Jos nyt tapaisin ystäväni, enpä tiedä, ystävystyisinkö hänen kanssaan.
Kyse on lapsuudenkaveristani, jonka olen tuntenut jo 25 vuotta. Lapsina ja nuorina olimme kuin paita ja peppu. Sitten tiemme erkanivat, opiskelimme ja seurustelimme tahoillamme eri paikkakunnilla, perustimme perheet jne jne. Sattumien summana päädyimme taas naapuripaikkakunnille asumaan ja yhteydenpito tiivistyi.
Aluksi luulin, että tästä tulee ihanaa - voimme taas virkistää vanhan ystävyytemme, käydä iltaa viettämässä, touhuilla perheinemme kaikenlaista kivaa yhdessä, antaa puolin ja toisin lapsenhoitoapua, auttaa ja iloita ja surra yhdessä. Näin hänkin toivoi. Kaikki näytti hyvältä.
Vaan mitä sitten.... Ystäväni alkoi ensinnäkin syyttää, että olen muuttunut - hän ilmeisesti mielestään oli pysynyt samanlaisena kuin teininä oli? Hän arvosteli ajatusmaailmaani, vaikka kai se ihan normaali on, ja korosti kuinka HÄN on aina OIKEASSA, tai ainakin ne ASIANTUNTIJAT, joihin hän mielellään viittasi, ovat oikeassa. Minä olin enimmäkseen väärässä joka asiassa. Ja jos esim. minä sain paremman työpaikan, olin yhtäkkiä oksettava urakiituri ja pintaliitäjä, joka en arvostanut elämässä Todellisia Arvoja - jos hän sai paremman työpaikan, se oli vain ja ainoastaan hyvä asia. Minua hän ei työpaikasta onnitellut, mutta häntä olisi pitänyt moneen otteeseen kehua (hän palasi aiheeseen toistuvasti, "eikö olekin uskomatonta, että sain sen paikan...") onnittelujen lisäksi.
Hän puhui aina tavatessamme vain itsestään tai perheestään, ja kun emme nähneet, pani tekstareita ja sähköposteja omasta elämästään. Minun kuulumisia hän ei jaksanut kuunnella. ETENKÄÄN jos minulla olisi ollut jotain hyvää kerrottavaa. Kaikesta, mitä tein, hän etsi jonkin virheen ja piti huolen, että kuulin siitä. Jos sanomista ei löytynyt, hän ei puhunut mitään, paitsi tietty itsestään. Hän jauhoi omia asioitaan tuntikaupalla, minun olisi pitänyt pohdiskella hänen verhojensa väriä kun samalla oli omassa elämässä hiukkasen isompia murheita mietittävänä. Jos sanoin, etten jaksa miettiä hänen asioitaan, hän suuttui ja piti mykkäkoulua päiväkausia! Hänellä sen sijaan oli olevinaan oikeus sanoa minulle, ettei kiinnosta nyt miettiä tuollaisia kun pitää verhotkin valita. Hän tuputti neuvojaan, esim. mitä kasveja kannattaisi istuttaa pihalle, miten laittaa kiveys, millainen terassi tehdä, millaiset kalusteet ostaa ja mistä jne jne... Hän arvosteli häikäilemättä kotiani ja perhettäni, esim. mieheni oli "kamalan urakeskeinen" vaikka se pyrkyrimäinen mies oli hänellä itsellään... Kotini oli jatkuvan arvostelun kohteena: tapettimme olivat mauttomia ja kulahtaneita, kalusteet samoin, telkkari vanha jne. Automme liian pieni jne jne. Hän siis arvosteli meitä ennen kaikkea ulkoisten merkkien perusteella, vaikka aina korosti olevansa "henkisten arvojen ihminen, joka ei materiasta piittaa"...
