Olemme kohta ex-vaimon kanssa käyneet kevään ulkopuolisen tahon juttusilla aviokriisimme tähden. Vaimo lähti yhteisestä kodistamme viime syksynä ja jäin tyttäreni kanssa kahdestaan asumaan omakotitaloomme, joka oli pakko myydä tänä keväänä omaisuudenjaon tähden. Hän kielsi ulkopuolisen suhteen olemassaolon, mutta myöhemmin paljastuikin, että hänellä oli suhde työkaveriinsa. Ja nyt kävi ilmi, että sitä oli jatkunut ehkä pidempäänkin. Viimeisimmän keskustelukäynnin jälkeen vaimo kantoi hynttyynsä tämän tyypin luo, vaikka meitä ohjeistettiin ottamaan aikalisä. Vaimo kusetti sanomalla, että hän hankkii uuden vuokra-asunnon.
Koko kevään käyty ongelmien työstäminen tuntuu nyt niin he...tin turhalta. Kusetusta ja valehtelua kaikki tyyni, jopa meidän "terapiahenkilölle". Mulla on ollut kuitenkin vahvat tunteet vaimoani kohtaan voimassa. Nyt tuntuu siltä, kuin hyvästä hyvyydestä ja hyvätahtoisuudestani saisin palkaksi vain paskaa niskaan ja reilusti. Vaimo vielä kehtaa kehua tätä tyyppiä minulle, kuin tahallaan kaikeksi hyväksi liiskaa minut maahan.
Meillä on yksi yhteinen lapsi, kolmentoista. Hän on aina ollut enemmän se isin tyttö. Nyt vaimo jaksaa muistuttaa oikeuksistaan ja mainitsee joka käänteessä laista ja viranomaisista. Olen sanonut hänelle, että millaisen mallin hän antaa tyttärelleen omalla toiminnallaan. Vaimo kertoo sanoneensa tytölle, että on tehnyt kamalasti isää kohtaan, mutta ei tunnu ymmärrys riittävän siihen, että jokaisen kuuluu vastata teoistaan. Mulla on hirvittävä peikko siitä, että tyttö kärsii tästä hiljaisuudessa ja raskaasti. Hän ei nykyään tahdo oikein enää avautua, ei mullekaan niin kuin yleensä on tehnyt. Me sovimme (tai pikemminkin vaimo saneli), että yhteishuoltajuuteen päädytään. Jotenkin tuntuu kuitenkin itselle ihan mahdottomalta ajatus, että tämä tyyppi, joka tiesi meidän olevan naimisissa, rikkoi meidän suhteemme pelastumismahdollisuuden, niin tyttäremme pitäis altistua sellaiseen seuraan. Hän tuntuu puuttuneen jo minun ja vaimoni välisiin asioihin/kiistoihin, milloinkahan mahtaa puuttua tytärtämme koskeviin asioihin/kiistoihin? Eihän vaimo näe siinä mitään väärää, että uusi sulhonsa ei olis oikeutettu olemaan tytön kanssa. Musta on jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, että mun kädet on katkottu enkä voi millekään mitään, edes varmistumaan siitä, että tytär on turvallisessa ympäristössä. Olen yrittänyt sen verran hieroa sopua vaimon kanssa, että välit pitäis pysyä joltisenlaisina, jotta yhteishuoltajuus olisi mahdollisimman kitkatonta. Mutta toisaalta, oman ihmisarvoni tähden, näen sellaisenkin aika mahdottomana yhtälönä, jos tuo perheemme lopullisesti osaltaan hajoittanut jannu jää tähän pyörimään. En minä voi aina olla se, joka antaa periksi ja joustaa. En minä sentään mikään kynnysmatto ole.
Kaiken muiluttamisen jälkeen tunnen olevani sisältä ihan paskana. Alle vuosi sitten vielä oltiin koko perhe lomareissulla, hauskaa oli, vaimon kanssa jopa romanttinen kahdenkeskinen kävelyretki kauniissa luonnossa. Sitten tunnustetaankin jo tunteita toista kohtaan. Kauniiksi kiitokseksi kaikesta jää vain hirvittävä kipu ja tuska. Ja kaikeksi kukkuraksi kysymys: Miten parhaista ystävistä yhtäkkiä tulee pahimmat viholliset? En minäkään virheetön ihminen ole, en alkuunkaan. Mutta mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä ansaitakseni vain tämän? Ilmeisesti maailmassa ei riitä oikeutta rehellisille ja uskollisille. Pahoin pelkään, että tämä jättää minuun sen verran pahan jäljen, etten tiedä, uskallanko enää päästää ketään toista lähelleni. Olen ihan puhki.
Koko kevään käyty ongelmien työstäminen tuntuu nyt niin he...tin turhalta. Kusetusta ja valehtelua kaikki tyyni, jopa meidän "terapiahenkilölle". Mulla on ollut kuitenkin vahvat tunteet vaimoani kohtaan voimassa. Nyt tuntuu siltä, kuin hyvästä hyvyydestä ja hyvätahtoisuudestani saisin palkaksi vain paskaa niskaan ja reilusti. Vaimo vielä kehtaa kehua tätä tyyppiä minulle, kuin tahallaan kaikeksi hyväksi liiskaa minut maahan.
Meillä on yksi yhteinen lapsi, kolmentoista. Hän on aina ollut enemmän se isin tyttö. Nyt vaimo jaksaa muistuttaa oikeuksistaan ja mainitsee joka käänteessä laista ja viranomaisista. Olen sanonut hänelle, että millaisen mallin hän antaa tyttärelleen omalla toiminnallaan. Vaimo kertoo sanoneensa tytölle, että on tehnyt kamalasti isää kohtaan, mutta ei tunnu ymmärrys riittävän siihen, että jokaisen kuuluu vastata teoistaan. Mulla on hirvittävä peikko siitä, että tyttö kärsii tästä hiljaisuudessa ja raskaasti. Hän ei nykyään tahdo oikein enää avautua, ei mullekaan niin kuin yleensä on tehnyt. Me sovimme (tai pikemminkin vaimo saneli), että yhteishuoltajuuteen päädytään. Jotenkin tuntuu kuitenkin itselle ihan mahdottomalta ajatus, että tämä tyyppi, joka tiesi meidän olevan naimisissa, rikkoi meidän suhteemme pelastumismahdollisuuden, niin tyttäremme pitäis altistua sellaiseen seuraan. Hän tuntuu puuttuneen jo minun ja vaimoni välisiin asioihin/kiistoihin, milloinkahan mahtaa puuttua tytärtämme koskeviin asioihin/kiistoihin? Eihän vaimo näe siinä mitään väärää, että uusi sulhonsa ei olis oikeutettu olemaan tytön kanssa. Musta on jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, että mun kädet on katkottu enkä voi millekään mitään, edes varmistumaan siitä, että tytär on turvallisessa ympäristössä. Olen yrittänyt sen verran hieroa sopua vaimon kanssa, että välit pitäis pysyä joltisenlaisina, jotta yhteishuoltajuus olisi mahdollisimman kitkatonta. Mutta toisaalta, oman ihmisarvoni tähden, näen sellaisenkin aika mahdottomana yhtälönä, jos tuo perheemme lopullisesti osaltaan hajoittanut jannu jää tähän pyörimään. En minä voi aina olla se, joka antaa periksi ja joustaa. En minä sentään mikään kynnysmatto ole.
Kaiken muiluttamisen jälkeen tunnen olevani sisältä ihan paskana. Alle vuosi sitten vielä oltiin koko perhe lomareissulla, hauskaa oli, vaimon kanssa jopa romanttinen kahdenkeskinen kävelyretki kauniissa luonnossa. Sitten tunnustetaankin jo tunteita toista kohtaan. Kauniiksi kiitokseksi kaikesta jää vain hirvittävä kipu ja tuska. Ja kaikeksi kukkuraksi kysymys: Miten parhaista ystävistä yhtäkkiä tulee pahimmat viholliset? En minäkään virheetön ihminen ole, en alkuunkaan. Mutta mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä ansaitakseni vain tämän? Ilmeisesti maailmassa ei riitä oikeutta rehellisille ja uskollisille. Pahoin pelkään, että tämä jättää minuun sen verran pahan jäljen, etten tiedä, uskallanko enää päästää ketään toista lähelleni. Olen ihan puhki.
Vastaukset 71
Vanhimmat
Ihan tämmöinen käytännön kysymys: Miksi tytär haluaa muuttaa äitinsä kanssa uuteen perheeseen? Tytärhän on jo niin vanha, että hänen mielipiteensä otetaan huomioon lähivanhempaa määrättäessä. Kumman luona hän haluaa asua? Oletko kysynyt?
Tuli vain mieleeni, koska muuan tuttava hiljakkoin oli samanlaisessa tilanteessa kuin sinä nyt. Samanikäinen tytär jäi asumaan isän kanssa ja äidistä tuli siis etävanhempi.
Tuntemani mies on jaksanut nimenomaan sen takia, että on ollut pakko tsempata tyttären takia.
avioliitossaan; vaimo kielsi suhteen ja sitten kun sai lopulta haluamansa avioeron niin alkoi vapaasti seurustella tyyppinsä kanssa. KUn minulle anoppina esiteltiin sitten tämä tyyppi kun sattumalta tavattiin, niin kysyin suoraan siltä, että milloin olette tutustuneet ja hämmentyneenä tuli tunnustaneeksi totuuden!
