Kuinka moni on törmännyt samaan ongelmaan: seurustelua aloittaessanne toinen antaa ymmärtää pitävänsä kovasti kissoistasi/koiristasi/gerbiileistäsi, mutta muutaman yhdessä asutun vuoden jälkeen alkaa tuntua siltä, ettei hän niistä oikeasti pidäkään, sietää vain? Minulle rakkaat lemmikit, melkein lapset, ovatkin toiselle välttämätön paha, joille hän ei uhraa silitystäkään.
Mikään muu ei suhteessa mätä, kuin tämä pikkujuttu. Vai onko se pikkujuttu? Jos lemmikit ovat peräisin edellisestä avoliitosta, voiko toinen ajatella niitä ikään kuin "lapsipuolina", eikä siksi niitä hyväksy?
Mikään muu ei suhteessa mätä, kuin tämä pikkujuttu. Vai onko se pikkujuttu? Jos lemmikit ovat peräisin edellisestä avoliitosta, voiko toinen ajatella niitä ikään kuin "lapsipuolina", eikä siksi niitä hyväksy?
Vastaukset 15
Vanhimmat
En ole törmännyt vielä siihen että olemassaolevia lemmikkejä ei hyväksyttäisi mutta tiedän kyllä ihmisiä jotka luultavasti jättäisivät naisen tapailemisen heti alkuunsa jos naisella olisi vaikkapa kissoja tai koira.
Jos oma mieheni ei suostuisi lemmikkien hankintaan, minä luultavasti kyseenalaistaisin suhteen. Olen aina tottunut eläimiin talossa ja hankin sellaisia myös itselleni, koira on tulossa joulun alla.
Lemmikit ovat niitä hiljaisia ystäviä, joille voi puhua ja ne rakastavat sinua vaikka olisit millä tuulella, meikit levinneenä, kiukkuisena jne... Ne eivät valita, ovat vain siinä lähellä. Niitä voi aina harjata ja lenkittää, vastuuta on kuitenkin. En osaisi elää ilman...
Voi olla, että jos lemmikksi ovat toisesta avoliitosta miehesi ei siksi pidä niistä! En tiedä pitääkö hän niitä lapsipuolina, mutta jotenkin se vain saa inhottavuuden eläimiä kohtaan, joita entinen miehesi on hoitanut ym... Mutta ei lemmikkejä voi heittää sen takia pois, keskustele asiasta, ja kysy miksi hän ei pidäkään lemmikeistäsi?!?
Niin, en siis ole missään nimessä aikomassakaan luopua lemmikeistäni avokumppanin vuoksi, ne olivat minulla joka tapauksessa jo ennen häntä. En myöskään usko, että joutuisin luopumaan avomiehestä pelkästään lemmikeiden vuoksi. Hän ei ole sanallakaan vihjannut, että haluaisi niistä eroon, mutta jotenkin tuntuu että hän ei ihan täysin ymmärrä niiden olevan tavallaan osa minua. Koen sen niin, että jos ei pidä lemmikeistäni, ei hyväksy minuakaan kokonaan.
Mies on mies, nainen on nainen ja koira on koira, vuh. Miehen suhde naiseen on eri kuin sen suhde koiraan. Sen pitää naisenkin ymmärtää. Eikä mies rakasta naista vähemmän jos sitä arveluttaa jollakin tapaa koira. Sen sijaan ongelmia aiheutuu jos nainen "vaatii" rakastamaan koiraakin (koska hän rakastaa koiraansa). - Tämä ongelma on tuttu varmastikin uusioperheissä, joissa on kumppanien exien kanssa tekemät muksut. Ei toisen lapsia voi puolestaan pakottaa rakastamaan äidin uutta poikaystävää. Ajattele nyt miltä se kuulostaisi jos sinua vaadittaisiin rakastamaan jota kuta vasten omaa tahtoasi.
Älä vaadi kaveriltasi mahdottomia, mutta koita tuoda eläimesi mahdollisimman luontevasti mukaaan elämäänne (esim. niin ettet hössää niiden kanssa liikaa, etkä korosta niitä liikaa ja annat miehellesi tilaa tutustua rauhassa lemmikeihisi).
Jos yhteisymmärrystä ei löydy luontevasti niin älä kuitenkaan vaivu masennukseen. Sinä varmasti nautit lemmikeistäsi yhtä paljon vaikka miehesi enemmänkin vain sietää niitä. Jos miehesi ei kohtele lemmikkejäsi kaltoin, eikä mollaa sinua niiden takia, niin asiat ovat ainakin minusta silloin ok.
Vuh, olen puhunut.