Kun minulla oli jotain omia murheita, ei hän niitä jaksanut kuunnella. MINÄMINÄMINÄMINÄMINÄ kuului vain. Tai sitten hän mielellään huolestutti minua lisää, ihan kuin olisi nauttinut jos minulla oli kurjaa. Lisäksi hän yritti aina latistaa intoani eri asioissa asenteellaan "ei siitä kuitenkaan mitään tule, usko pois"... ja kun onnistuin, niin eikös sekin ollut huono asia, jos ei muuta niin merkki jostakin huonosta luonteenpiirteestäni...
Olen alkanut miettiä, että jos nyt tutustuisin häneen, en haluaisi olla hänen ystävänsä. Hän ei kerta kaikkiaan ole ystävällinen eikä omaa edes normaaleja käytöstapoja. Hän ei halua jakaa omastaan, ei halua auttaa (mutta haluaa että HÄNTÄ autetaan), ei halua panna tikkua ristiin muiden vuoksi. Vaan häntä pitäisi paapoa, passata ja kehua koko ajan. Hän arvioi koko ajan minua ja elämääni sen kannalta, onko asioillani jotain merkitystä hänen elämänsä kannalta - en tiedä ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan.
En varmaan ole ainoa. Minusta olisi ollut mukavaa olla edelleen hänen ystävänsä, mutta hän on tainnut jäädä sinne itsekkään teinin tasolle ajatusmaailmassaan. En jaksa enää sitä, että hän haukkuu ja arvostelee, pelottelee ja stressaa minua, puhuu itsestään ja mitätöi minun arvoni koko ajan. En jaksa kehua häntä ja hänen perhettään. En jaksa sitä hyväksikäyttävää suhdetta, jossa toinen antaa ja toinen ottaa. Arvatenkin hän suuttuu. Mutta mittani on täysi.
Kyse on lapsuudenkaveristani, jonka olen tuntenut jo 25 vuotta. Lapsina ja nuorina olimme kuin paita ja peppu. Sitten tiemme erkanivat, opiskelimme ja seurustelimme tahoillamme eri paikkakunnilla, perustimme perheet jne jne. Sattumien summana päädyimme taas naapuripaikkakunnille asumaan ja yhteydenpito tiivistyi.
Aluksi luulin, että tästä tulee ihanaa - voimme taas virkistää vanhan ystävyytemme, käydä iltaa viettämässä, touhuilla perheinemme kaikenlaista kivaa yhdessä, antaa puolin ja toisin lapsenhoitoapua, auttaa ja iloita ja surra yhdessä. Näin hänkin toivoi. Kaikki näytti hyvältä.
Vaan mitä sitten.... Ystäväni alkoi ensinnäkin syyttää, että olen muuttunut - hän ilmeisesti mielestään oli pysynyt samanlaisena kuin teininä oli? Hän arvosteli ajatusmaailmaani, vaikka kai se ihan normaali on, ja korosti kuinka HÄN on aina OIKEASSA, tai ainakin ne ASIANTUNTIJAT, joihin hän mielellään viittasi, ovat oikeassa. Minä olin enimmäkseen väärässä joka asiassa. Ja jos esim. minä sain paremman työpaikan, olin yhtäkkiä oksettava urakiituri ja pintaliitäjä, joka en arvostanut elämässä Todellisia Arvoja - jos hän sai paremman työpaikan, se oli vain ja ainoastaan hyvä asia. Minua hän ei työpaikasta onnitellut, mutta häntä olisi pitänyt moneen otteeseen kehua (hän palasi aiheeseen toistuvasti, "eikö olekin uskomatonta, että sain sen paikan...") onnittelujen lisäksi.