Eli samaa kusetusta kuin sinulla.Pidä kiinni oikeuksistasi.
Niin "tavallinen" tarina ja kuitenkin jokaiselle shokki, kun sen joutuu kohtaamaan. Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.
Itse lähtijänä, en kylläkään kenenkään toisen vuoksi, vaan itseni voin vain oman näkemykseni antaa.
"äkkimuutos onnellisuudesta helvetiksi"
- muutos ei tapahdu äkkiä, sitä harvoin vain huomaa. Kun on lähellä toista arjen pyörteissä se usein hukuttaa vivahteet, toisen "kuuntelu" lakkaa (molemmin puolin). Toisen kanssa voi olla todella hyviä hetkiä, vaikka onkin parisuhteessa ajautumassa yhä kauemmaksi...ystävyyden puolelle.
"vihamielisyys eron jälkeen"
- se voi olla aika yllättävää, itselläni ei sellaisia tunteita ollut. Varmasti aika sekainen olo, kun lähtenyt osoittaa äkkiä vihamielisyyttä. Itse ajattelisin, että se on jonkinlainen puolustusreaktio omaa syyllisyyttä kohtaan, se voi myös olla tiedostettua tai tiedostomatonta halua toisen tunteiden viilentämiseksi, voihan se tietty olla pelkkää kusipäisyyttä tai sisään padottujen vihan- ja kaunan tunteiden laukeamista.
"lapset"
- uutta ihmistä on niin helppo syyttää, mutta pitäisi muistaa, että vaikka tuntisi kuinka suurta vastenmielisyyttä tätä uutta kohtaan pitäisi lapselle antaa mahdollisuus avoimin mielin tutustua. Lapsi vaistoaa herkästi feikkaamisen.
"uusi ihminen"
- No itse olen sitä mieltä, että hyvään suhteeseen ei väliin kolmatta mahdu. Kuitenkin ihmiset, tilanteet, käsitys asioista on niin erilaista. Aina olisi parempi, jos voisi aloittaa nk. puhtaalta pöydältä. Kolmas osapuoli loukkaa aina.
Toipuminen, usko, toiseen luottaminen.. kaikki se vie aikansa ja nyt sinulla on pahin hetki, yritä kestää, tee tyttäresi kanssa kivoja asioita. Hän tulee olemaan kuitenkin elämässäsi vuosikymmeniä. Tämä on niin helppo sanoa, mutta tiedän, että tulee päivä, jolloin kaikki se paha olo on poissa ja pystyt lähtemään eteenpäin.
Elämään, nauttimaan, uskaltamaan, kokemaan, rakastamaan. Halaus sinulle!
mitä skeidaa. Muijat potee sydänsuruja jonkun vastuuttoman juipin vuoksi. Jos ukko mokaa pahoin kotonaan, niin siitä uutta vaimoa pesään - eli elämä olevinaan aukenee. Muijat tahtoo eron, kun valheet painaa ja skeidaavat sen onnettomaksi rakkauden nimiin. Sitten on jotain enstiselle malliin, "yritä jaksaa ja halit sulle" oman tunnon puhdistamiseksi. Kiitti joo - tuskin parempaa löysit.
yhtäkkiä on aivan rakkikoiran asemassa.niin se minunki ex:ssä touhusi julkisesti uuden kanssa heti lähtemisensä jälkeen(josta nyt 10kk).se nyt on tuttua kaikki peittely,valehtelu ja jonkinlainen mollaaminen,mies voi olla siinä suhdeessa suorempi.minä saikkasin lähihuoltajuuden itselleni,koska tiedän olevani läheisempi lapsilleni.kun olen kuunnnellut ex:n puheita,niin itse miettinyt miten aikanen ihminen ajatella ja käyttäytyä kuin 16v.minuakin tympii ex:n uuden tuominen lasten elämään näin äkkiä,ei kai he ole vielä käsittänyt tätä eroakaan,nuorinmainen ottanut jotenkin raskaasti.minulla meni eron alussa jonkin aikaa,ennenkuin miellin ex:n vastustajaksi,jälkikäteeen huomasin,että hän yritti käyttää tilannetta hyväkseen,nyt sanon jo mielipiteenikin ja jos tiedän olevani oikessa,niin en anna periksi.
Näköjään muitakin kohtalotovereita. Olemme muuttamassa vaimoni kanssa erilleen. Hän tarvitsee /haluaa etäisyyttä.
Sattumalta olen saanut selville, että perheessämme on yksi aikuinen liikaa. Peruskyttäyksellä sain selville kolme kuukautta jatkuneen "suhteen". Suhde lienee vielä ihastumisena, ainakin vaimoni mukaan. Menin sitten tyhmyyksissäni asentamaan koneelle keyloggerin, tieto lisää tuskaa.
Jatkuva valehtelu satuttaa eniten, olen saanut vaimon kiinni valehtelusta useita kertoja viimeisten kuukausien aikana. Yritä nyt tässä uskoa pelkkään ihastumiseen.
Olen uhannut heittää vaimon ulos kodistamme, tiedän että se on raukkamainen teko. Eihän toista ihmistä voi omistaa, jokainen tekee päätöksensä itse.
Tällä hetkellä mietin mikä olisi omalta kannaltani helpointa, asumusero vai eropaperit käteen. Toisaalta ero helpottaisi, loppuisihan epätietoisuus ja voisi aloittaa rakentamaan omaa elämää uudestaan. Asumuserossa kummittelisi toinen heppu taustalla.
Olenko tyhmä kun kaikesta huolimatta haluaisin auttaa vaimoani taloudellisesti uuden asunnon hankinnassa? Ei olisi mikään pakko, meillä on avioehto. Mietin että kaikesta kokemastani paskasta huolimatta hän on poikani äiti.
Pitäisi varmaan katsoa myös hieman peiliin.
Ei muuta kuin eteenpäin ja tsemppiä kaikilla "kohtalotovereille"
mene auttamaan tollasta pettäjää asunnonhankinnassa. Miks ihmeesä sun edes pitäis?
Asukoon jossain vuokrayksiössä jos ei rahansa riitä.
Muuttaa kuitenkin pian se ukon kanssa, saatpa nähdä.
Pidä sä poika ja äitinsä saa olla se etävanhempi joka tapaa lastansa sopimuksen mukaan.
Tsemppiä!
Petät koko miessukupolven jos avustat petollista akkaasi asunnon ostossa. Hänellähän on jo katsottuna uusi elättäjä. Tai sitten tulot kasvaa kun on kakkosena kalliiden lahjojen muodossa. Me miehet kehoitamme sinua antamaan hänelle potkun persuksille, kuitenkin niin hellästi ettei tule jälkiä ja seuraamuksia.
...myös minä naisena kehoitan samaan, on senverran vahva oikeudentaju, että ei aikuista ihmistä tarvitse alkaa paapomaan, oli sitten pettänyt tai ei. Kyllä aikuisen naisen pitää osata vastuu itsestään kantaa.
Muistakaa vielä se, että kiittämättömyys on myös usein lopputulos, teit mitä teit. Itse uskon "reiluun peliin", mutta valitettavan paljon naisten törkeää käytöstä olen sivusta saanut seurata, ikävää, mutta totta.
Lapsilla ja omaisuudella (joka välttämättä ei ole edes itse ansaittu) vedätetään ja painostetaan, myös ihmeellistä kiusantekoa. Mielestäni lasten hyväksikäyttö pelinappuloina on törkeää!
Toivottavasti se miehenkuvatus osottautuu tosi paskamaiseks tyypiks vaimoas kohtaan.
Yleensä totuus toisesta selviää pikkuhiljaa kun asutaan saman katon alla.
Voithan sä anoa yksinhuoltajuutta. Eikä sun todellakaan tartte suostua vaimos jokaiseen "käskyyn".
Kapuloita rattaisiin vaan. Siitäs saa mitä ansaitsee.
Naisilla on ihmeellinen luulo että lapsi asuis aina äitinsä luona, ja käy isällänsä vaan n. joka toinen viikonloppu.
Sitäpaitsi, musta on ihan liikaa pyydetty lapselta että sen pitäis ylipäätänsä nähdä äidin uutta miestä (joka osaltaan rikkoi perheenne) ainakaan tässä vaiheessa.
Se eukko on tosi itsekäs, mutta tollaset ihmiset on aina.
No, paska saa ennen pitkää palkkansa.
Koita jaksaa. Ajattele, että pohjalta ei voi kuin nousta.