...miesnäkökulmasta, arvoisa justus. Toki ymmärrän, että ongelma on enemmän minun päässäni kuin hänen. Ehkä tyydyn siihen, että meillä on kuitenkin hyvin paljon muuta yhteistä - olisi kai tosiaan liikaa vaadittu, että eläimiin tottumattomasta tulisi yhtäkkiä kissa- tai koirafani. Eikä rakkautta voi pakottaa, niin ihmisiin kuin eläimiinkään.
Yritän muistaa tämän, kiitos sinulle. :-)
Lemmikkieläimet on tosiaan kuin lapsia; kun ne ovat omia, niitä rakastaa olivat ne sitten millaisia tahansa. Niistä ei tahdo luopua mistään hinnasta ja niiden pahatkin tavat ovat vain niiden ihania, omituisia piirteitä. Toinen juttu onkin sitten jonkun toisen lemmikkieläimet. Itse pidän itseäni eläinystävällisenä ihmisenä ja olen omistanut kissoja ja koiria (tällä hetkellä ne ovat sijoitettuina vanhempieni luokse, jossa käyn niitä usein tapaamassa - opiskelijayksiö ja epäsäännölliset päivät eivät ole paras mahdollinen lähtökohta), mutta joistain tuttavieni/sukulaisteni koira- tai kissayksilöistä en kerta kaikkiaan kykene pitämään. Niiden kanssa ei vain synkkaa, emme puhu samaa kieltä. Omat elukat ovat aivan eri juttu. Ne kaverini (ja myös poikaystäväni) jotka ovat tavanneet esim. koirani, eivät silminnähden ole siitä kovinkaan innostuneita. Onhan se vähän tollo joskus, mutta itse rakastan jokaista karvaa siinä. Olen sentään tuntenut sen pennusta asti. Aikuiseen koiraan tai kissaan voi olla vaikea solmia syvempää kontaktia, VARSINKIN jos ei ole juuri aikaisempaa kokemusta lemmikkieläimistä, esim. asianomaisen henkilön kotona ei hänen ollessaan lapsi ole koskaan ollut kissaa/koiraa. Nämä ovat vaikeita asioita. Juttele kumppanisi kanssa hänen fiiliksistään lemmikkisi suhteen ja ymmärrä häntä, älä ota nokkiisi. Jo sietäminen on positiivista. Pahempaa on, jos toinen suorastaan inhoaa samassa kämpässä asustavia nelijalkaisia.
...kannustuksesta, täytyisi ehkä koittaa ottaa se "kissa pöydälle" ja puhua asiasta. Luulen, että kyseessä on juuri tuo "toisten lapset" -ilmiö mistä kerroit sekä myös se, että avopuolisollani ei tosiaankaan ole ollut lapsuudenkodissaan eläimiä kun hän oli pieni. Itse taas olen maalaiskodista, jossa eläimet olivat itsestäänselvyys.
Toivoisin tietysti, että hän edes yrittäisi tehdä tuttavuutta kissojeni kanssa, mutta tuntuu että hän huomaa ne ainoastaan silloin, kun ne tekevät jotain ikävää. Vähän tyhmältä tuntuu, kun yleensä kaikki tututkin kylässä käydessään kilvan rapsuttelevat ja paapovat kattejani, mutta niiden "toinen omistaja" vain siirtyy kauemmaksi, jos ne edes yrittävät tulla lähelle.
Sanoisin, että jotkut ihmiset eivät vain ole kissa/koira/gerbiili-ihmisiä eivätkä kehtaa sitä suhteen alkuaikoina vielä myöntää, koska haluavat tehdä toiseen hyvä vaikutuksen eivätkä he vielä ymmärrä, kuinka kiintynyt kissaansa/koiraansa/gerbiilinsä voi olla.
No, omaan kissaani olen kyllä niin höpsähtänyt, että ei-kissaihmisen kanssa en välttämättä tulisi ollenkaan toimeen. Olisi siinäkin valinta: mies vai kissa! Vaikeaa olisi päättää ja luulisin, että kissa pääsisi aika pitkälle. Ei se mikään pikkujuttu ole, kyllä miestäsikin varmasti pännisi, jos et arvostaisi yhtään hänelle tärkeitä asioita (työ, harrastus tjsp.).
Miehelläni ja minulla on sekä "hänen" että "minun" kissoja ja vitsailenkin välillä kissapuolista, mutta kyllä kissat ovat nyt tasapuolisesti meidän molempien - ja kissatkin suhtautuvat samalla tavalla meihin kumpaankin ja ovat tasapuolisen lemmekkäitä/välinpitämättömiä.
Tietysti jälkiä siivotessa asia on eri... Se on tietenkin aina se "hänen" kissansa, joka sotkee joka paikan, koska "minun" kissani osaa käyttäytyä... ;)
Olen huomannut että joillakin miehillä on sellainen "minähän en julkisesti herkistele"- asenne. Esim. oma veljeni väittää vihaavansa tyttöystävänsä katteja, mutta kuulemma paijailee niitä salaa..
