Olemme olleet yhdessä yhdeksän vaikeaa vuotta. Sinä aikana ollaan erottu, menty naimisiisiin, erottu, tehty kaksi lasta, erottu ja taas yritetty. Nyt tuntuu jo todella raskaalta ja välillä mahdottomalta uskoa tulevaisuuteen yhdessä.
Tapasin mieheni juhlissa, tapailimme muutaman viikon ja jo siinä vaiheessa hän vannoi rakastavansa minua yli kaiken, mikä oli minusta aika hätkähdyttävää niin alussa. kuukauden päästä hän kertoi haluavansa kanssani lapsia, ja sitten alkoi ylipuhuminen että muuttaisimme yhteeni. Mikä tapahtuikin jo neljän kuukauden kuluttua tapaamisesta. Ajattelin, että no miksipäs ei. Olin itsekin rakastumassa kovaa vauhtia.
Aika nopeasti alkoi välitön yhdessä olo muuttua omituiseksi ripustautumiseksi toisiimme. emme osanneet irtaantua toisistamme, vaikka olisimme sitä tarvinneetkin. Ero oli tapetilla oltuamme kaksi vuotta yhdessä, mutta sitten sain tietää odottavani lasta jonka johdosta olimme todella onnellisia ja läheisiä jonkin aikaa. Sitten alkoi totaalinen välinpitämättömyys minua, tunteitani ja tarpeitani kohtaan. Hän saattoi lähteä käymään ulkona ja tulla kotiin seuraavana aamuna, puhelin kiinni. Kun olin tästä loukkaantunut sain kuulla olevani hullu omistushaluinen lehmä. Kalja ja kaverit tuli AINA ennen minua, meitä, tärkeysjärjestyksessä. Asiat ei muuttunut lapsen syntymän jälkeen vaan paheni. Alkoi alkoholiongelma, seksi loppui kokonaan ja ajauduimme todella kauas toisistamme, eron partaalle. Saatuamme tiedon toisen lapsemme tulosta, päätimme vielä yrittää. Kävimme jopa terapiassa (jossa tosin mieheni vakuutti kaiken olevan aivan loistavasti), koska pelkäsin niin paljon että jään taas yksin henkisesti.
Lupauksia oli paljon, mutta käytännössä kaikki pysyi ennallaan. Hänen täytyy saada nukkua aamulla pitkään, ja yöllä häiriöttä (lapsemme oli uniongelmainen) sekä rentoutua työn jälkeen ja olla viihteellä viikonloput. Kotihommat kuului kokonaisuudessaan minulle, sekä lapsen hoito että myös hänen hoito. Minun piti ottaa häneltä päivittäin suihin koska hän ei halunnut harrastaa minun kanssa seksiä.
Alkoholia meni kiihtyvään tahtiin ja hän jopa tuli kännissä hakemaan minua synnytyssairaalasta. Minä sain heti lähteä ruokakauppaan ja ryhtyä siivoamaan kun kotiuduin. Hänen piti mennä nukkumaan rankan varpajaisrupeaman jälkeen.
Ostimme kuitenkin talon yhdessä. Koska jotenkin hän aina saa minut vakuutettua, että kaikki muuttuu. Juominen loppuu, hän ottaa minut enemmän huomioon. Huolehtii enemmän lapsista jne.
Mutta vähin erin aina palaamme entiseen.
Mieheni on suurimman osan ajasta totaalisen välinpitämätön tai vaihtoehtoisesti raivoissaan minulle ja lapsille. Äärimmäisen itsekeskeinen ja kyvytön näkemään muita ihmisiä.
En saa häneen mitään kontaktia. Häiritsen häntä yrityksilläni keskustella tai korjata liittoamme. En ymmärrä kuinka raskasta hänellä on.
Viinaa kuluu, mitään hän ei saa aikaan. Omiwen jälkien siivoaminen on mahdotonta, ja sitten hän on vihainen jos en ole saanut niitä siivottua hänen puolesta. Kerran hän hakkasi minut, onneksi ei toista kertaa ole kuulunut. Hän valehtelee todella paljon. Hän sanoo yhtenä päivänä ettei voi sietää minua, ei rakasta minua, haluaa eron koska on ollut kanssani vain säälistä. Seuraavana päivän ei ymmärrä miksi moista sanoi koska rakastaa minua aivan ylitsepääsemättömän paljon.