Hän puhui aina tavatessamme vain itsestään tai perheestään, ja kun emme nähneet, pani tekstareita ja sähköposteja omasta elämästään. Minun kuulumisia hän ei jaksanut kuunnella. ETENKÄÄN jos minulla olisi ollut jotain hyvää kerrottavaa. Kaikesta, mitä tein, hän etsi jonkin virheen ja piti huolen, että kuulin siitä. Jos sanomista ei löytynyt, hän ei puhunut mitään, paitsi tietty itsestään. Hän jauhoi omia asioitaan tuntikaupalla, minun olisi pitänyt pohdiskella hänen verhojensa väriä kun samalla oli omassa elämässä hiukkasen isompia murheita mietittävänä. Jos sanoin, etten jaksa miettiä hänen asioitaan, hän suuttui ja piti mykkäkoulua päiväkausia! Hänellä sen sijaan oli olevinaan oikeus sanoa minulle, ettei kiinnosta nyt miettiä tuollaisia kun pitää verhotkin valita. Hän tuputti neuvojaan, esim. mitä kasveja kannattaisi istuttaa pihalle, miten laittaa kiveys, millainen terassi tehdä, millaiset kalusteet ostaa ja mistä jne jne... Hän arvosteli häikäilemättä kotiani ja perhettäni, esim. mieheni oli "kamalan urakeskeinen" vaikka se pyrkyrimäinen mies oli hänellä itsellään... Kotini oli jatkuvan arvostelun kohteena: tapettimme olivat mauttomia ja kulahtaneita, kalusteet samoin, telkkari vanha jne. Automme liian pieni jne jne. Hän siis arvosteli meitä ennen kaikkea ulkoisten merkkien perusteella, vaikka aina korosti olevansa "henkisten arvojen ihminen, joka ei materiasta piittaa"...
Kun minulla oli jotain omia murheita, ei hän niitä jaksanut kuunnella. MINÄMINÄMINÄMINÄMINÄ kuului vain. Tai sitten hän mielellään huolestutti minua lisää, ihan kuin olisi nauttinut jos minulla oli kurjaa. Lisäksi hän yritti aina latistaa intoani eri asioissa asenteellaan "ei siitä kuitenkaan mitään tule, usko pois"... ja kun onnistuin, niin eikös sekin ollut huono asia, jos ei muuta niin merkki jostakin huonosta luonteenpiirteestäni...
Olen alkanut miettiä, että jos nyt tutustuisin häneen, en haluaisi olla hänen ystävänsä. Hän ei kerta kaikkiaan ole ystävällinen eikä omaa edes normaaleja käytöstapoja. Hän ei halua jakaa omastaan, ei halua auttaa (mutta haluaa että HÄNTÄ autetaan), ei halua panna tikkua ristiin muiden vuoksi. Vaan häntä pitäisi paapoa, passata ja kehua koko ajan. Hän arvioi koko ajan minua ja elämääni sen kannalta, onko asioillani jotain merkitystä hänen elämänsä kannalta - en tiedä ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan.
En varmaan ole ainoa. Minusta olisi ollut mukavaa olla edelleen hänen ystävänsä, mutta hän on tainnut jäädä sinne itsekkään teinin tasolle ajatusmaailmassaan. En jaksa enää sitä, että hän haukkuu ja arvostelee, pelottelee ja stressaa minua, puhuu itsestään ja mitätöi minun arvoni koko ajan. En jaksa kehua häntä ja hänen perhettään. En jaksa sitä hyväksikäyttävää suhdetta, jossa toinen antaa ja toinen ottaa. Arvatenkin hän suuttuu. Mutta mittani on täysi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mutta älä anna ihmisten kävellä ylitsesi, älä kerää loukkaantumisia vaan pidä puolesi, ennen kuin toiset aloittavat.
Toivottavsti saat monta hyvää ystävää!
jotka toimivat juuri noin, eli yrittävät viedä toiselta itsetunnon ja saada heidät palvomaan täysin kritiikittä narsistia itseään sekä hänen tarpeitaan. Vaikka narsisti on mielestään maailman humaanein ja vaatimattomin ihminen, joka ei tahdo kenellekään pahaa, hänen maailmansa täyttää kateus, katkeruus ja viha... ja hänen maailmaansa mahtuu vain yksi ihminen - hän itse. Yhden neuvon annan: pyri mahdollisimman pian eroon tuollaisesta ihmisestä ennen kuin hänen sairas mielensä sairastuttaa (masentaa) sinutkin.