Samoin ystäväni isä näyttää ulospäin inhoavansa heidän kissaansa, mutta silti hän on ainut talossa joka hemmottelee kissaa kinkkusiivuilla..
Kun kutsuin heidät katsomaan koiranpentuani, hän ei suostunut koskemaankaan siihen, oli liikaa katselijoita ja liian söpö pentu..?
Jotkut miehet vain eivät tahdo näyttää hellältä ja herkältä ulospäin. Itselläni kävi päinvastoin.
Mieheni on allergikkoperheestä ja itsekin lievästi allerginen, mutta lääkkeiden avulla sietää kaksi koiraani.
Eläimiin tottumattomana huomasin hänen alussa olevan epäluuloinen, mutta nyt hän tuntuu olevan hullaantuneempi koiriini kuin minä itse.
Suhteemme alussa hän teki selväksi että ei osallistu koirieni hoitoon millään tavalla, mutta nyt suorastaan vaatii saada hoivata niitä ja jopa kokkailee niille sapuskoja!!!
Mutta mieheni on myös luonteeltaan tunteensa näyttävä, hellii minuakin julkisesti, joten koirille hellyyden osoittaminen ei vaaranna hänen egoansa.
Minulle tämä oli iloinen yllätys, sillä olin tottunut veljeeni, joka inhosi elukoitani ja ajattelin miesten vaan olevan sellaisia..
Nyt tiedän, että kyse ei ole niinkään inhoamisesta, vaan miehen kunniasta.
Meidän naisten on vaikeaa ymmärtää sitä, mutta niin miestenkin on vaikeaa ymmärtää naisten hömpötyksiä!
Olet ihan oikeassa, tällaisia miehiä on paljon. En kuitenkaan heti laskisi avomiestäni tähän kategoriaan, koska hänellä ei juuri ole taipumusta machoiluun - päinvastoin. Hän ei myöskään käsittääkseni ole kellekään koskaan sanonut _inhoavansa_ kissojani, mutta ei hän myöskään niitä silittele eikä muutenkaan huomioi vaikkei olisi ketään muita paikalla kuin minä. Eleistäkin pystyy jo näkemään, ettei hän niiden läheisyydestä pidä, mutta suoraan hän ei asiaa sano. Muuten hän kyllä osaa osoittaa hellyyttä, ei siis mitenkään "hellyysrajoitteinen" ihmisenä ole.
Niin, ja miehillä ja naisilla on toki omat juttunsa, mutta henk.koht. en välitä monistakaan naisten "hömpötyksistä" eikä mieheni taas monistakaan miesten vastaavista. Olemme sitä mieltä, että sukupuolien välinen ero on monesti enemmän korvien kuin jalkojen välissä. :-) Tarkoittaen, ettei miehillä ja naisilla niin suurta eroa loppujen lopuksi ole, että siihen voisi vedota.
Itse pelkään koiria - enkä muutenkaan ole sen enempää kissa kuin koiraihminen. Jos on lapsena joutunut koiran "päällekarkaamaksi" se väkisinkin jättää jälkensä :-(
Jatkuvasti tunnun törmäävän lemmikkieläimen - tai jopa useampia sellaisia - omistaviin naisiin. Pienessä kerrostaloyksiössä saattaa emännnän lisäksi asua kaksikin isoa koiraa, jotka ovat niitä omia "Lapsia". (moinen ei voi olla parasta mahdollista elämää lemmikeille - kKuka eläinten oikeuksista huolestunut puuttuisi tällaiseen rääkkäykseen?) Koko arki pyörii sitten näiden lemmikkien ympärillä ja tuntuu usein että muuta, esim parisuhdetta, siihen elämään ei sitten mahdukaan! Lisäksi itsestäni tuntuu eläinparkojen puolesta joskus pahalta kun niiden omistajat inhimillisetetään liikaakin. Olen tavannut naisia, joiden suhde lemmikkeihin tuntuu suorastaan sairaalloiselta! Samaan aikaan tilittävät kuinka vaikeaa on solmia ihmissuhteita. Jossain tökkii - ja pahasti!
Kahden ihmisen välinen suhde merkitsee aina kompromissien tekoa. Siinä pitää sekä lemmikin emännän/isännän että hänen kumppaninsa tulla vastaan. Mutta suhteelle ei voi odottaa kovin pitkää tulevaisuutta jos kissa/koiranainen odottaa miehestä vain koiranhoitajaa. Neuvoksi lemmikinomistajille antaisin, että jos se kumppani ei tarpeeksi eläimiä rakasta niin ainahan voitte sitten seurustella ja jakaa elämänne niiden eläinten kanssa...Elämä on valintoja täynnä :-)
No, tulipa tilitys. Mutta toivottavasti eläinihmiset osaatte katsoa asiaa myös siitä kuuluisasta "toisesta näkökulmasta"
Asiaa puhut sinäkin. Pelot ja ennakkoluulot yleensäkin juontavat juurensa usein jostain lapsuuden tapahtumasta. Ikävää, että olet joutunut kohtaamaan noin poikkeavasti käyttäytyvän (kaltoin kohdellun?) koiran. Eihän normaali, terve eläin yleensä lapsen päälle käy jollei se koe lasta uhaksi tai luule sen leikkivän kanssaan (kissat esim. saattavat herkästi puolustautua kynsillään, jos lapsi ottaa liian kovakouraisesti kiinni).