Voisin jatkaa tätä loputtomiin... En ole itsekään täydellinen. Mutta mielestäni oma käyttäytymiseni on sentään rehellistä ja jota kuinkin normaalin puitteissa.
Kuulostaako tämä kenestäkään tutulta tekstiltä? Onko kellään vastaavaa? Onko tässä muuta vaihtoehtoa kuin ero?
Tapasin mieheni juhlissa, tapailimme muutaman viikon ja jo siinä vaiheessa hän vannoi rakastavansa minua yli kaiken, mikä oli minusta aika hätkähdyttävää niin alussa. kuukauden päästä hän kertoi haluavansa kanssani lapsia, ja sitten alkoi ylipuhuminen että muuttaisimme yhteeni. Mikä tapahtuikin jo neljän kuukauden kuluttua tapaamisesta. Ajattelin, että no miksipäs ei. Olin itsekin rakastumassa kovaa vauhtia.
Aika nopeasti alkoi välitön yhdessä olo muuttua omituiseksi ripustautumiseksi toisiimme. emme osanneet irtaantua toisistamme, vaikka olisimme sitä tarvinneetkin. Ero oli tapetilla oltuamme kaksi vuotta yhdessä, mutta sitten sain tietää odottavani lasta jonka johdosta olimme todella onnellisia ja läheisiä jonkin aikaa. Sitten alkoi totaalinen välinpitämättömyys minua, tunteitani ja tarpeitani kohtaan. Hän saattoi lähteä käymään ulkona ja tulla kotiin seuraavana aamuna, puhelin kiinni. Kun olin tästä loukkaantunut sain kuulla olevani hullu omistushaluinen lehmä. Kalja ja kaverit tuli AINA ennen minua, meitä, tärkeysjärjestyksessä. Asiat ei muuttunut lapsen syntymän jälkeen vaan paheni. Alkoi alkoholiongelma, seksi loppui kokonaan ja ajauduimme todella kauas toisistamme, eron partaalle. Saatuamme tiedon toisen lapsemme tulosta, päätimme vielä yrittää. Kävimme jopa terapiassa (jossa tosin mieheni vakuutti kaiken olevan aivan loistavasti), koska pelkäsin niin paljon että jään taas yksin henkisesti.
Lupauksia oli paljon, mutta käytännössä kaikki pysyi ennallaan. Hänen täytyy saada nukkua aamulla pitkään, ja yöllä häiriöttä (lapsemme oli uniongelmainen) sekä rentoutua työn jälkeen ja olla viihteellä viikonloput. Kotihommat kuului kokonaisuudessaan minulle, sekä lapsen hoito että myös hänen hoito. Minun piti ottaa häneltä päivittäin suihin koska hän ei halunnut harrastaa minun kanssa seksiä.
Alkoholia meni kiihtyvään tahtiin ja hän jopa tuli kännissä hakemaan minua synnytyssairaalasta. Minä sain heti lähteä ruokakauppaan ja ryhtyä siivoamaan kun kotiuduin. Hänen piti mennä nukkumaan rankan varpajaisrupeaman jälkeen.
Ostimme kuitenkin talon yhdessä. Koska jotenkin hän aina saa minut vakuutettua, että kaikki muuttuu. Juominen loppuu, hän ottaa minut enemmän huomioon. Huolehtii enemmän lapsista jne.
Mutta vähin erin aina palaamme entiseen.
Mieheni on suurimman osan ajasta totaalisen välinpitämätön tai vaihtoehtoisesti raivoissaan minulle ja lapsille. Äärimmäisen itsekeskeinen ja kyvytön näkemään muita ihmisiä.
En saa häneen mitään kontaktia. Häiritsen häntä yrityksilläni keskustella tai korjata liittoamme. En ymmärrä kuinka raskasta hänellä on.
