se jokin puuttuu?

Kuka ymmärtää asiat mitenkin. Ymmärrän ettei aloittaja etsi ystävää vaan rakastettua ja onhan sillä intohimollakin väliä, ei ystävää kaipaa ja odota sellaisella innolla kuin sitä rakastettua. Silloin on puhe tunteesta, ei tunteista.

Intohimo on hieno juttu, mutta harvemmin kestävää sorttia. Ihminen luo päähänsä mielikuvan intohimonsa kohteesta, ja se ei välttämättä ole ollenkaan sama kuin todellinen ihminen. Myös mä olen sitä mieltä, että paljon hedelmällisempää on tutustua toiseen ihmiseen, mutta sepä ei olekaan helppo tehtävä nykyisessä kertakäyttöyhteiskunnassa... Nämä nettipalstat on siitä hyvä esimerkki...

aaltopituus kirjoitti:

Intohimo on hieno juttu, mutta harvemmin kestävää sorttia. Ihminen luo päähänsä mielikuvan intohimonsa kohteesta, ja se ei välttämättä ole ollenkaan sama kuin todellinen ihminen. Myös mä olen sitä mieltä, että paljon hedelmällisempää on tutustua toiseen ihmiseen, mutta sepä ei olekaan helppo tehtävä nykyisessä kertakäyttöyhteiskunnassa... Nämä nettipalstat on siitä hyvä esimerkki...

Mulla on ollut nuoruudessa suhteita jotka olivat tunteidenpaloa ja niin intohimoisia että muhun ihan sattu. Se oli sitä että vuodesta toiseen oma mies sai sukat pyörimään ja perhoset jylläämään mahassa mut noi suhteet ei koskaan kestäneet. Ne oli hetken hurmaa...tunteen vaihtuivat intohimon, vihan, pelon, jne. kaiken välillä ja noi suhteet tekivät mut hulluksi. Nämä miehet olivat ihania naisten naurattajia, villejä ja kesyttämättömiä...no nykyisin jokainen näistä kärsii pahasta päihderiippuvuudesta, ovat vankilassa tai haudassa.

Mun suurimman rakkauden joutuessa kiven sisään ja minun riutuessani kaltereiden toisella puolella järjettömissä rakkauden tuskissa satuin sattumalta törmäämään nykyiseen mieheeni.

Hän tarjosi minulle eräänä sateisen tuulisena iltana kyydin kotia ja siitä se sitten lähti...aluksi oltiin vain tuttuja ja juteltiin, juteltin ja juteltiin...mulla ei ollut mitään himoja miehen suhteen mutta se rauhallisuuden ja turvallisuuden tunne oli ihana. Jotenkin kaikki vaan meni niin et loppujen lopuksi muutimme yhteen, eka vuosi oli kamala...minä kävin läpi vanhoja suhteitani ja kasvoi ihmisenä tona vuonna rytinällä samoin mieheni...välillä otettiin tiukkaan yhteen mutta ikinä mulla ei silti tullut pelkoa et apua jos menetän ton miehen...vaan mulla oli semmonen hassu turvallinen tunne ettei hän minua loukkaa tai jätä yksin riidoista huolimatta. Ja aina saimmekin sovittua...
Vuosi vuodelta tutustuimme enemmän ja enemmän kolmen vuoden kohdalla taas käytiin jonkin sortin kriisi läpi mutta senkin seilasimme läpi ns. yhdessä... 5 vuoden jälkeen alkoi toisesta ruveta välittämään kamalan paljon ja huomasi rakastavansa toista...mutta tuo viisi vuotta oli kyllä yhtä oman itsensä etsimistä ja toiseen tutustumista...kuuden vuoden jälkeen huomasi elävänsä ihanaa turvallsta arkea miehen kanssa johon on kiintynyt ja rakastunut ja jonka kanssa huomaa kuuluvansa yhteen kun elämän kohlut on meidät yhteen sitonut...hiljaa mutta lujasti.

tunteiden paloa. kirjoitti:

Mulla on ollut nuoruudessa suhteita jotka olivat tunteidenpaloa ja niin intohimoisia että muhun ihan sattu. Se oli sitä että vuodesta toiseen oma mies sai sukat pyörimään ja perhoset jylläämään mahassa mut noi suhteet ei koskaan kestäneet. Ne oli hetken hurmaa...tunteen vaihtuivat intohimon, vihan, pelon, jne. kaiken välillä ja noi suhteet tekivät mut hulluksi. Nämä miehet olivat ihania naisten naurattajia, villejä ja kesyttämättömiä...no nykyisin jokainen näistä kärsii pahasta päihderiippuvuudesta, ovat vankilassa tai haudassa.

Mun suurimman rakkauden joutuessa kiven sisään ja minun riutuessani kaltereiden toisella puolella järjettömissä rakkauden tuskissa satuin sattumalta törmäämään nykyiseen mieheeni.

