihin, mutta sekin tuntuu aina katoavan heti kun joku nakkaa edes mikroskooppisella sympatianmurusella. Olen ollut monta vuotta täysin yksin ennen tätä, joten nyt huonojenkin ystävien menettäminen tuntuu sietämättömältä ajatukselta... mutta niin tuntuu tämän stressin jatkuminenkin. Alan olla siinä iässä, että parisuhteetkin rupeavat houkuttelemaan, mutta samalla pelottaa se mahdollisuus, ettei siitäkään tämän kummempaa tule.
En jaksa ihmisiä enkä jaksa olla ilmankaan. Arvostaisin kovasti, jos joku vanhempi ja kokeneempi voisi vähintään kertoa, että tämä on yleistä enkä vain itse ole epäonnistunut kaverina.
Nyt kuitenkin kun minulla menee tavallista heikommin ja väsyttää ja masentaa, ketään ei kiinnosta pätkääkään. Seura kelpaa kyllä sitten kun jaksan taas viihdyttää ja olla tukipylväänä, mutta muuten saan näköjään hoitaa itse itseäni. Enhän minä nyt mikään helvetin viihdytysautomaatti tai oma terapeuttini ole. On toki helpompaa ottaa kuin antaa, mutta silti luulisi ihmisten edes oikeudentunnosta lopettavan välillä sen rohmuamisen ja tekevän niin kuin odottavat itselleen tehtävän.
Nyt sitten on käynyt taas mielessä välien täydellinen katkaiseminen mokomiin iilimatoihin, mutta sekin tuntuu aina katoavan heti kun joku nakkaa edes mikroskooppisella sympatianmurusella. Olen ollut monta vuotta täysin yksin ennen tätä, joten nyt huonojenkin ystävien menettäminen tuntuu sietämättömältä ajatukselta... mutta niin tuntuu tämän stressin jatkuminenkin. Alan olla siinä iässä, että parisuhteetkin rupeavat houkuttelemaan, mutta samalla pelottaa se mahdollisuus, ettei siitäkään tämän kummempaa tule.
En jaksa ihmisiä enkä jaksa olla ilmankaan. Arvostaisin kovasti, jos joku vanhempi ja kokeneempi voisi vähintään kertoa, että tämä on yleistä enkä vain itse ole epäonnistunut kaverina.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Harmillinen tilanne :( mutta yleensä se menee elämässä näin karusti.
Ymmärrän molempia osapuolia. Sinä koet itsesi hylätyksi eikä ole ketään kuuntelijaa. Mutta toisaalta onhan totta sekin, että jatkuva masentava seura ja valitus on rankkaa kuunneltavaa myös vastapuolelle. Eli ymmärrän molempia osapuolia.
Ystävyys suhteissa täytyisi molempien antaa ja saada. Jos vain toinen valittaa tulee toisesta "jäteastia" mihin kaikki roskat kaadetaan. Tälläinen vetää ystävyys suhteet lujille.
Minusta kannattaisi ihan rehellisesti jutella näiden ystävien kanssa ja kertoa suoraan, miltä sinusta tuntuu ja miten koet asiat.
"Valitse ystäväsi hitaasti ja luovu heistä vielä hitaammin". sanoo sanonta, joten älä luovukaan näistä ihmisistä heti, vaikka välillä harmittaa.
Neuvoisin kuitenkin, että lopeta itsekkin "pinkottaminen". Ei sinunkaan tarvitse aina olla se täydellinen kaveri, joka kuuntelee ja lohduttaa ja pitää haskaa. Rajansa sinullakin. Tsemppiä vaan. Elämä on tällaista ylä ja alamäkeä.
Olen samaa mieltä.
Tottakai omille ystävilleen pitää voida purkaa huolia, mutta toisaalta jokaisen on pystyttävä seisomaan myös omilla jaloillaan. Jos joku on jatkuvasti alakuloinen, lohdutuksen tarpeessa ja suree, niin on se pidemmän päälle raskasta.
Olen itse sitä mieltä, että vaikka kavereiden kanssa autetaan puolin ja toisin, niin viimekädessä jokainen on itse vastuussa itsestään ja jokaisen on itse seisottava omilla jaloillaan.
Liiallinen auttaminen saattaa olla karhunpalvelus, koska autettava tulee silloin riippuvaiseksi auttajasta eikä opi löytämään omia selviytymiskeinoja?
Älä missään tapauksessa luovuta ja lopeta yhteydenpitoa ystäviisi. En usko, että kannattaa. Ystävyyssuhteissa kannattaa olla pitkäjänteinen, ja minun mielestäni ei kannata luopuä yhteydenpidosta kuin ihan äärimmäisen hankalissa tapauksissa. Ystävistä on luovuttava hitaasti. Koskaan ei kannata polttaa siltoja takanaan.
Moi! minä olen venäläinen naispuolinen,olen 30 vuotta vanha ja asun
Suomessa jo 12 vuotta.Kielitaitoni on heikko, koska olen pitkä aika
poissa, mutta nyt etsin suomalaisia ystäviä.
Suomalaisten mentaliteetti minulle tuttu ja sopiva. Anteeksi, jos
kirjoitin väärin. Asun Helsingissä, mutta on mahdollisuus saada auto
kaverilta ihan koska vaan .Harrastan urheilusta, ja lähiaikoina
haluasin opiskella ratsast. Olen töissä yrittäjäna, tarjoan
siivouspalvelu yrittäjille.Minulla ei ole lasta ekä perhetta. Jos
kiinnostuu, vastakaa:) Odotan vastautanne.
Ymmärrän tilanteesi hyvin: itsellänikin on ystävä, joka potee masennusta. Hän on yleensä ihmisten seurassa hilpeä, mutta joskus masennuskauden iskiessä hänen yhteydenottonsa ovat todella väsyttäviä. Pähkäilin asiaa jonkin aikaa ja tulin siihen tulokseen, että en voi alkaa hänen terapeutikseen. Hän käy jo terapiassa 3 kertaa viikossa. Minun tehtäväni on edustaa "normaalia" ystävyyttä ja arkea. Sitä tavallista elämää.
Kun ystävälläni on vaikea vaihe päällä, olen huonosti tavoitettavissa. Se on ainoa keino, millä suojaan itseäni enkä ajaudu samaan tilaan. Kannan kyllä sydämessäni huolta hänestä, mutta en voi olla paikalla, kun hän umpitunnelissa kävelee yksin kotiin jossain tai viiltelee vessassa ranteitaan. En voi - minulla on oma elämä. En voi palkita häntä antamalla huomiota joka ikinen kerta kun hän sitä tarvitsee.
Itse on oma taistelu käytävä, joten älä kuvittele että muut voivat sinut jotenkin pelastaa. Se sinun on tehtävä itse.