Siinähän tuo kysymys jo tulikin. Minua tämä aihe vaivaa, joten päätin tulla purkamaan sitä sitten tänne.
Eli, tarinani on se, että olen lapsesta asti ollut hyvin liikunnallinen ja pitänyt liikunnasta, kaikenlaisia lajeja on tullut harrasteltua. Noin vuosi sitten sairastuin kuitenkin syömishäiriöön, ja liikunta muodostui ikäväksi suorittamiseksi ja syömisen kanssa tuli ongelmia. Anoreksiani saatiin kuitenkin hyvissä ajoin kiinni, ja suostuin käymään psykologin luona, josta oli todellakin apua. Paraneminen lähti nopeasti etenemään, sillä halusin itsekin parantua. Painoni pääsi pahimmillaan melko alas, mutta tilanne ei onneksi kuitenkaan päässyt niin pitkälle, mitä se olisi voinut päästä. En esim. joutunut sairaalaan.
Nyt olen siis normaalipainoinen ja kaikinpuolin terve, ja olen päässyt anoreksiastani. Liikun yhä aktiivisesti, 4-5 kertaa viikossa, mutta liikkumisessa ei ole enää sitä pakonomaista, ahdistavaa tunnetta, vaan päinvastoin - se on henkireikäni, tykkään todella käydä jumpissa yms. Välillä vain "kaduttaa" menneisyyteni ja anoreksia, jota vuosi sitten podin; olisin aina halunnut olla terve, urheilullinen nuori nainen, joka nyt olen, ja joka aikaisemminkin olin, ennen sairastumistani. Ja vaikka tiedän, että anoreksia on sairaus, ja että se ei ole oma vika, en voi mitään sille, että se harmittaa ja jollain lailla kaduttaa - kunpa en olisi ikinä sairastunut.
Nyt kun pitäisi ajatella jo pikkuhiljaa jatko-opintoja, ja kun minua kiinnostaisi hirveästi jokin liikuntaan liittyvä, tämä anoreksiamenneisyys välillä kummittelee. Jotenkin vaan päässäni liikkuu ajatus, että entinen anorektikko ei vain sovi liikunta-alalle, kun siinä opiskelevat ihmiset ovat yleensä aina olleet terveitä, urheilullisia läpi elämän. Ainakin näin minä ajattelen. Mitä mieltä te olette? Pitäisikö minun vain katsoa eteenpäin ja antaa menneiden olla menneitä? Voiko teidän mielestä ex-anorektikko ihan hyvin hakeutua esim. liikunnanohjaajaksi, jos on täysin parantunut, terve jne.?
Toivottavasti edes joku jaksoi lukea, ja toivottavasti tajusitte mitä yritin sanoa. :)
Eli, tarinani on se, että olen lapsesta asti ollut hyvin liikunnallinen ja pitänyt liikunnasta, kaikenlaisia lajeja on tullut harrasteltua. Noin vuosi sitten sairastuin kuitenkin syömishäiriöön, ja liikunta muodostui ikäväksi suorittamiseksi ja syömisen kanssa tuli ongelmia. Anoreksiani saatiin kuitenkin hyvissä ajoin kiinni, ja suostuin käymään psykologin luona, josta oli todellakin apua. Paraneminen lähti nopeasti etenemään, sillä halusin itsekin parantua. Painoni pääsi pahimmillaan melko alas, mutta tilanne ei onneksi kuitenkaan päässyt niin pitkälle, mitä se olisi voinut päästä. En esim. joutunut sairaalaan.
Nyt olen siis normaalipainoinen ja kaikinpuolin terve, ja olen päässyt anoreksiastani. Liikun yhä aktiivisesti, 4-5 kertaa viikossa, mutta liikkumisessa ei ole enää sitä pakonomaista, ahdistavaa tunnetta, vaan päinvastoin - se on henkireikäni, tykkään todella käydä jumpissa yms. Välillä vain "kaduttaa" menneisyyteni ja anoreksia, jota vuosi sitten podin; olisin aina halunnut olla terve, urheilullinen nuori nainen, joka nyt olen, ja joka aikaisemminkin olin, ennen sairastumistani. Ja vaikka tiedän, että anoreksia on sairaus, ja että se ei ole oma vika, en voi mitään sille, että se harmittaa ja jollain lailla kaduttaa - kunpa en olisi ikinä sairastunut.
Nyt kun pitäisi ajatella jo pikkuhiljaa jatko-opintoja, ja kun minua kiinnostaisi hirveästi jokin liikuntaan liittyvä, tämä anoreksiamenneisyys välillä kummittelee. Jotenkin vaan päässäni liikkuu ajatus, että entinen anorektikko ei vain sovi liikunta-alalle, kun siinä opiskelevat ihmiset ovat yleensä aina olleet terveitä, urheilullisia läpi elämän. Ainakin näin minä ajattelen. Mitä mieltä te olette? Pitäisikö minun vain katsoa eteenpäin ja antaa menneiden olla menneitä? Voiko teidän mielestä ex-anorektikko ihan hyvin hakeutua esim. liikunnanohjaajaksi, jos on täysin parantunut, terve jne.?
Toivottavasti edes joku jaksoi lukea, ja toivottavasti tajusitte mitä yritin sanoa. :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei,
kannustaisin toteuttamaan haaveitasi :) , mikäli homma on sinulla nyt hanskassa syömisen suhteen. Sulla on todennäköisesti jopa parempi ote ja ymmärrys aiheeseen kuin monella muulla omakohtaiseen kokemukseesi pohjautuen eli pystyt myös havainnoimaan muiden mahdollisia samansuuntaisia ongelmia ja osaat myös ajoissa puuttua niihin.
Toisaalta oma anoreksiasi myös aktivoituu helpommin, jos sitten liikunta-alalla olet aikanaan ihan töissä. Eli ole tarkkana itsesi kanssa ja puutu ajoissa omiin tuntemuksiisi.
Go for it!
Mukava kuulla tuollaista. :) Kyllä voin sanoa, että homma syömisen kanssa on hanskassa ollut jälleen ja sitä mieltä muutkin ihmiset ympärilläni ovat. :) Esim. vanhempanikin kannustavat minua liikunta-alalle, sillä heidän mielestä sopisin siihen hyvin.
En usko, että tulen enää sairastumaan anoreksiaan, niin kova pala se on minulle ollut ja niin paljon se "kaduttaa". Haluan olla normaalipainoinen ja terve.
Mietin vain, onko täällä ketään muita, joilla on samanlainen tausta, ja jotka myös miettivät liikunta-alaa?
miksi et voisi, olethan terve fyysiseti ja psyykkisesti valmis haasteeseen. Onnea!