Niin juuri! Kuvauksesi osui tismalleen oikeaan - tuollainen ystäväni juuri on, olevinaan niin nöyrä ja humaani, mutta todellisuudessa ei voi esimerkiksi ilahtua mistään, mikä ei kosketa häntä itseään!
Ajattele asiaa siltä kantilta, että haluatko sen ihmisen vaikuttavan avioliittoosi ja lastesi elämään. Mieti millanen vaikutus sillä saattaa olla sun lapsiin. Kuvittele mielessäs tilanne että sun muksu soittaa kaverilleen ja kysyy, että "hei! Voinks mä tulla käymään teillä ku se äitin ärsyttävä kaveri on taas tulossa meille."
Kyllä kuulostaa siltä että teidän perhe tulee paremmin toimeen ilman sen ihmisen "viisauksia". Ota etäisyyttä siihen.
Joo-o, huomasin kyllä jo aikoja sitten, ettei hän ole hyväksi perheellemme. Jo pelkästään siksi, että hän uuvutti minua puhumalla omista asioistaan ja huolistaan vaikka kuinka, niin että itsekin sitten märehdin hänen asioitaan puolisolleni. Mies onneksi fiksuna sanoi, että kannattaisko lopettaa sen murheitten miettiminen, kun omiakin on kuitenkin, ei tuo ole enää terveellistä... Kaiken lisäksi hänen murheensa menivät niin, että yhtenä päivänä hän oli epätoivon suossa ja itkeskeli ja minun piti tukea, sitten kun saimme jonkinlaisen ratkaisun aikaiseksi ja hän oli tyytyväinen ja kiitollinen minulle hyvälle ystävälleni, hän oli kehitellyt seuraavaksi päiväksi jo uuden ongelman, joka mitätöi koko edellispäivän "uurastuksen" hänen huoliensa eteen, ja taas olisi pitänyt jatkaa uuden näkökulman murehtimista, ja tätä kaavaa saattoi kestää siis esim. viikon. Ystäväni totesikin, että onneksi minäkin olen samanlainen murehtija kuin hän, saa aina tukea... VAIKKEI hän koskaan sitä tukea MINULLE antanut. Enkä itse edes pidä itseäni murehtijana, vaan haluan ratkaista asiat poikki ja pinoon, meni miten meni. Päiväkausien märehtiminen ei vain sovi minulle, ja minun piti päiväkausia siis märehtiä HÄNEN asioitaan.
Lapset, arvaat varmaan että hänen lapsensa ovat ERIKOISIA, heillä on hämmästyttäviä taitoja ja osaamista, ovat ikäisiään edellä tai vähintäänkin paljon sievempiä kuin muut lapset, neuvolassakin kehutaan ja opettajatkin kehuvat, ja kaikki... Ystäväni on monessa käänteessä eri tavoin ilmaissut, että minun lapseni eivät ole erikoisia eikä heidän taidoissaan ole mitään ihmeellistä. Iloitsepa siinä vaikka apurattaista luopumista, kun toinen toteaa että "jopa oli aikakin, kun meidän esikoinenpa pääsi niistä jo 3-vuotiaana, SEPÄ vasta oli jo aikamoinen saavutus, mutta onhan se meidän tyttö muutenkin ikäisiään aina ollut edellä, kaikessa kehityksessä, ja lahjakas joka asiassa....