Itsellä juuri samanlainen tilanne menossa. Tuossa alkuvuodesta vaimoni jäi kiinni suhteesta toiseen, huomattavasti vanhempaan naimisissa olevaan mieheen. Kun en suostunut jatkamaan avioliittoa kaikesta ruikutuksesta huolimatta, alkoi täsmälleen samanlainen "pommitus" kuin sinulla. Heti seuraavana päivänä hän oli minun kuullen lirkuttelemassa äijälleen ja kehui hirveästi minun ja lasten (joista vanhin juuri samanikäinen sinun tyttäresi kanssa) kuullen kuinka ihana mies ja isä hän on, aina sama "virne" kasvoilla. Eli alkoi "myymään" uutta isää lapsille, minulle hän vain nauroi ivallisesti kun sanoin kuinka ajattelemattomasti hän toimii. Eli yritti kaikintavoin vain loukata minua, vaikka en koskaan hänelle ole pahasti sanonut tai tehnyt. Samaa teki myös muille sukulaisille sillä tuloksella tosin että kukaan heistä ei jaksa enää olla vaimoni kanssa missään tekemisissä, kertoo mm. äidilleen kuinka ihanaa seksiä he harrastaa uuden miehen kanssa! Eli ennen niin pidättyväinen ihminen hurahti ihan täysin, itse epäilin jo hänen mielenterveyttään kun käytös vaikutti niin hullulta. Noh, sama tottakai jatkui sitten huoltajuus- ja osituskysymyksissä, eli sain sekä vaimoltani että tämän uudelta mieheltä kasan uhkausviestejä jossa uhkaillaan sekä elatusmaksuilla että huoltajuudella (tietää että lapset on aina olleet läheisempiä minun kanssa). Noh, onneksi sitten ymmärsin ottaa asianajajan ja sen jälkeen tilanne rauhottui täysin. 1kk päästä kiinni jäämisestä hän muutti sitten uuden ukkonsa luokse ja siellä he kotia leikkivät edelleen, minulle koko muutto oli jo helpotus kun pääsi siitä paholaisesta eroon. Lapset toistaiseksi vuoroviikon kummankin luona ja huoltajuuskiista menossa, jossa uskon kyllä että minulla on enemmän kuin hyvät mahdollisuudet kun lapset haluavat olla minun luona ja minulla on tarjota heille vanha ja turvallinen koti ilman mitään uusioperhehässäkkää. Mutta aika näyttää.
Vaikka aluksi olin aika rikki, tällä hetkellä elämä tuntuu jo hyvältä, lähinnä oksettaa ajatella koko ihmistä ja sitä mitä hän teki. Vähitellen olen jo alkanut katsomaan ympärillenikin ja kyllähän noita kaloja meressä riittää, ja tässä tapauksessa voi sanoa että vaihtamalla ihan varmasti paranee :). Eikun voimia sinullekin, vaimosi ei ansaitse sinua. Elä anna periksi lapsesi suhteen, kokemuksesta tiedän että isä pärjää siinä missä äitikin ja vielä paremmin! Sä tulet myös huomaamaan että ei uusi mies sinua korvaa isänä vaikka kuinka viettäisi aikaa lapsesi kanssa, samoin myös minusta tämä tuntui aluksi pahalta mutta se pitää vain hyväksyä sillä sille asialle ei itse mitään voi.
lisää.
Pitkään jatkunut suhde työkaveriin paljastui nyt keväällä. Ero on selvä, mutta vaimo käy kokoajan kauppa asunnolla ja lapsilla.
Niin ja hänen uudesta rakkaastaan ei saa edes aikuisille lapsille kertoa, haluaa säilyttää kasvonsa.
Tuska oli alkuun hirveä, mutta helpotti kun ymmärsin sen kumpi teki todella väärin. Minäkin ajattelin ensin jopa tukea taloudellisesti, mutta nyt sekin asia selvisi. Ei penniäkään ja kaiken otan mitä laki sallii, kynnysmattona oleminen on ohitse. Jos tuleva ex vaimoni ei pärjää taloudellisesti, se ei todellakaan kuulu enää minulle. Kyllä hän tiesi riskit silloin kun aloitti ulkopuolisen suhteen.
Pidä sinäkin puolesi ja muista hoitaa myös itseäsi, pidä psyykkeesi kunnossa, äläkkä anna talloa itseäsi.
Miksi naista pitäisi tukea, jokainenhan on vastuussa itsestään ja teoistaan.
Lasten äitinä? No onhan lapsilla aina isäkin!
Kyse elämässä on valinnoista, itse kieltämättä lähtijänä olin liian kiltti ja jätin exälleni lähes kaiken hankkien itse uuden asunnon kalusteet, mutta enhän koskaan yhdessäolonkaan aikana apua pyytänyt, joten minulle itsenäinen toiminta on ehkä luontevaa. Syyllisyys liiton rikkomisesta painoi tietty vaikka ketään ulkopuolisia osapuolia ei ollutkaan.
alkujärkytyksen jälkeen olen ruvennut miettiin,että ex-vaimo tässä on touhunut,vastakkoon nyt itsestään ja teostaan.kun tässä on avioliiton elänyt aivan fiksusti toisenki huomioon ottaen,eikä se riitänyt,niin minkä minä sille mahdan.naisia näyttää kyllä riittävän,osa oikein tyrkyttää itseään,siihen tämä elämä ei kaadu.
kitetytettynä. Hyväksyy asiat mitä et muuttaa ja pitää puolensa erovaiheessa juuri silloin kun mieli on raskaimmillaan.
oletpas tilanteessa.onneksi tyttösi on niin iso että hänen mielipidettään voi jo kysyä kumman luona haluaa asua.ja kyllä isä voi olla monesti parempikin vaihtoehto kuin äiti.nythän kuitenkin pitäisi ajatella lapsen parasta kumpi pystyy paremmin huoltamaan ja antamaan aikaa lapselle.monesti se lapsen paras vaan unohtuu ja näyttää vähän siltä että vaimosi ajaa nyt vain omaa etuansa.pidähän puolesi ja lapsesi puolta.keskustele tyttäresi kanssa ja kysy missä haluaisi asua.todella ikävä tilanne kun on varmaan siinä omassa olemisessa tekemistä ja kuitenkin pitäisi lastaankin pystyä auttamaan.jos näyttää että lapsesi tarvitsee apua niin sitäkin on kyllä saatavissa vaikka kaikille ei se puhuminen ehkä ole paras.minun oma tyttäreni käy musiikkiterapiassa ja siitä todella on apua on ihan eri tyttö kuin vuosi sitten.lasta pitäisi kuunnella monesti vaan erotilanteessa se unohtuu.voimia sinulle ja jaksamista.t:kolmen tytön äiti
Tarinasi on senverran pitkä, että en tällä keskittymiskyvyllä ja kiireessä saa aikaan kunnon vastausta, muuta jotain ehkä.
Sinulle on tehty katalasti.
Sille ei enää mitään voi, koska täällä on kaikki sallittua.
Älä kuitenkaan tee Bushimaista virhettä, eli kun 9/11 terrori-iskujen jälkeen maailman sympatiat olivat amerikan puolella, Bush kävi kovaan vastaiskuun.
Siihen loppuivat muun maailman sympatiat ja omienkin kansalaisten.
Nyt pitäisi pystyä pitämään pää kylmänä, että saat pidettyä lapsesi luottavaisina.
Tämän perusteella lähihuoltajuus kuuluisi minusta Sinulle.
Sitä en tiedä, miten se järjestyisi.
Perusteet pitäisi olla todella kovat, jos miehelle lähihuoltajuus annetaan.
Jotenkin Sinun täytyy saada lastenvalvoja vakuutettua, että niin on parempi.
Hermojen täytyy pitää ja olla vielä ystävällinen ja asiallinen neuvotteluissa.
Aina eivät asiat sentään mene niin kuin vaimo sanelee!
olis katkottu, niin muista että jalat vielä toimii.
Jos ei "lyöntejä" irtoa, niin tarjoa "potkuja".
Kuulostaa samansuuntaiselta tarinasi kuin mitä omani, vaikka isot erot lähtökohdissa onkin.
Tuleva ex-vaimoni yrittää hankaloittaa huoltajuusasioita vetoamalla siihen, etten yhdessä ollessamme kyennyt ottamaan vastuuta, niin miten muka tulevaisuudessa.
Tulee tämä nainen huomaamaan, ettei yksinhuoltajuutta saada sormia napsauttamalla niin kuin hän asian sanoo.
Voimia sinulle hyvä mies.
Voihan toki olla, että varhaisteini tyttäresi ei enää avaudu vain siitä syystä, että ottaa välimatkaa vanhempiinsa niin kuin teinit alkavat tehdä yleensäkin.
Tytär sanoi tehneensä äidileen laulun, jonka teksti oli niin suoraa kuin vain lapsen suusta voi odottaa. Ihme on, jos ei puraise ja kipeästi, kun vien sen mukanani meidän viimeiseen "miittinkiin" ulkopuolisen terapeutin pakeilla. Me mennään riitelemän suhteemme loppuun erotuomarin läsnäollessa. Vaimo kuulemma lopettaa romanssinsa, jos lapsen etu vaatii ja teksti oli kyllä sitä luokkaa, että ihme on, jos kehtaa enää sulhonsa pitää.
Näitä tarinoita riittää, vaimot/miehet lähtevät eikä jätetty välttämättä koskaan saa edes tietää miksi näin kävi. Jotenkin sitä pitkän liiton jälkeen odottaisi vähän erilaista toimintaa ja ero tällä tavalla loukkasi ainakin minua tosi paljon. Ensin etsitään uusi ja vasta sitten uskalletaan sanoa, että eipä meillä kahdella ollut enää kivaa yhdessä.
Mutta elämä jatkuu, tosin erilaisena kuin ennen. Tyttäresi on jo sen verran iso, että pystyy varmaan sanomaan kumman vanhemman luona haluaa asua. Minä tarjosin miehelle yhteishuoltajuutta mutta hän ei sitä halunnut. Hän jätti entisen elämän oikeastaan kokonaan. Lasten puolesta olen surullinen mutta eihän ketään voi tapaamisiin pakottaa.