Kiinnitti muuten huomioni kun sanoit, että törmäät jatkuvasti juuri lemmikkejä omistaviin naisiin. Oletko koskaan ajatellut, että ehkä alitajuisesti haluaisit jotenkin käsitellä koirapelkoasi ja päästä siitä eroon? Itse olen huomannut, että sitä vetää kummasti puoleensa aina sellaisia tilanteita ja ihmisiä, missä itsellä on joku "juju" ratkaistavana. Sitä tapahtuu aina niin kauan, että hoksaa ottaa asian tietoiseen käsittelyyn.
Anyway, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että pieni kerrostaloasunto ei ole eläimelle paras mahdollinen paikka. Itse lasken niin, että ihmistä kohti pitäisi olla vähintään 20 m2 tilaa ja eläintä kohti 10 m2 - no, olemme siitä vielä sen yhden 10 m2:n päässä, mutta etsimässä isompaa asuntoa. Ja siitäkin ajattelen samoin, että eläimet eivät saisi viedä kaikkea huomiota. Itse yritän kyllä huomioida tasapuolisesti sekä kissat että ihmiset. Sanoit aika suoraan, että jos kumppani ei rakasta eläimiä tarpeeksi, voi jatkaa seurustelua pelkkien eläinten kanssa...no, toisaalta voi kysyä myös, miksi alunperinkään kukaan ei-eläinrakas alkaisi seurustella ihmisen kanssa, jolla on eläimiä, jos asia olisi noin mustavalkoinen? :-)
Elelin tossa vuosia sitten erään neitosen kanssa. Muutettiin yhteen ja hän rupesi puhumaan ensimmäisetä koirasta. No sellainen hankitiin ja kaikki oli mukavaa. Sitten noin reilun puolenvuoden päästä alkoi toisesta koirasta puheet johon en lämmennyt mutta kun hän oli päättänyt että toinen tulee niin en sitten siinä ruvennut vastaan laittamaan. Asiat edeelleen ihan ok. Sitten se pikku hiljaa alkoi karata käsistä.
Koirat olivat päivä päivältä hänelle tärkeempiä ja loppujen lopuksi ei hänen elämäänsä muuta enää mahtunut kuin ne koirat. En sitä väitä, pidin molemmista koirista todella paljon jopa perheen jäseninä. Hän rupesi harrastamaan koirien kanssa kaiken näköstä ja kokoajan vaati ja odotti että minun pitää olla yhtä kiinnostunut kaikista niistä jutuista joita hän niiten kanssa harrasti.
siitä niitä tappeluita sitten rupesi syntymään ja meidän suhde pikkuhiljaa heikkenemään. Ja kuten arvaatte emme ole enää yhdessä.
Joten älä pakota ketään pitämään sellaissesta mistä hän ei pidä, ja muista myös että hän voi myös olla ehkä lievästi mustasukkainen niille niin hölmöltä kun se kuulostaakin.
Eli hän ei saa pitää uhkana.
toivottavasti olin jotenkin avuksi.
Hyvät syksyn jatkot kaikille.
Tuosta taisi tullakin jo kommenttia jossain ylempänä, ettei kummankaan pitäisi suhteessa odottaa, että toinen olisi kuten itse. Ihan "opettavainen tarina" siis tuo sinunkin, kiitos. Eikä se mustasukkaisuuskaan niin kaukaa haettu juttu varmaan ole, kyllähän se niin on että kumppanin johonkin toiseen kohteeseen osoittama huomio (oli se kohde sitten eläimet tai joku muu, vaikka kaljanjuonti ;-) voi tuntua jotenkin olevan itseltä pois. Miettii, että muistaako se minua ollenkaan kun keskittyy niin kovasti muihin juttuihin.
Kyllä olet aivan oikeassa. Enkä halunnut maalata peikkoja seinälle, kunhan vain kerroin omakohtaisen kokemuksen.
Toivon todella että saat asian pois päiväjärjestyksestä, vaikka vaikuttaa että ei asia ole mikään maailman suurin murhe sinun elämässä mutta kyllä ne pienetkin asiat(varsinkin muista ihmisistä) välillä ikävästi vaivaa.