Ystäväni luokitteli myös pihapiirinsä lapset niihin, joiden kanssa leikittiin ja niihin, joiden kanssa ei saanut leikkiä, jos vaikka vanhemmat olivat työttömiä = HUONOA SEURAA. Tämän luokittelun hän yritti iskostaa minullekin, kyseli että onko naapurustossa "semmoisia tapauksia" ja varoitteli, että parempi olisi pitää lapset erossa "tapausten" lapsista. Ja "tapaus" saattoi hänen mielestään olla siis vaikka yh-äiti. Häntä harmitti kun en tällaiseen ryhtynyt.
Totesimme miehen kanssa jo ajat sitten, että ehkeivät ystäväni lapset ole meidän lapsillemme sittenkään parasta mahdollista seuraa, kun äitinsä kummat asenteet ovat tarttuneet heihinkin: eivät jaa, eivät mitenkään samastu toisen asemaan, eivät kerrassaan ajattele kuin omaa etuaan aina ja kaikessa. Lapset on toki lapsia, mutta kun jotenkin äitinsä läsnäollessa nämä lapset muuttuivat erityisen törkeiksi, ja äitinsä salli omien lasteni ylikävelemisen - no kuinkas muutenkaan, kun itsekin sitä harrasti minun kanssani. Jos ja kun puutuin tilanteisiin, niin tietysti olin tiukkapipokasvattaja, joka en ymmärtänyt mitään lasten kasvattamisesta, ja otin liian tosissani esim. nuoremman lapseni nimittelyn, josta lapsi pahoitti mielensä.
Oma lapseni muuten kerran sanoikin, että kylläpä xxx-täti oli tuhma kun haukkui meidän tapetteja, nehän on ihan hienot. :)
Minulla on samantapainen ystävä kuin sinulla!
Hän käyttäytyy kuten sinunkin ystäväsi.
Esimerkiksi:
Valittaa ja masistelee pitkiä toveja, kun hänen anoppinsa on käynyt kyläilemässä ja haukkunut ystäväni sisustusmakua ja huonekaluja. Minun pitää kuunnella ja ymmärtää ja myötäelää hänen harmiaan, osallistua anopin parjaamiseen, kuinka joku voi olla niin törkeä, että tulee toisen kotiin haukkumaan ja arvostelemaan ja opastamaan, antaisi toisten elää omaa elämää. Onhan se törkeää.
Sitten, kun ystäväni on toipunut anopin käynnistä ja saanut vahvistusta siihen, että on todellakin törkeää käydä arvostelemassa ja että anoppi tosiaan on maanvaiva, onkin aika muuttaa ääntä kellossa...:)
Ystäväni tulee käymään luonani, ja sanoo ihan pokkana, että "Anopin pitäis oikeastaan käydä katsomassa TEIDÄN kotia, niin näkis millaisia kalusteita joillakin voi olla, jo alkaisi meidän koti näyttää hienommalta! Oikeasti kato nyt tuota sohvaakin, meidän sohvahan on aivan upea verrattuna teidän sohvaan, ja teillähän on aivan kamalan näköiset keittiön kalusteetkin, ehkä ne voisi uusia jopa ennen sohvaakin? Muuten, Sotkassa oli hyvän näköinen pöytäsetti nyt tarjouksessa..."
Aika mielenkiintoista tekstiä, kun sanoja on ensin pitkään valittanut asioihinsa puuttuvaa ja neuvojaan jakelevaa anoppia. :D Minua tämä ei sinänsä haittaa, huvittaa vain kun ystäväni on niin olevinaan loukkaantunut ja pöyristynyt anoppinsa käytöksestä, mutta samaa paskaa kaataa sitten minun niskaani. Minun pitäisi vain ymmärtää, että tosiasioitahan hän laukoo. (Varmaan hänen anoppinsakin mielestään vain laukoo tosiasioita?)
Eikö narsismista kärsi eniten narsisti itse?
En ole mikään asiantuntija, mutta ei varmaan tunnu kivalta, jos ihmiset kaikkoavat ympäriltä yksi toisensa jälkeen oman sairauden takia.
Jos ei kaikkoa, sairastuu itsekin. Ei kiitos.