Minkä verran omista

lapsuus on kuitenkin se aika, jolloin luodaan luottamus ja on aikaa, jolloin tunnehäiriöt helposti syntyy, moni asia menee pieleen, joka aikuisena vaikuttaa. Vois sanoo, että jos huono lapsuus, 70 % aikuisiän ongelmista on peräisin sieltä. Huono, jos et ole saanut välittämistä ja tukea vanhemmilta, on ollut väkivaltaista, vanhemmat itse sairaita mieleltään. Hyvää taas toisin päin..

Ei juurikaan yhtään. Lapsuuttaan kaivelevat keksivät yleensä vain tekosyitä voidakseen olla paskiaisia tai alkkiksia tai vaikka mitä. Tosiaan, jos ei ole mielenterveyshäiriöt diagnosoitu, niin syytä saa etsiä peilistä.
Huono käytös on oma vika, oma valinta ja vastuu kuuluu tekijälle. Kunnolla voi olla jos vaan haluaa.

Joskus luin jonkun lääkärin jutun jossa se selitti että vain häviävän pienellä porukalla se lapsuus on oikeasti ollut niin kamala, että on sekoittanut pään. Siihen ei riitä se, että vittumaiset vanhemmat on määrännyt kotiintuloajan.

Huonossa lapsuudessa vanhemmat ryyppää/narkkaa ja tappelee niin että lasten pitää pelätä. Oikeestaan homman voisi kiteyttää, että jos on joutunut pelkään syystä tai toisesta, niin se tekee huonon lapsuuden. Myös rakkaudettomuus yms kuuluu huonoon.

Hyvässä lapsuudessa ei ole tarvinnut pelätä ja vanhempi/vanhemmat ovat olleet rakastavia, tasapuolisia ja kasvattavan asemansa muistavia.

ei ainakaan tarvii laittaa lapsuuden piikkiin mitään. Tosimies kantaa vastuunsa ja vaikka olisi tullut remmiä, niin ottaa sen kuin mies.
(Persuksessani on vieläkin punaisia raitoja)

narkkarin lapsi, silloin voi pistää lapsuuden piikkiin. Muussa tapauksessa mies jolla on pakko-oireita yms. on täysi luuseri jos syyttää niistä vanhempiaan.

perusturvallisuus siellä kotona on huteralla pohjalla niin varmasti se jättää jonkun jäljen ihmiseen. Tuo on ihan selvää. Lapsen kuuluisi saada tuntea olevansa turvassa omassa kodissaan turvallisten vanhempiensa kanssa. Uskon että tuokin, niinkuin kaikki, vaikuttaa silti eri tavoin eri ihmisiin tulevaisuudessa.

Sitten tää rakkaus- ja hellyyspuoli: Kotona opittujen mallien mukaan sitä nuori aikuinen usein lähtee etsimään niitä suhde- ja seksikokemuksia. Jos kotona tunteita on osoitettu ainoastaan nyrkeillä ja huudoilla, niin silloin sen nuoren on saatava se rakastamisen malli aivan jostain muualta. Varmasti on vaikeuksia näyttää tunteitaan tai ylipäänsä tuntea jossei kotonakaan ole rakastettu, eikä pidetty hyvänä.

Itse en ole koskaan osannut vanhempiani syyttää omista teoistani, vaan koen et itse oon mokailuni mokaillut. En koe, et mulla olis ollut mikään maailman paras lapsuus ja katkera luonteeltani jos olisin, niin varmaan kantaisinkin kaunaa vanhemmilleni. Tai no kannanhan mä isäpuolelle tavallaan, mutta usein vaan hiljaa mielessäni. En sen takia ole siis alkanut miehiä vihaamaan, koska onneksi olen itse kokenut parempia miehiä kuin mitä se on.

Silleen ettei pahimillaan tarvi edes kyseenalaistaa voisko itse itselleen jotain. Kun ei edes tiedä kuinka kyseenalaistetaan.

Sen mikä ei mee huonon lapsuuden piikkiin voidaan laittaa huonon onnen, toisten ihmisten, tilanteiden ja vaikka yhteiskunnan piikkiin.

Tästä vielä voidaan jatkaa syyllistämistä. Entistä itseään voi myös turvallisesti syyllistää: Tein aikaisemmin typeryyksiä olin dorka. En tee enää.

"... Se että uin silkassa ulosteessa ei tarkoita ettenkö yrittäisi päästä puhtaisiin vesiin. Juuri siksi minä uin - en kellu - vaan uin."

Ja sitten kun voimat ehtyy ja uppoaa takaisin paskaan niin syyttääkö itseä vai avun puutetta vai todetako vain ettei ollut sen arvoinen ja suosilla luovuttaa.

Hyvä lapsuus vois olla vaikka sellainen jossa vanhemmat välittää ja ovat normaaleja ihmisiä sosiaalisine kontakteineen, tuttavapiiri ja asuinpaikka pysyy suunnilleen stabiilina enimmäkseen, lasta kannustetaan kehittämään itseään ja negatiivisille elämäntavoille ei pedata pohjaa vaikka antamalla esimerkkiä päihteidenkäytöstä.

Että pitää nyt erottaa vähän tarkemmin tämä tuosta.

"sekoiluista ja luonnehäiriöistä"

Väitän että sekoiluista ja luonnehäiriöistä KAIKEN voi pistää lapsuuden piikkiin, tai sitten muiden paskojen elämänkokemusten piikkiin silloin kun asioita on opetellut. Niistä kaikista jää leimat ihmisen mieleen ja ne leimat on - ei ehkä ikuisia - mutta ne nyt leimaa jatkossa toimintaa aika helvetin tarkkaan ellei toisenlaisia kokemuksia suoda.

Se kuinka yksilö käsittelee häiriöitään ja ongelmiaan onkin toinen juttu. Mä väitän että noita sekoiluja ja häiriöitä seuraa aina kun asiat ei ole kunnossa. Sensijaan oikeita ongelmia toisille ihmisille koituu vain itsekkäistä ja typeristä persoonista.

Kas, itsensä ja ongelmiensa kanssa voi oppia olemaan ihmisiksi. Suunnilleen. Joo, siitä tyypistä tuleekin nyt sellainen helvetin kiero persoona; mutta onko hän pohjimmiltaan toisille tai itselleen vahingollinen? Jos ei niin sitten ei mitään ongelmaa. Hänen kokemuksensa näkyvät hänessä selkeästi mutta hän on oppinut hallitsemaan asiat niin pitkälti kuin voi.

Silloin kyse tuon tyypin havainnoinnista ja hänen kohtaamisestaan onkin toisilla. Onko toisilla ihmisillä valmiuksia siihen? Ellei ole niin ehkä silloin vika onkin niissä toisissa.

Esimerkki negatiivisesta tapauksesta vois olla väkivaltaan taipuva ihminen joka on saanut mallin kotoaan. Hän on antautunut sille mallille. Jostain toisesta voi tulla silleen uhkaava, juro persoona joka puhuu mustaa huumoria mutta on sisältä kuitenkin ehjä. Hän on muuntanut sen mallin pelkäksi kuoreksi, dysfunktionaaliseksi - ja siten suojellut puhdasta sisintään.

Muistetaan nyt siis miettiä myös mistä tässä oikeasti puhutaan. Hyvästä sekoilusta vai pahasta sekoilusta?