Viinaa kuluu, mitään hän ei saa aikaan. Omiwen jälkien siivoaminen on mahdotonta, ja sitten hän on vihainen jos en ole saanut niitä siivottua hänen puolesta. Kerran hän hakkasi minut, onneksi ei toista kertaa ole kuulunut. Hän valehtelee todella paljon. Hän sanoo yhtenä päivänä ettei voi sietää minua, ei rakasta minua, haluaa eron koska on ollut kanssani vain säälistä. Seuraavana päivän ei ymmärrä miksi moista sanoi koska rakastaa minua aivan ylitsepääsemättömän paljon.
Voisin jatkaa tätä loputtomiin... En ole itsekään täydellinen. Mutta mielestäni oma käyttäytymiseni on sentään rehellistä ja jota kuinkin normaalin puitteissa.
Kuulostaako tämä kenestäkään tutulta tekstiltä? Onko kellään vastaavaa? Onko tässä muuta vaihtoehtoa kuin ero?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Miehesi käytös kuulostaa aika tyypilliseltä narsistin käytökseltä alusta alkaen: haluaa saman tien yhteenmuuttoa, naimisiin ja lapsen. Sitten kun on saanut nämä, alkaa outo välinpitämättömyys kylmyys ja sättiminen. Alkoholin runsas käyttö ja katoamistemput kuuluvat kuvaan.
Suosittelen, että menet narsistien uhrien tukipalstalle verkossa ja tutustut muutenkin aiheeseen. Hakusanalla "narsismi" pääset hyvään alkuun.
En tiedä onko tuo narsismia vai mitä, mutta se lienee sivuseikka.
Selvää sensijaan on, että sinun elämäsi tuntuu sietämättömältä. Mikä sinut pitää siinä sairaassa kuviossa? Jos sanot että lapset, niin ihmettelen suuresti. Jos nimittäin ajattelet lastesi parasta, niin tuossa ilmapiirissä eläminen ei voi olla hyväksi kenellekään. Rohkeutta sisko - sinulla on vielä paljon elämää jäljellä. Kannattaako sitä kuluttaa kärvistelemällä vastuuttoman kuvatuksen piikana.
Voi kyseessä olla ihan tavanomainen mänttikin. Oikea kysymys on, että mitä ihmettä sinä koet suhteessa saavasi.
...jokatapauksessa on lajityypiltään puhdas kusipää.
Ota nyt itseäsi niskasta kiinni koska sisimmässäsi tiedät ettei näin voi jatkua. Hae apua perheneuvonnasta, älä jää yksin - mutta ennenkaikkea älä enää usko.
Joo, ei väliä onko narsismi oikea diagnoosi, mutta jotain miehen päässä kyllä on pahasti vialla. Olen yleensä sitä mieltä, ettei toiselle ihmiselle voi aina mennä kovin yksioikoisia neuvoja jakelemaan, mutta mielestäni tällaisessa tapauksessa on selvää, että viisas ratkaisu olisi hankkiutua eroon tuosta miehestä. Voin taata, ettei hän tule muuttumaan. Et tule koskaan olemaan onnellinen hänen kanssaan. Tekisit lapsillesikin palveluksen vapauttamalla heidät surkeasta "isästä".
Tekisi kyllä mieli sanoa, että pakkaat tavarasi ja lapsesi ja jätät miehesi. Ei ole kuitenkaan minun asiani sanoa sitä sinulle.
Tiedän itse miten vaikea tuollaisessa tilanteessa on nähdä itse sitä kokonaiskuvaa. Oman elämäntilanteen näkeminen ulkopuolisena on vaikeaa, mutta jos saisit viettää aikaa ilman miestäsi näkisit itsekkin miten hankalaksi hän tekee yhteisen elämänne.
Ei kuitenkaan ole sinun asiasi löytää miehellesi apua. Eihän sitä kuitenkaan itse todennäköisesti tajua tarvitsevansa. Hän todennäköisesti löytää kuitenkin jonkin itsensä ulkopuolella olevan syyn omalle törkeälle käytökselleen.