Hän tarjosi minulle eräänä sateisen tuulisena iltana kyydin kotia ja siitä se sitten lähti...aluksi oltiin vain tuttuja ja juteltiin, juteltin ja juteltiin...mulla ei ollut mitään himoja miehen suhteen mutta se rauhallisuuden ja turvallisuuden tunne oli ihana. Jotenkin kaikki vaan meni niin et loppujen lopuksi muutimme yhteen, eka vuosi oli kamala...minä kävin läpi vanhoja suhteitani ja kasvoi ihmisenä tona vuonna rytinällä samoin mieheni...välillä otettiin tiukkaan yhteen mutta ikinä mulla ei silti tullut pelkoa et apua jos menetän ton miehen...vaan mulla oli semmonen hassu turvallinen tunne ettei hän minua loukkaa tai jätä yksin riidoista huolimatta. Ja aina saimmekin sovittua...
Vuosi vuodelta tutustuimme enemmän ja enemmän kolmen vuoden kohdalla taas käytiin jonkin sortin kriisi läpi mutta senkin seilasimme läpi ns. yhdessä... 5 vuoden jälkeen alkoi toisesta ruveta välittämään kamalan paljon ja huomasi rakastavansa toista...mutta tuo viisi vuotta oli kyllä yhtä oman itsensä etsimistä ja toiseen tutustumista...kuuden vuoden jälkeen huomasi elävänsä ihanaa turvallsta arkea miehen kanssa johon on kiintynyt ja rakastunut ja jonka kanssa huomaa kuuluvansa yhteen kun elämän kohlut on meidät yhteen sitonut...hiljaa mutta lujasti.

Hei! Aivan ihana tiivistetty kertomus tosielämästä! Vaikkei tietysti varnastikaan aivan ihanalta ole koko ajan tuntunut... Mutta kiitos sulle näiden kokemuksiesi jakamisesta, todella paljon laittoi ajattelemaan omia menneitä suhteitani ja nykyistä suhdettani! Kiitos kiitos! :)

tunteiden paloa. kirjoitti:

Mulla on ollut nuoruudessa suhteita jotka olivat tunteidenpaloa ja niin intohimoisia että muhun ihan sattu. Se oli sitä että vuodesta toiseen oma mies sai sukat pyörimään ja perhoset jylläämään mahassa mut noi suhteet ei koskaan kestäneet. Ne oli hetken hurmaa...tunteen vaihtuivat intohimon, vihan, pelon, jne. kaiken välillä ja noi suhteet tekivät mut hulluksi. Nämä miehet olivat ihania naisten naurattajia, villejä ja kesyttämättömiä...no nykyisin jokainen näistä kärsii pahasta päihderiippuvuudesta, ovat vankilassa tai haudassa.

Mun suurimman rakkauden joutuessa kiven sisään ja minun riutuessani kaltereiden toisella puolella järjettömissä rakkauden tuskissa satuin sattumalta törmäämään nykyiseen mieheeni.

Hän tarjosi minulle eräänä sateisen tuulisena iltana kyydin kotia ja siitä se sitten lähti...aluksi oltiin vain tuttuja ja juteltiin, juteltin ja juteltiin...mulla ei ollut mitään himoja miehen suhteen mutta se rauhallisuuden ja turvallisuuden tunne oli ihana. Jotenkin kaikki vaan meni niin et loppujen lopuksi muutimme yhteen, eka vuosi oli kamala...minä kävin läpi vanhoja suhteitani ja kasvoi ihmisenä tona vuonna rytinällä samoin mieheni...välillä otettiin tiukkaan yhteen mutta ikinä mulla ei silti tullut pelkoa et apua jos menetän ton miehen...vaan mulla oli semmonen hassu turvallinen tunne ettei hän minua loukkaa tai jätä yksin riidoista huolimatta. Ja aina saimmekin sovittua...
Vuosi vuodelta tutustuimme enemmän ja enemmän kolmen vuoden kohdalla taas käytiin jonkin sortin kriisi läpi mutta senkin seilasimme läpi ns. yhdessä... 5 vuoden jälkeen alkoi toisesta ruveta välittämään kamalan paljon ja huomasi rakastavansa toista...mutta tuo viisi vuotta oli kyllä yhtä oman itsensä etsimistä ja toiseen tutustumista...kuuden vuoden jälkeen huomasi elävänsä ihanaa turvallsta arkea miehen kanssa johon on kiintynyt ja rakastunut ja jonka kanssa huomaa kuuluvansa yhteen kun elämän kohlut on meidät yhteen sitonut...hiljaa mutta lujasti.

Todella virkistävää lukea tälläinenkin kirjoitus, yleensä neuvo tuntuu olevan (ainakin naisilta naisille) että jos tunteiden palo ei ole tolkutonta roihua, jätä se mies heti.