Minä luotan elämässäni siihen, että kun yksi ovi sulkeutuu niin edessä avautuu uusien mahdollisuuksien ovet ja niitä voi olla useampiakin. Uusi onni tulee jos on tullakseen, mutta siitä en edes haaveile. Vaikka erosta on reilu vuosi niin sydän on kuitenkin vielä niin rikki että sen paikkaaminen vie aikansa. Ja eihän sitä ehjäksi koskaan saa mutta ehkä joskus vielä pystyn luottamaan toiseen ihmiseen.
Hyvää kesää sinulle ja tytöllesi!
Viestiä lukiessa tuli heti mieleen että yritä nyt ihmeessä saada tytön lähihuoltajuus. Ennenkaikkea selvitä rauhassa missä tytär itse haluaa asua. Kun vaimo/mies lähtee toisen matkaan on se tietenkin kova shokki jätetylle. Alkuun voisit mennä lääkäriinkin ja osaavat kyllä auttaa sopivalla lääkityksellä että pahin kausi menee ohi. Sitten myöhemmin lääkitys jää pois ja huomaat että selvisit hengissä kurimuksesta. Tosin monta asiaa on vielä hoidettavana mm. ositus. Koeta hoitaa ne pakolliset kuviot mahdollisimman nopeasti alta pois, vielä kun exällä omatunto kolkuttaa. Voimia sinulle.
Omaisuus on jo jaettu. Ero astuu voimaan näinä päivinä. Oon käynyt talvella terapeutin puheilla yksinkin. Tytön virallinen osoite on minun luona, hän haluaa asua kanssani, joten kai se lähihuoltajuus on siltä osin selvä, pitää käydä laittamassa vielä mustaa valkoiselle.
Jotenkin vain sitä tuntuu kuin ois saanut uudestaan selkään, kun yhdessä käytiin ulkopuolisen puheilla. Suunnitelmat oli vähän muuta kuin mitä lopputulos toi tullessaan. Se tässä pänniikin, kuinka kaksnaamainen vaimo saattoi olla.
Meillä on vielä yks käynti tuon ulkopuolisen pakeilla. Me mennään päättämään meidän suhde sinne eli riitelemään erotuomarin läsnäollessa. Mulla on viemisinä vaimolle pikku ylläri. Tyttö oli tehnyt äidilleen laulun, jonka teksti oli aika karua luettavaa. Hän avautui mulle tänäpäivänä ihan itse ja kertoi miettineensä äitinsä touhuja ja panneen ajatuksensa paperille laulun muodossa. Tyttö ja minä olemme molemmat musikaalisia. Voipi olla, että romanssi loppuu kuin seinään. Nimittäin jos on yhtään uskominen siihen, kun vaimo sanoo tyttären olevan tärkein ihminen elämässä ja hän kuulemma lopettaa suhteen, jos tyttären etu vaatii. Minä en ole enää huolissani kuin tytön hyvinvoinnista. Onneksi tytär ymmärsi purkaa ajatuksensa näin eikä jäänyt hautomaan niitä sisälleen.
Eihän se tuska hetkessä häviä. Mutta vähän ajatus kirkastuu, kun tsempataan. Ja täytyy yrittää pitää kirkkain tähti mielessä, tyttäreni.
Kiitoksia henkisestä tuesta!
...sinulle ratkaisuihisi, tuskin enää häntä edes takaisin ottaisit, jos kelkka yllättäen kääntyisi. Olethan nyt nähnyt hänessä puolen, mihin et olisi halunnut tutustua.
Olen puolestasi iloinen, koska välisi tyttäreesi on niin hyvät, siinä onsinulle aivan uskomaton energianlähde ja asia, mitä hän ei voi sinulta viedä.
Olen pari kertaa saanut kuulla sanat "miksi en tavannut sinua 20 vuotta sitten"....toivon että tapaat vielä ihmisen, jonka kanssa tulee juuri sellainen olo.
" Miten parhaista ystävistä yhtäkkiä tulee pahimmat viholliset?"
Juuri niin kuten kerroit...
Elikkäs. Tuska loppuu aikanaan, kun tunnustat tosiasian: Vaimo otti ja lähti. Oli siihen johtaneet syyt ihan mitkä tahansa, niin näin vain kävi ja se pitäisi niellä ihan sellaisenaan.
Olette eronneet, joten vaimosi miesasiat eivät kuulu sinulle enää pätkääkään - eikä muutkaan asiat. Mitkään muut ei kuulu sinulle paitsi tyttärenne asiat. Niitä hoidetaan parhaiten, kun et anna muiden asioiden, esim. vaimon miesystävän häiritä, YHTÄÄN. Asiat pitää käsitellä asioina: Tyttären asiat hänen asioinaan ja tunteet sun muut ex-suhteestasi erillisinä asioina - mutta ne eivät kuulu kenellekään kuin vain sinulle - ja ehkä ystävillesi? Sukulaisillesi? Tuttavillesi? sikäli kuin haluat niistä kertoa.
sen, että epärehellisyys ja valehtelu on tuhoisaa ja loukkaa syvimmin.
Näinhän se juuri on. Meillä oli pitkä liitto takana ja olisin toivonut että se olisi saanut "kauniimman" lopun. Mutta pettäminen, salailu ja lopuksi miehen sanat; en ole koskaan edes rakastanut sinua saivat koko liiton ja elämän tuntumaan suurelta valheelta. Miksi rakentaa elämää yhdessä, saada lapsia jos ei edes rakasta? Miksi eli minun kanssa vuosikymmeniä kun ei rakastanut? Kaiken tämän jälkeen mies vielä haluaisi että olisimme ystäviä. En todellakaan voi olla hänen ystävänsä. Parasta olisi kun ei tarvitsisi nähdä häntä milloinkaan mutta lasten takia pitää jonkin asteiset puhevälit säilyttää. Hän sentään silloin tällöin haluaa lapsia tavata.
Ymmärrän hyvin sinua vaikka olenkin itse se osapuoli, joka "ei koskaan ollut rakastanut". No vaikea oikeasti sanoa koskaan... parikymppisenä....mitä oikeasti tietää rakkaudesta, mitä itsestään...sitä vain menee yhteen, on ihan kivaa ja sitten alkaa se perhe-elämä.
Nyt muutama vuosi sitten eronneena, voin sanoa, että en miestäni rakastanut, en niin kuin kuuluisi rakastaa.
Tämä siksi että olen vasta nyt kohdannut suurempia tunteita ja niiden kautta tiedostanut että ne puuttuivat aiemmasta täysin...jo alussa... no eihän sellaisesta nuorena sinisilmänä ollut mitään hajua....miten voi tunnistaa asioita, joiden olemassaolosta ei edes tiedä ennenkuin ne kohtaa.
No, en koskaan ole sanonut enkä tule sanomaan exälleni kuitenkaan tuota, se olisi ilkeää.
lähtiä rupeaa höpöttämään,ettei ole ikään välittänyt.niin minunki ex-vaimo sanoi lähtiessään,mitä tuossa 20v yhdessä sitten notkunut,ois kai ollut vara mennä ennenmin.
arkise tulee vastaan uudenki kanssa,lähdekkö sitten taas hakemaan niitä suuria tunteita?
Toki!! Arki on hyvä asia, kun on harmoniaa ja keskinäistä välittämistä, myös intohimoa. Ei niitä uusia elämyksiä ole koskaan ollut tarve etsiä.
Jos katsot tarkemmin puhuinkin siitä miten raakile on vielä kaksikymppisenä rakkauden tunteesta tietämään.
Minulla se "kolahti" eron jälkeen ja voin rehellisesti sanoa, että vaikka myös arki on tullut on se keskinäinen läheisyys paljon syvempää ja täydellisempää kuin olisi entisessä suteessa ikinä voinut toivoa.
Ehkä omat kokemuksesi taustalla tällainen ajattelu tuntuu pahalta, mutta miksi peittelisin ja olisin surullinen siitä, että löysin jotain jota en tiennyt olevan edes olemassa!
Minä en ole varmaan koskaan kokenut mitään suuria tunteita koska olen aina ajatellut, että nämä "suuria tunteita" on vain elokuvissa ja kirjoissa. Olen ilmeisesti liian järki-ihminen joka ajattelee asioita järjellä, ilman suuria ja järisyttäviä tunteita. Enkä jaksa uskoa että minusta mitään tunneihmistä koskaan tulekaan. En tiedä lieneekö toiset petetyt ja jätetyt samanlaisia mutta minulle se harmaa arki on ollut juuri sitä oikeaa, elämän makuista elämää. Ja niinhän se on edelleen!
haluaa ottaa. Harvoin salailija kuitenkaan piruuttaan salailee, vaan täysin muista syistä. Ei loukkaa niinkään, jos edes yrittää ymmärtää taustoja.
Ihmisiä on kaikenlaisia ja kaikki toimivat eritavoin. Joku voi yhdessä suhteessa kertoa välittömästi uskottomuudestaan kumppanilleen, toisessa ei koskaan. Elämässä tulee eteen valintoja ja hirveän paha mennä neuvomaan toisia kuinka pitäisi valita.
Miehesi toimi tökerösti ilmoittaessaan, ettei ole koskaan rakastanut sinua. Mutta mitä ihmiset ylipäänsä tarkoittavat rakastamisella... se on ihan toinen juttu. Miehesi tuskin tarkoitti tahallaan loukata sinua. Hän ei ole ymmärtänyt, että sinä olet rakastanut häntä, sinun tavallasi.