Olen seurustellut kolme vuotta narsistin kanssa. Olin tuolloin nuori tyttö, kun tapasin tämän miehen. Olin vain 16-vuotias mitään elämästä tietämätön. Kuitenkin kolme vuotta meni siinä suhteessa. Ja voin sanoa, että ne olivat rankkoja, mutta opettavaisia vuosia. Kaikkein pahinta oli se, kun ei voinut koskaan tietää, että mistä "tuulee". Toisen mielialat vaihtelivat, mielipiteet muuttuivat, syyttelyä ja
anteeksipyyntelyä. Muutimme puolen vuoden tuntemisen jälkeen yhteen.. Totaalinen virhe.
Itse onnistuin irroittautumaan suhteesta, kun aloitin opiskelut toisella paikkakunnalla. Sain näin tilaa itselleni ja näin, ettei vika ole minussa vaan hänessä. Vaati kuitenkin voimaa lähteä suhteesta.
No, nyt olen ollut 3 vuotta naimisissa ymmärtävän miehen kanssa ja elämä menee eteenpäin.
Narsismi on kuitenkin mielestäni sairaus, jota sairastava ei usein osaa nähdä omaa tilaansa.. Joten ei ole sinun vastuullasi huolehtia hänen hyvinvoinnistaan, jos ei hän sitä itse halua.
Ihan samantyyppisestä suhteesta lähdin
lapset ja kerrossängyt mukanani.
15 vuotta meni jatkuvan paineen alla.
Lapsetkin oppi varomaan ja miettimään
sanojaan jos isi tulee töistä renkaat kirkuen on
parasta olla näkymätön.
Nyt ollaan asuttu 4v lasten kanssa
toisella puolella kaupunkia.
Isiä lapset näkee jos hänellä on aikaa.
Ero on aina rankka, ja sun suhteessa se on vielä
tosi punnerrus.
Ei helposti pääse eroon jos mies ei sitä
ns. itse ole ensin ajatellut.
Vaikee selittää mut asiat on väännettävä
kuten ne olis aina ajateltu miehen hyväksi.
Sorry sekava kirjotus.
Tsemppiä, äläkä jää odottamaan seuraavaa
turpiin saantia.
Ajattele itseäs ja lapsiasi.
Mies saattaa olla narsisti tai sitten hän on mikä lie typerys vaan.
Mutta ihmettelen kovin, että mikä sinä olet? Läheisriippuvainen ehkä, kuten joku jo ehdotti. Jos tuo on totta mitä kirjoitit, eli liitossa ei ole mitään hyvää - on vaan huonoa ja tuhoisaa sisältöä. Siis mikä saa ihmisen pysymään tuollaisessa suhteessa?
Tiedän, että kukaan ihminen ei ole virheetön, eikä myöskään ole täydellistä suhdetta. On siedettävä puutteita ja keskeneräisyyttä itsessä ja muissa. Mutta mitä tahansa ei pidä sietää ja niellä. Onhan sinulla vastuu itsestäsi ja ennenkaikkea lapsistasi.
Kuulostaa persoonallisuushäiriöltä, tai vastaavalta. Ilmeisesti mies ei vaan voi hallita tunnetilojaan ja käytöstään. Eikä alkoholi paranna asiaa. Vaikea sanoa mitä tilanteelle voisi tehdä. Ei tuollaista pitäisi kenenkään joutua sietämään.
Minulla on jotain kokemusta asiasta, tosin lievemmässä muodossa. Yritän itse laittaa äijän kuriin. Tosin en vielä ole nähnyt todellista halua muuttua. Välillä lupaa aloittaa lääkityksen, mutta sitten ei olekaan aloittanut. Tiedän ihmisiä jotka eivät syö lääkärin määräämiä lääkkeitä, koska niistä tulee luonne vähän turhankin tasaiseksi. Mutta on lääkkeet minusta parempi, kuin jatkuvat mielialaheilahtelut ja ailahteleva käytös, mistä sekä henkilö itse että läheiset kärsivät.
Miehen on vaikea hyväksyä, että hänessä olisi mitään lääkityksen tarvetta. Välillä myöntää, välillä ei. Siis ailahtelua siinäkin.
(Aikaisemmin hän on käynyt terapioissa ja hakenut apua. Eikä ole lyönyt koko elämää läskiksi, vaan yrittää aina eteenpäin. Silti toivon, että hän ajattelisi suhdettakin, ettei löisi sitä läskiksi ongelmiensa takia)
Eroakin olen harkinnut. Olen ottanut etäisyyttä..
