Paras kaverini odottaa ensimmäistä lastaan. Pitäisi tietysti olla onnellinen hänen puolestaan, mutta en pysty. Tuntuu vain siltä kuin olisin menettänyt hänet. Eihän meillä enää ikinä voi olla samalla tavalla kivaa kuin ennen, ja tietenkin hän liittyy nyt muitten äitien kerhoon. Vaikkei hän unohtaisikaan minua, niin kokemuksesta tiedän, että jutut tulevat pyörimään tästedes lapsen ympärillä. Ja minua kun ei perheasiat kiinnosta sitten pätkääkään, kun itsellä ei perhettä ole!
En mitenkään osaa sopeutua tähän. Itkeskelen joka päivä, koska mulla ei ole enää samanhenkistä ystävääni. Mietin jopa, että pitäiskö tässä itse alkaa yrittää lasta, niin olisi taas yhteisiä puheenaiheita. Toisaalta ajattelen, että olisin nuoremman lapsen kanssa siitä huolimatta aina tavallaan kaveriani "jäljessä", mitä en vaan jostain syystä siedä... Lapsellista, tiedän!!!
Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Miten ootte saaneet itsenne kasaan? Mä mietin jo, pitäskö tässä suunnata psykiatrille...
En mitenkään osaa sopeutua tähän. Itkeskelen joka päivä, koska mulla ei ole enää samanhenkistä ystävääni. Mietin jopa, että pitäiskö tässä itse alkaa yrittää lasta, niin olisi taas yhteisiä puheenaiheita. Toisaalta ajattelen, että olisin nuoremman lapsen kanssa siitä huolimatta aina tavallaan kaveriani "jäljessä", mitä en vaan jostain syystä siedä... Lapsellista, tiedän!!!
Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Miten ootte saaneet itsenne kasaan? Mä mietin jo, pitäskö tässä suunnata psykiatrille...
Vastaukset 6
Vanhimmat
mustasukkainen ystävästäsi, mutta se menee varmasti ohi. Eiköhön ystäväsi tarvitse sinua vieläkin myötäelämään ja tukemaan ja jakamaan ilonaiheet. Roolit ja asioiden tärkeysjärjestykset hieman muuttuvat ja usko pois, tulee aika kun ystäväsi on kateellinen sille että voit elää itsellesi vielä.
Ei elämässä mikään pysy muuttumattomana ja muutokset tuleekin ottaa mahdollisuuksina vastaan, eikä pettymyksinä. Yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Juttele tunteistasi kaverisi kanssa ja mietitte yhdessä miten suhteenne tulee muuttumaan ja kuinka saisitte yhteyden pysymään. Monet ottavat hyvän ystävänsä kummiksi lapselle, ehkä sinuakin pyydetään?
Pelkään juuri sitä, että kaverini keksii pyytää minua kummiksi. Tavallaan se olisi tietysti kunnia, mutta kun en muutenkaan oikein pidä lapsista (ainakaan muitten), ja siihen lisättynä vielä tämä mustasukkaisuus ja jonkinasteinen kateus - ehkä alan vihata koko lasta? Miten kummiudesta voisi kieltäytyä loukkaamatta toista? Toisaalta, en edes tiedä vaikka sittenkin haluaisin kummiksi... Tuntuu, että pää on vaan ihan sekaisin.
Huolenani on sekin, että olen jo nyt alkanut jotenkin viilentää välejäni kaveriini. En haluaisi sitä, mutta jotenkin vain suhtaudun kovin kylmästi hänen intoiluunsa, olen sanonut ilkeästikin. Ilmeisesti hän on siitä vähän jo loukkaantunut.
Ehkä tuhoan koko ystävyyden tällä älyttömällä temppuilullani :-(.
edellyttää kirkkoon kuulumista, eli jos kerrot ystävällesi että et ole enää kirkon jäsen (vaikka olisitkin...) pääset mahdollisesta vaikeasta kysymyksestä eroon...
toisaalta, voihan olla että kun näet lapsen ihkaelävänä mielesi muuttuukin!
Joko se kaverisi on mammautunut niin ettei hänen kanssaan voi puhua muusta kuin raskaudesta? Joillekin, tai ilmeisesti aika monille, käy niin, että sitten se elämä alkaa pyöriä vain lapsen ympärillä. Sitten taas löytyy paljon niitä (itseni mukaanlukien) jotka kaipaisivat seuraa muittenkin yhdistävien asioitten kannalta, kuin lapsen. Todella tyyylsää, jos on vain äitituttuja joista ei saa ikinä seuraa muuhun kuin vaipanvaihdosta puhumiseen. Kummallinen ilmiö, mutta se on vaan kestettävä.. Pointtini kuitenkin oli, että eihän se automaattisesti tarkoita sitä, ettei kaverisi kanssa voi enää olla niinkuin ennen, vaikka hänestä äiti tuleekin.
Suhtaudu asiaan aivan kuten muihinkin olemasta poistuneisiin ihmissuhteisiin: siinä vain kävi tuolla lailla. Aika auttaa sinut asian yli.
Olen nähnyt monen monen kaverin häipyneen tuohon mammamaailmaan. Sinne ne jäävätkin loppuiäkseen tai vähintään 15 vuodeksi. Ei heitä voi syyttää eikä syyllistää asiasta, koska kyllähän lapsi vie heidän aikansa ja erityisesti ajatuksensa kokonaan. V****maista vain kavereille, joita syyllistetään siitä, ettei heitä kiinnosta (ajatus)maailmansa täyttäminen muiden lapsihommilla.
Paras kaverini, siis entinen kaverini, vannoi aikoinaan, että hänestä ei tulisi semmoista mammaa, joka puhuu vain lapsestaan ja taantuu itsekin lapsiaivoiseksi. Parhaansa hän yrittikin, mutta pidä siinä sitten tuttavuutta yllä, kun jokeltava/nukkuva/kirkuva/haiseva lapsi keskeyttää keskustelun muutaman minuutin välein. "Jatka vain, kyllä mä kuuntelen," ei ole vakuuttava väite, kun kaverille voi lukea vaikka puhelinluetteloa niin, ettei hän huomaa mitään outoa. Kun lapsi oli muutaman vuoden ikäinen, kaveri jätti sen isälleen ja pyysi minua kahville tai kaupunkia katsomaan - ja joka ikinen kerta hän soitteli vartin välein tarkistaakseen asiaintilan (luottipa isään kovasti) ja/tai kyttäsi kelloaan, joko pitäisi jo lähteä juosten junalle.
Nyt lapsi on yli kymmenvuotias, mutta kaverin muinaiset puheet siitä, että tässä vaiheessa voidaan jo tehdä "tyttöjen reissuja", ovat unohtuneet. Ei onnistu se kahvittelukaan nimittäin vielä. Kaveruus lienee mennyttä kalua.
Tuo kaveri siis oli sieltä selväpäisimmästä päästä äitejä. Onneksi ne hihhulimammat katosivat jo häidensä aikoihin.
Et sinä psykiatria tarvitse. Ikävä on kova jonkin aikaa, mutta kyllä se siitä. Te elätte tästä lähtien ihan eri maailmassa.
osa hyvistä ystävistä jo saanut perheen lisäystä, mutta ei välit ole onneks katkennu sen takia. Onhan se nykyään erilaista. Lapsesta ne sit enimmäkseen tykkää jutella ja mitä ovat sen kanssa touhuilleet ja mitä uutta se on taas oppinut. Se on välillä rasittavaa, kun eivät muusta sit puhukkaan. No onneks on vielä niitä lapsettomiakin ystäviä.