Hyvin, hyvin usein suhteeseen lähdetään siltä pohjalta, että katsotaan miten menee. Ja sitten menee. Yksi tilanne johtaa seuraavaan, sitä seuraavaan jne. Ei mitään palavaa intohimoa, mutta miellyttävää/tavallista arkea ja ehkä välillä juhlaakin.
Ota kuule ihan siltä kantilta, että SAIT nauttia miehesi seurasta pitkän aikaa. Monet eivät löydä yhtään ketään koko elämänsä aikana. Puhumattakaan, että saisivat vielä lapsia.
20 vuotta on pitkä aika. Itse olen myös se "en ole koskaan ollut rakastunut" -osapuoli. Olen kyllä rakastanut, mutta en siten kuin mielestäni puolisoa kuuluisi rakastaa. Hieman ironista on, että mieheni ei ollut silloin 20 v sitten myöskään huikean rakastunut minuun. Mutta kun puhuin hänelle erosta, niin hän sanoi, että rakastaa minua (ei ole ennen sanonut), eikä halua erota...
Mietin pitkään miksi hän ei halua erota ja miksi hän nyt rakastaisi minua. Olenkin vakuuttunut siitä, että ihmiset tulevat eroajatuksiin eri aikaan. Ihan kuin monesti rakastuvatkin eri aikaan, haluavat viettää suhteen alussa symbioosielämää eri pituisia aikoja jne.Ihmisillä on tapana vastustaa muutosta; se on syy miksi ei heti haluta erota, kun toinen ilmoittaa erohaluistaan.
Ja onko kukaan miettinyt, jos käytäisiinkin tällainen erokeskustelu: A "Minusta suhteemme ei ole sellainen kuin haluaisin, erotaan"
johon B "ok, erotaan vaan. mitäs tässä sen enempää."
Jos toiselle tulee sellainen tunne, ettei suhde olekaan enää sitä mitä hän odottaa - tai hän on odottanut jo tarpeeksi kauan eikä suhde ole kehittynyt toivottuun suuntaan, niin ero voi olla parempi. Hyvin harva taitaa kuitenkaan tässä vaiheessa erota, etenkin jos on lapsia. Vasta sitten erotaan, kun tulee enemmän kaikenlaista epäsopua - tai joku toinen ihminen, jolle sydän alkaa sykkiä ja rakkaus valtaa mielen...
Niin, ei kai ne kuulukaan, vaikka ei olla ihan vielä kyllä erottukaan. Mutta tyttären puolesta on kyllä sanottavaa, sillä hän ei uskalla itse sanoa sitä, koska pelkää äitiään. Tyttö nimittäin yrittää kertoa äidilleen, että hänen mielensä on mustunut äidin edesottamuksista. Vaimo ei tiedä eikä varmasti tajuakaan uuden huumassaan, että tytölle hänen uusi suhteensa on kynnyskysymys. Äiti on kuulemma pimentänyt valon. Muutoinkin hän on aika pettynyt äitiinsä. Hän suree edelleen, kun synttärilahjakseen sai koiranpennun pari vuotta taaksepäin. Tyttö vietti paljon aikaa koiran kanssa pentukoulutuksessa. Sitten vaimo alkoi omia koiraa itselleen, ilmeisesti salainen ihastus pakotti siirtämään huomionsa pois minusta. Ja nyt tyttö kokee, että äitinsä on vienyt hänen synttärilahjansa ja tuhonnut tytön vaivalla saadut aikaansaannokset koiran kanssa. Koira on tätä nykyä ihan kuralla, lihava kuin mikä, ontuu eikä tottelevaisuudesta ole enää juuri merkkiäkään. Ja kyseessä on pieni seurakoira. Tyttö on toistuvasti valitellut oltuaan äidin luona, että äiti vaan puhuu koko ajan koirasta. Hän on tuntenut jäävänsä kakkoseksi. Hommasin tytölle pari kissanpentua luokseni, jotta hän voisi tuntea jälleen iloa ihan ikiomista eläimistä. Hän pitää niistä todella paljon, ei kuulemma luopuisi niistä mistään hinnasta.
Eli kyllä aion puuttua nyt tähän tilanteeseen sillä tavalla huolehtimalla, ettei äitinsä tuhoa tyttöä henkisesti. Tulee se sitten vaatimaan mitä hyvänsä, tytön hyvinvointi on ykkössijalla, ainakin minulla. Vaikka kohta ex-vaimon uusi onni olisikin se hinta maksettavaksi, jos vain hänen lätinänsä pitää paikkaansa, että tyttö on hänelle kaikki kaikessa vaikka tässä tilanteessa ei ihan heti usko. Jotakin on naksahtanut vaimon päässä, niin sokea hän on lastaan kohtaan.
...oikeesti, hommasit siis lapselle "lohtukissanpennut". En sanoisi että se on oikea tapa toimia. Olisiko vaikka ratsastusharrastus ollut parempi.....saa puuhailla eläinten parissa.
Varmasti vaikeaa lapselle, kun äidin huomio kääntyy muualle ja varmasti hän myös jopa siihen jonkinverran ylireagoi. Sinun pitäisi yrittää saada exäsi tajuamaan, että hänen pitäisi järjestää kahdenkesken aikaa lapsen kanssa. Sellaista, jolloin on rauhallista keskittyä juttelemaan ja kuuntelemaan lasta.
Jotenkin tulee mieleen, kun omaan erooni vertaan, että moni alkaa höösäämään lapsia aivan hirveästi eron jälkeen. Itse yritin näyttää, että vaikka ero tulikin niin elämän muut asiat jatkuu aivan samanlaisena kuin ennenkin.
Nuorempi tyttäreni (silloin 12) sanoi joskus eron jälkeen, kun tapasin uuden miehen, että hän ei enää ikinä tule luokseni ja miten inhottavaa kaikki on. Ei mennyt kauaa, kun he jo sohvalla väittelivät maailman menosta ja olivat "ylimmät ystävät".
Toki äitinä olen yrittänyt huolehtia, että lapsilla olisi hyvä olla ja että he eivät tuntisi jäävänsä mistään syrjään.
Ei ne mitään lohtukissanpentuja ole. Tyttö pitää kovasti kissoista ja onhan niistä iloa itsellekin. Kohta ex-vaimo hävitti muutama vuosi taaksepäin yhden kissan, joka tytölle oli hankittu. Ja vain siitä syystä, kun kissa sattui olemaan vilkkaanpuoleinen. Tyttöä ja itseäni harmitti melkoisesti, koska niin lapsirakas eläinyksilö kun oli kyseessä ja piti laittaa pois vain kun ei sopinut rouvan pirtaan. Tyttö puuhasi tosi paljon kyseisen kissan kanssa. Ja kyllähän tuo jo kertoo, millainen tuulimylly vaimo on ollut, kun piakkoin kissan poisantamisen jälkeen alkoi suunnitella koiran hankkimista. Muka tytölle syntymäpäivälahjaksi, kukkua kanssa. Itselleen hankki, ainakin jälkikäteen nähtynä omittuaan sen tytöltä.
Mielestäni en ole sortunut höösäämään tyttöä. Hän on melko kriittinen asioiden suhteen, esim. karkkipäivä on tietty päivä, josta ei lipsuta. Yleensäkin kaikenlainen herkuttelu, hän on hyvin tarkka sellaisen suhteen. Sama pätee monissa asioissa eli häntä on ihan turha höösätä.
Olen useaan otteeseen maininnut vaimolle, kun hän ihmettelee tyttärensä omiin oloihin vetäytymistä hänen luonaan, että mahtaiskohan vika olla itsessäsi. Minun kanssani tyttö kuitenkin höpöttää paljon, välillä on melkein räpätäti. Ja kyllähän tuossa aiemmin maininneena tytön laulun sanoista voi päätellä, mitä tyttö ajattelee. Ja tuskin muuttaa kantaansa, sen verran määrätietoinen ja fiksu lapsi on kyseessä. Olen kyllä kallistumassa siihen kantaan, ettei äitinsä päätä enää ole syytä silitellä. Ei varsinkaan, jos tytön mieli on murtumaisillaan. Äitinsä on kuulemma selittänyt tytölle tehneensä väärin, mutta ei näytä ottavansa opikseen eikä kantavansa vastuutaan, mitä tekee. Kuinka korkealta hänet pitää pudottaa, että alkaa kirkastua?
Tyttärelle on hankittu aika kouluterveydenhoitajalle, jonne pääsee puhumaan asioista, jos vain avautuu siellä. Hän on vähän arka vieraiden ihmisten suhteen. Iso asia on ollut jo se, että on laittanut ajatuksiaan paperille eikä ole hautonut niitä sisällään.
Anteeksi, ei ollut tarkoitus sinun toimiasi arvostella, kuullostaa, että ajattelet asioita hyvin selkeästi ja osaat pitää oikeissa asioissa myös nk. tunteet sivulla.
Lapselle on varmasti hyvää (terapeuttistakin) piirtää tai kirjoittaa asioita... helpompi purkaa niitä kuin puhuessa. Oma tyttäreni piirsi sarjakuvia, no ne oli enemmänkin sellaisia humoristisia tilannekomiikkajuttuja.
Kuullostaa kyllä siltä, että exäsi on se, joka ei aikusena halua toimia aikuisen tavoin, se on ikävää ja siihen ei ole paljon muita vaihtoehtoja kuin toimia itse oikein lapsen suhteen. Ainakin voit katsoa itse peiliin tietäen että toimit, kuten hyvän vanhemman kuuluukin.