Tuntuu vaan, ettei tälla tavalla olla menossa mihinkään, vaan kierretään kehää... Ihmeitä olen itsekin toivonut. Ja kun ei tiedä sitä onko vielä toivoa. Onhan niitä selviytymistarinoitakin. Siinä tulee vaan häiriökäyttäytyjän itsensä kohdata ongelmansa, eikä jatkuvasti syytellä niistä muita.
Lähde ensi tilassa, et voi mitään, koska sinulla on jo riittävästi itsesi ja lasten kanssa. Ajattele teitä eikä häntä, vaikka rakastatkin häntä niin mikään ei auta. Rakkaus jota tunnet ei ole parasta, kokeet sen vielä. Usko vaan, sinä olet nuori vielä ja koko elämän aikana voi vielä tuntea. Anna itsesi välillä tuntea että arki on osa elämä ja sekin tulisi olla mukava, lämmin ja turvallinen. Elämä on arki ja se menee nyt hukkaan neljältä ihmisiltä kun yksi vaati kaiken.
Tsemmppiä ja kuten tuossa joku mainitsi ota yhteyttä tukijoukkoon. Et ole yksin!
lähtisin ensimmäisenä hakemaan apua SINULLE, jotta uskallat tehdä päätöksen. Yleensä sanotaan että päätös pitää tehdä itse, mutta jossain vaiheessa voimat loppuu ja apu on tarpeen. Lääkäriltä saat lisätietoja, avun hakeminen ei ole häpeä.et ole yksin.
Älä ihmeessä vaan ota eroa miehestäsi.
Me sinkut emme todellakaan halua tuollaista miestä meitä kiusaamaan.
Rakenna kellari ja työnnä mies sinne. Vie ruokaa kerran päivässä ja pidä huolta, että lukko on säpissä.
Mielestäni miehesi ei ole narsisti.
Sinä olet läheisriippuvainen, kun et jo ole eronnut miehestäsi joka ei ole mitenkään tyydyttävä sinulle!
Miksi et ole eronnut? Siksi kun sairastat läheisriippuvuutta!
Ripustaudut ihmiseen ja tukahdutat roikkumisellasi, saat miehen juomaan viinaa, kun hän ei kestä.
Eroa, ja päästä mies vapauteen. Miehen elämänlaatu paranee laakista. Sinä tuskin pääset sairaudestasi yhtähelposti.
Sadomasokistinen suhde vaatii aina sekä sadistin että masokistin. Teidän suhteesta löytyy molemmat. Mieti, haluatko olla loppuikäsi masokisti ja edesauttaa sadistin sairasta mieltä.
vähän samanlaisia ongelmia,olemme olleet 12v yhdessä,ekat kaksi vuotta oli ruusuilla tanssimista,sitten tuli mukaan alkoholi ja väkivalta fyysinen että henkinen,erottiin mutta palasin takaisin kun kuvittelin että kaikki muuttuu,lapsia on viisi kappaletta,elämä oli raiteillaan taas hetken kunnes mukaan tuli mustasukkaisuus,taas pakkasin vähän omaisuuteni ja lähdin, elelin hetken 3lapseni kanssa mutta palasin kun mukamas rakkaus voitti ja ne katteettomat lupaukset ja paskat,myöhemmin syntyi 2 lasta vielä, tuntuu että olen 5lapsen yksinhuoltaja vaikka olenkin avioliitossa, itse hoidan kaikki kotityöt,mies on yrittäjä vaikka kotona onkin 24t vuorokaudessa,kaupasta en saa ostaa mitään ylimääräistä jossei löydy todella hyvää syytä,rahani menee kaikki ruokaan koska maksan kaiken ruuan lasten vaatteet ym,mies makselee vain omia juttujaan, ikinä en pääse mihinkään ilman miestäni jos edes ehdotan syntyy 3maailman sota, mieheni on vahtinut omia lapsiian tämän 12v aikana n10krt, selitys on että hän ei ole lapsenvahti,hei haloo omille lapsilleen,taas on sellainen olo että nyt kun koulut loppuu niin olisiko parempi pakata lapset autoon ja lähteä.