Lapselle on tärkeää (vaikka olisi uusi kumppani) antaa aikaa olla kahdenkesken, tämän on exäsi ilmeisesti unohtanut. Itsellä on lapsia kaksi ja teen välillä asioita vain toisen kanssa (vuorotellen tietty) juuri antaakseni aivan sitä omaa laatuaikaa. Nyt ovat jo nuoria aikuisia, mutta äidin seura kelpaa vieläkin, tämän tulet myös isänä kokemaan.
No.. kyse ei ole mistään elokuvamaailma-asioista, jos puhuu suuremmista (huom! suurempi on vertaus sille ei-rakkautta tasolle) tunteista... siinä ei puhuta mistään maita järisyttävistä asioista vaan ihan normaalista, myös arjen sisällä pitävästä... mutta kuitenkin sisältäen paljon hyvää mieltä ja keskinäistä hyrinää. Tiedäthän...sellaista sisäistä valoa, joka tehostuu toisen läsnäolosta ja jo toisen ajattelusta... säteilyä, jonka myös ulkopuoliset huomaa. Harmaassa arjessakin voi ja pitääkin olla myös sävyjä...ainakin minulla.
Hei sinulle, kuulostaa niin tutulta.Elin aviossa 21 v, liitosta 2 ihanaa lasta.Mies viimeiset vuodet ryyppäsi ja rälläsi "poikien" kanssa ja loppujen lopuksi oli pettänytkin useaan otteeseen.Ajattelin itse aina että kyllä se totuus joskus kolahtaa kun mietin mieheni menoja.No, nyt on talo myyty meilläkin ja asun lasten kanssa omillani, ex-mieheni kanssa olen yhteydessä vieläkin säännöllisesti melkein päivittäin.Ei meinaa "yhden illan tuttavuudelta" irrottautua jotta lapsen saisivat hänen aikaansa!Eli elää nyt melkeinpä avoliitossa uudessa suhteessa ja silti soittelee minulle..Minä en häntä kaipaa, mutta lapset kylläkin kaikesta huolimatta.Tässä nyt yritän omaa itsetuntoa "kohottaa" että olen edes jonkun arvoinen ja elän päivän kerrallaan lasten kanssa.Kahville pyytäjiä kyllä riittää mutta olen itse niin ulkona kaikesta treffi kuvioista että huh huh. Ehkä tämä elämä tästä joskus tuo läheisyyttä ja lämpöä omaankin elämään! Tsemppiä vaan sinullekkin! Kyllä se elämä vielä hymyilee, uskon niin!
treffeille ja kahville, mars :). Älä vaan jää omistautumaan lapsillesi: Ne ovat sinulla vain lainassa.
Ajan mittaan ehkä vuoden parin päästä viimeistään ymmärrät, ettei ensinnäkään se tyyppi teidän suhdetta rikkonut.
Ymmärrät että suhteessanne oli jotain mikä ajoi vaimosi erilleen (et sinä, vaan asiat).
Ymmärrät myös ettei vaimosi tehnyt sitä ollakseen sinulle ilkeä. Hän jostain syystä (syitä ihmishistoriassa on lukemattomia ollut ja tulee olemaan eikä kaikkia voi listata jos hlö itsekään syytä tietää) 'ajautui' suhteeseen työkaverinsa kanssa, ei tiennyt miten asia olisi pitänyt käsitellä joten ei käsitellyt vaan lähti hänen matkaansa. Sinulle kertomatta ja asiaa salailemalla (ehkä toivoi asian järjestyvän jotenkin tai häpesi?).
Joka tapauksessa vaimosi ei halunnut enää elää sinun kanssasi. Ehkä hän ei enää rakasta sinua - ainakaan noin ei tehdä ihmiselle jota rakastaa - mutta ei hänen tarvitse inhota tai vihatakaan. Ehkä hän ei tunne mitään.
Tulet hyväksymään ettei se ole ainakaan enää rakkautta.
Et itsekään ole katkera koska ymmärrät vaimosi ihmisheikkouden.
Tunteesi häntä kohtaan laimenee. Rakkaus pitkälti edellyttää vastarakkautta, mutta toimii ilman sitäkin kunhan kohde ei loukkaa. Ja sinua on loukattu. Siksi mietit rakastatko häntä vai oletko tottunut.
Totta hitossa tuo loukkaa ja se on nöyryyttävää (aiheuttaa mainitsemaasi tuskaa). Käyt läpi monenlaista itsesääliä myöten. Asia on hyvä käydäkin läpi ja ehdottomasti pitää puhua jonkun kanssa. Onko lähipiirissäsi ketään joka kuuntelisi, mutta ei tuputa omia nokkelia neuvojaan? Kun saa asiat sanotuksi ne eivät enää niin ahdista.
Tyttäresi kanssa pääset eteenpäin kun saat tilanteen haltuusi. Lasta ahdistaa jos vanhemmat ovat neuvottomia asiassa joka on lapsellekin vaikea. Ehkä siksi hän on vaitonainen, kun ei tiedä mitä sanoisi tai teksi, tai pitäisikö edes sanoa tai tehdä mitään. Hän näkee sinun tuskasi, mutta muista että hän näkee myös äitinsä tuskan. Sinulle exäsi ehkä esittää viileää ja että tilanne on hallinnassa ja että hän kyllä tietää mitä tekee, mutta ei hän välttämättä ole lainkaan tilanteessa herra, tai kotona viileä.
Yritä keksiä miten voisit lapseen päin osoittaa jonkinlaista tilanteen hallintaa. Jos sinusta ei ole siihen suosittelen hankkimaan ulkopuolista asiantuntevampaa apua itsellesi. Sellainen ei ole häpeä, vaan osoittaa vahvuutta sen sijaan että jättää hankkimatta.
Opit elämään ilman vaimoasi ja häntä sen kummemmin ajattelematta vaikka hän ehkä elämääsi jollain tavalla vielä kuuluu (ainakin lapsenne kautta).
Elämäsi lähtee uusille urille. Löydät uusia ilon aiheita.
Löydät uuden onnen.
Ymmärrät elämää hieman laajemmin ja osaat arvostaa kokemaasi (ei sitä miten se tapahtui, vaan sitä miten olet siitä selvinnyt), koska olet saanut tapahtumiin etäisyyttä, mikä ei tarkoita ettetkö osaisi rakastaa vaan olisit katkera.
Vastoinkäymisistä johtuen myöhemmin koettu rakkaus voi olla aivan toista (syvempää?) kuin se mikä johti ensimmäiseen avioliittoon.
Mutta se on tulevaisuutta. Toivottavasti.
oli taas joku puolustuksen puheenvuoro. Kun riittävästi nai vierasta miestä, niin osaa valita sanansa.
Asiastahan voidaan olla toistakin mieltä, miten sen nyt kukin kokee. Kaveri oli tietoinen, sitä taas en osaa sanoa, käyttikö hän toisen heikkoa tilaa hyväksi. Kun vähän ymmärtää, niin helpostihan siinä jäädään koukkuun. Älli jää matkalle, fiksu olisi tiennyt mitä tehdä. Ja myöhäistähän sitä on pieraista, kun tortut on jo housuissa. Meillä oli kuitenkin harkinta-aikana "hoitoprosessi" käynnissä ja hän ei osannut olla puuttumatta siihen, oma lehmä kun oli ojassa. Vaimo meni kyllä hiljaiseksi, kun kysyin, että montako kertaa hän on minua kuunnellut, kun diktaattorin tavoin ajoi asiat läpi. Ja missä oli se mahdollisuus, joka olisi pitänyt antaa toiselle korjata asioita tai ainakin selvittää niitä.
Sitä en kiellä, etteikö vaimon rakkaus saattanut ollakin loppu. Mutta miksi kaikki pitää mennä kusettamisen ja valehtelemisen kautta? Liekö iäisyyskysymys. Sekin olisi ymmärrettävämpää, että olisi rehellinen ja sanoisi miten asiat makaa, mutta pimittäminen tuo tietysti oman jännitteensä juttuun, kun muutenkin romanssi on ollut arvatenkin kuin kielletty hedelmä. Härskeintä on ollut se, että kohta exä kehtasi kuulteni kehuskella kaveria hyväksi tyypiksi. Eikö riittänyt, kun kerran puukottaa. Pitää varmuuden vuoksi huitaista vielä toisenkin kerran.
Minä en välitä enää mistään muusta kuin että tyttären asiat rullaa. Ja vaikka kuinka paskamaiset fiilikset on, niin vähän kuitenkin toivoisi onnea itsellekin. Sitä joko tulee tai sitten ei. Väkisin ei synny mitään hyvää.
Kenen heikosta tilasta on kyse, sinun vai vaimosi?
Vaimosi: mikä oli heikkoa, onko vaimosi niin heikko että lähtee kenen tahansa matkaan joka häntä tarkoituksella houkuttelee ja tarkoituksena rikkoa juuri sinun elämä?
Sinun: Mikä kaveri se sellainen on joka tietää heikon tilasi - mikä se sitten mahtoikaan olla?
Avioliiton "hoitoprosessinkin" aikana vain sinä ja vaimosi olette yksin vastuussa omista suhteiluistanne eikä kukaan ulkopuolinen edes teidän vanhempanne. Olette kaiketi aikuisia ihmisiä eikä teitä ole julistettu holhouksen alaisiksi?
Jos vaimosi haluaa tai päättää "hoitaa" itseään ulkopuolisella suhteella, se on hänen ratkaisunsa ja valitettavasti myös oikeutensa, mutta kai se kertoo sinulle enemmän kuin sanomattomat sanat? Etkä sitäpaitsi voi tietää vaikka tää toinen mies olisikin vaimosi elämänrakkaus. Etkä sinä, ehkä, vaikka luulitkin niin. Ehkä vaimosikin luuli joskus niin.
Teidän pitää puhua noista asioista avoimesti. Et saa mitään keskustelupalstalle kirjoittamalla koska vastaukset on mitä on koska kukaan ei tunne teitä. Myötätuntoa, lohtua ja rohkaisua täältä ei perinteisesti ole irronnut, jos sitä on edes haluttu vastaanottaa. Paitsi ehkä satunnaisilta, jotka kuitenkin teurastetaan kuten tässäkin tapauksessa.
Elämän realiteetit on hyvä tiedostaa ja elää niiden mukaan, mutta se on vapaaehtoista. Pilvilinnoissa haihattelevat romantikot ja kyynikot ei pääse elämässään eteenpäin oikeasti, vain kuvitelmissaan, jos elämä heittää eteen tilanteita jotka sopii haaveisiin.
> Etkä sitäpaitsi voi tietää vaikka tää toinen mies olisikin vaimosi elämänrakkaus. Etkä sinä, ehkä, vaikka luulitkin niin. Ehkä vaimosikin luuli joskus niin.
>Pilvilinnoissa haihattelevat romantikot ja kyynikot ei pääse elämässään eteenpäin oikeasti, vain kuvitelmissaan, jos elämä heittää eteen tilanteita jotka sopii haaveisiin.
Ja nämä kaksi asiaa sitten kuin sopusoinnussa keskenään? Jopa olet itsellesi valheen rakentanut - en tiedä itkeä vai nauraa. Ihmiset on sinulle kertakulutushyödykkeitä, alistettuna mielesi ailahduksille, vapaasti valittavissasi ilman vastuuta jos ne sopii sinun haaveisiin.
Ajatuksen juosussasi ei ole mitään tolkkua. Ota nyt järki käteen ja huomio, ettet ole välttämättä ole mikään elämän suuri rakkaus sille rakastajallesi - et edes vaikka eronkin hommasit.
Kaikki akathan ne pettää. Minäkin opin tämän tänä kevään 22 vuoden ONNELLISEN avioliittovuoden jälkeen. Ilman mitään selitystä ja syytä juoksi naapurissa, vaikka kaikki piti olla hyvin. Semmoisia ne pikkupas****set on! Ei enää uutta akkaa tähän taloon!
Ilmeisesti me pettämättömät ihmiset olemme olleet naimisissa väärien ihmisten kanssa. Minä olin yhdessä ex-mieheni kanssa 26 vuotta ja en pettänyt häntä kertaakaan. Enkä olisi ikinä edes uskonut että hän pettää ja jättää minut. Mutta niin vain kävi ja eron jälkeen on tullut esille myös monia muita pettämisiä. Nyt tuntuu että olen ollut tosi tyhmä ja hölmö kun olen aviomieheeni uskonut ja luottanut. Luottamus miehiin on tällä hetkellä nolla ja tuntuukin, että sellaisia uskollisia, yhden miehen naisia ei ole olemassakaan. Ja tässä iässä ei edes kannata haaveilla sellaisesta miehestä. Tai yleensäkän mistään miehestä!
Olen itse ollut suhteessamme ehdottoman uskollinen. Periaatteen ihmisenä koen, että se on selkärangassa. Lienee siis yhteinen piirre petetyille ihmisille, että luottamus vastakkaisen sukupuolen edustajiin on kortilla, kateissa. Puukotuksen jälki on sen verran syvä, ettei se ihan hetkessä parane, saati koskaan, riippuen tietenkin yksilöstä.
Juuri niin jokaisen omasta tavasta ajatella on kiinni uskooko ja haluaako uskoa toiseen. Tietty, jos tarpeeksi p-tä niskaan sataa alkaa se vankinkin usko horjua.
Toisaalta taas pettyneet ja petetyt (varsinkin naiset) liian kärkkäästi tuomitsevat. Jos oma mies on paska, niin miehet on paskoja, miehet ajattelevat vain alapäällään jne jne. Silloinhan perusasetelma on jo sellainen että on vaikea antaa kenellekkään mahdollisuutta. Itse luotan mielummin järkeen vaistoihin, tutustun ihmmiseen avoimesti omana itsenään ja jos alkaa jokin epäilyttämään kysyn.
Ei pitäisi laittaa myöskään liikaa odotuksia ja oletuksia toiselle ihmiselle, mielestäni jos joku haluaa mennä ja etsiä kokemuksia...menköön, mutta ilman minua. Parisuhteessa pitää toista senverran arvostaa ja kunnioittaa ettei toista loukkaa, esimerkiksi uskottomuudella.
Tuskin se alapää määrittelee miten elämässä tulee toimia...jos yläpää on kunnossa pitäisi sen huolehtia siitä mikä on oikein ja mikä väärin ja mennä sen mukaan...johti se sitten eroon tai ei.
Hieno juttu! Sinulla ainakin on asenteet on kohdallaan. Katoavaa kansanperintöäkö? Tämä tekstisi antoi minulle ajattelemisen aihetta oikein tosissaan, kiitos siitä! Toisen arvostuksen puuttuminen, puolison loukkaaminen, olinko siis hänen arvoinen? Eräs ihminen sanoi minulle, että älä alennu pettäneiden tasolle, niin olet heidän yläpuolellaan. Hyvä motto on: "Järjen käyttö on sallittua, jopa suotavaa".
Pidähän lippu korkealla. Täälläkin yritetään saada paatti pysymään pinnalla, vaikka pohja on kuin seula.
...on ja pysyy ja luulempa että sinunkin paattisi vielä uudet raikkaat tuulet purjeisiin saa.
Tänään on tyttären ylppärit ja voin olla ylpeä äippä... kahdestaan saatiin aikiseksi ihan hienot juhlat ja ilman stressiä jopa! HYMY!!!
Toinen motto mistä pidän on: "on asioita joita voi ymmärtää, mutta ei niitä silti hyväksyä tarvitse!"
Tsemppiä ja aurinkoa Sinulle!!
pilalle elintason noustessa,ei ole enään perhearvot kunniassa.haetaan vaan itselle hauskaa,mukavaa elämää.lapset roikkuu yö kaudet valvomatta missä sattuu,vanhemmat elää omaa ainoaa elämäänsä ja ovat "kavereita" lapsillensa,eikä kasvattajia ja ohjaajia.
Jos muokkaat käsityksesi "Suomesta" tällaisten keskustelupalstojen valitusvirsien perusteella on elämänkokemuksesi kapea.
Vai kuulutko kenties niihin joiden mielestä seksiä ei saa harjoittaa kun vasta aviopuolison kanssa ja avioliiton solmittua siinä pysytään kuolemaan asti? Ei sitten kannata ihmetellä miksi elämä risoo ja tuntuu hankalalta. Tuollaiset asenteet niitä aiheuttaa.
Näitä samoja asioita olen mielessäni pohtinut. Jotenkin se oma minä ja se että minulla on oltava kivaa tässä ainoassa elämässäni on vallannut mielet. Lapsilla ja nuorilla on valtava aikuisen ihmisen ikävä kun perheillä ei enää ole aikaa toisilleen. Vietetään vaan sellaista kivaa laatuaikaa aina silloin tällöin mutta ei eletä sitä perheen arkea porukalla. Vanhemmat ovat töissä, harrastuksissaan ja pitämässa hauskaa. Eli elämässä sitä omaa elämää.
Parisuhde ja perhe "rajoittaa" elämää ja siinä joutuu jokainen tekemään kompromisseja. Ei aina voi ajatella vain itseään eikä omaa mukavuutta. Tietynlainen itsekkyys täytyy tietenkin olla eikä itseään saa kokonaan unohtaa mutta perheellinen ihminen ei voi elää sinkku-elämää vaikka kuinka mieli tekisi.
naitu ennen avioliittoa ja avioliiton jälkeen,mutta aviossa(20v)ollessa en hypännyt vieraissa.jokainenhan täällä saa elää miten tahtoo,ei siitä ole kysymys.tässä meidän erossa lapset hoidetaan parhaan kykymme mukaan,mutta kun on seurannut sivusta tässä meidän kylällä,niin kyllä ne lapset tahtoo unohtua.vanhemmat tässä saisi panna asennekasvatukseen.
yksi joka ajattelee samalla tavalla.siitä laatuajasta on höpötetty,mutta sitäkään ei eletä lasten ehdoilla,vaan silloiko se aikuisille passaa.
Eipäs yleistetä...olen lapsilleni sekä kaveri että auktoriteetti. En siis pelkkä sääntöjen sanelija, vaan myös se, jolle voi reilusti asioistaan jutella ja johon voi luottaa.
Ja tiedätkö...huonossa liitossa lapset joutuvat olemaan enemmän "yksin" vanhempien vältellessä toisiaan sehän on vitsi siitä "....ainahan se kotiolot voittaa"-tekemisistä.
Älä anna oman katkeruutesi vaikuttaa ajatusmaailmaasi.
Elän omaa elämääni, olen aina elänyt ja tulen elämään, toki siihen kuuluu muitakin ihmisiä, myös lapset, ex-puoliso, nykyinen miesystävä. Mutta en kenenkään heidän elämää heidän puolestaan ala elämään tai heille elämää luomaan, jos se ei yhdessä hyvältä tunnu. Lapset toki ovat vastuullani ja vastuun heistä kannan...paremmin kuin moni eroamaton pari!
Kuullostat siltä kuin haluaisit ajatella eronneitten tai lähtijöitten elävän kuin viimeistä päivää...olen pahoillani, arki se jatkuu täälläkin kaikkine velvotteineen...ainoa vaan että on helpompi hengittää, kun painolastiksi käynyt avioliitto on pois niskasta...on myös helpompi hymyillä ja olla onnellinen.
Myös lapsilleni minulla on enemmän aikaa olla se normaali iloinen, energinen äiti, ahdistunut, kireä äiti ei varmasti ilahduta.
Aivan kuin oman kohta ex-vaimon toimintaa. Paljon puhetta, vähän tekoja.
Tilanteessasi oleellista on keskittyä omaan jaksamiseen ja oman elänän suunnitteluun eteenpäin.
Toisen osapuolen tunteiden ja motiivien pohtiminen on syytä jättää myöhemmäksi.
Moni on saanut prosessointivaiheessa apua eroseminaareista jotka on koettu helpottavaksi ja auttamaan kohti uusia tulevaisuudensuunnitelmia. Niin monenlaisia tunteita nostaa erotilanne pintaan, itsesyyttelyistä toivoon jne. Siellä puhutaan osuvasti jälleenrakennuksesta. Tästä on moni kokenut olevan enemmän apua kuin parisuhdeterapiasta tai eroavan osapuolen kanssa käydyistä neuvotteluista, varsinkin kun toinen on selkeän päätöksen omalta kohdaltaan tehnyt lähtiessään yhteisestä kodista.
Pää pystyyn. Ole urhea ja näpyttele jo tänään googleen eroseminaari-haku. Asiat selviävät kyllä ja sinä tulet pärjäämään. Tulevaisuudella on sinulle vielä paljon korvaavia kokemuksia ja rakkautta varattuna, voit olla varma siitä.
"Toisen osapuolen tunteiden ja motiivien pohtiminen on syytä jättää myöhemmäksi. "
Niiden pohtimista ei voi oikein estää kun yrittää ymmärtää -*kokemusta on perkules*.
Parasta on kysyä toiselta suoraan. Omien päätelmien teko on aina vaarallista ja harhaanjohtavaa. Sillä johtaa yleensä eniten itseään harhaan.
Siksi jos ei toiselta saa vastakaikua tai yhteisymmärrystä ei ole, on parasta pyrkiä työntämään taka-alalle kokonaan tämä toinen josta ei selkoa saa, ja keskittyä oman elämän eteenpäin menemiseen ja viemiseen.
Eteenpäin ei pääse jos jää moittimaan ja syyttelemään muita osapuolia tilanteesta.
Jos ulkona sataa räntää juuri kun olit lähdössä ulos kevyissä vaatteissa, kannattaa vaihtaa paremmat varusteet ja mennä silti ulos kuin että jäisi kotiin motkottamaan millanen sää siellä on. Koska sää ei siitä muutu.
Ei oikein vielä löydy motiivia tulevaisuuden suunnitelmia varten. Minulla ei ole nyt mihinkään kiire. Tyttären hyvinvointiin on satsattava antamalla aikaa hänelle, olla läsnä, tehdä ja osallistua. Toisaalta on ymmärrettävä antaa hänelle myös omaa aikaa, omiin juttuihinsa, ettei mene paapomisen puolelle.
Kärvistelyni on jo lievenemään päin. Ainoa oikeastaan, mikä mieltä kuohuttaa, on toisen vanhemman sokeus omaa lasta kohtaan. Kohta exä ei näytä huomaavan, miten lapsensa selvästi kärsii äitinsä "uudesta elämästä". Tytölle ei enää näytä riitävän aikaa, tyttö saattaa kokea joutuneensa kakkostilalle. Ei edes vapaapäivänään ollut juuri mitään kontaktia pitänyt, kun sulhon kanssa tuntui olevan muuta. Sitten kun lähtivät pieneksi hetkeksi vaateostoksille yhdessä (liki kahteen viikkoon ei ollut tyttöä käynyt juuri edes katsomassa), niin ainoa saldo reissulta oli äidin hermostuminen, näin tyttö kuvailee. Liekö sitten tyttökin protestoinut kaupassa, enpä kyllä ihmettelisi yhtään.
Pakko tässä on kohta jyrähtää äidilleen, hän ei ilmeisesti oikein käsitä sitä, kuinka suurella riskillä hän pelaa oman lapsensa kanssa. Oma kiva on vaarantaa lapsen (joka on tulossa murkkuikään) mielen. Tytär etääntyy äidistään, ei hyvä. Voi olla, että kohta exä putoaa suhteellisen korkealta, kun asia hänelle valkenee, jos valkenee. Varmaan syyttää, että oon jotenkin muka manipuloinut tytärtä vaan ei varmaan tajua sitä, kuinka itse on omalla hölmöilyllään pelannut omatkin pisteensä minulle.
Äitihän ei tunnusta koskaan ikinä tekevänsä lasta kohtaan väärin vaikka pakastimeen pistäisi!
Pelastaisi mukamas pahalta maailmalta, etenkin isältä!
Näitä esimerkkejä on jatkuvasti uutisissa.
Voittosi tulee olemaan Pyrrhoksen voitto, sillä siinä ovat kärsineet kaikki suunnatonta vahinkoa.
Siinä ei vahingonilo paljon lohduta.
Hyvä kuitenkin, että sinulla on aikaa satsata tyttäreesi.
Mikään asia maailmassa ei ole tärkeämpää.
höpötyksestä huolimatta se uusi kumppani tahtoo viedä ajan lapsilta.niin vie ex-vaimoltaki.silloinko erottiin ex sanoi järjestävänsä työaikoja,että pystyy olemaan lasten kanssa,paskanmarjat,sillonko pitää lapsia,niin on töissä ja vapaat järjestää uuden kanssa hellusteluun(vasta oli viikon loma etelänmatkaa varten)
Joo se on kyllä juuri noin kuin kirjotit, samaa mieltä olen,
että turha oman hyvinvoinnin kustannuksella jatkuvasti pyrkiä funtsimaan ja ymmärtämään toisen älykääpiömäisiä vetoja.
Siteeraan Remu Aaltosta joka sanoi seuraavasti:
"Sitä on turha koputella ulko-ovella, vaikka valot olis päällä - jos ei oo ketään kotona".
Osui ja upposi. Remu on äijä!
... ja tsemppiä Sinulle. Elät vaikeita aikoja vielä pitkään, mutta aika tekee tehtävänsä.
Olen kokenut saman, sillä erotuksella, että olen nainen ja mies teki "temput". Pian on kulunut kolme vuotta ja yhä sydän vuotaa verta, vaikka paljon on parantumista tapahtunut.
Luottamusta on ollut vaikea rakentaa uudelleen ja siksi kaikki "heikot" seurusteluyritykset ovat kaatuneet alkumetreille.
Onneksi elämässä on niin paljon muuta kaunista ja ihanaa. Minä olin ennen oikea seksihurjastelija ja nyt elelen selibaatissa ja kulutan energiani liikuntaan. Minun on hyvä olla ilman miestä.
Sydämeen sattuu vieläkin kaikki kokemani tuska, mutta nyt osaan jo nauraa ja hymyillä.
HYMYÄ HUULEEN JA NENÄ MYÖTÄTUULEEN !!!
Ei kyllä jaksa todellakaan ajatella vielä mitään uutta ihmissuhdetta. Tuntuu myös siltä, että oma miehisyys on kokenut sen verran kovan kolauksen, ettei juurikaan tule ajateltua esim. seksiä. Aina on yleisesti vähän naureskeltu "puutteessa olemisesta", mutta vaikka edellisestä kerrasta on yli vuosi, niin eipä juuri oikein haluttais nyt mitään.
Minä olen alkanut jälleen harrastaa soittamista vuosien tauon jälkeen. Tilasin uuden kitaran, jonka sain noin viikko sitten, tuli ulkomailta koska on suht harvinainen malli. Kitaroita on nyt kaikenkaikkiaan neljä. Pari akustista (teräs- ja nailonkielinen) ja pari sähkökitaraa (stratocastereita). Yksin soitellessa saa ajatukset äkkiä hukatuksi arjesta. Soittotaito ei ole kummoinen vuosien jälkeen, mutta se fiilis minkä soittaminen antaa onkin tärkeintä. Ja ennen kaikkea on mukava seurata ja kuunnella tyttären saavan jälleen nauttia omasta soittamisestaan. Vaimo vei mennessään pianon, joten ostin tytölle kosketinsoittimet. Yhdessä ollaan tutustuttu uusiin soittimiin ja nautittu siitä laatuajasta. Olen myös alkanut hieman liikkumaankin, pyöräilyä tulee harrastettua lähes päivittäin.
TSEMPPIÄ VAIN SINULLEKIN!!! Tunnut kuitenkin nauttivan elämästä.
Kävin tänään jättämässä avioerohakemuksen. Mieheni tuli myös allekirjoittamaan sen. Hassua,kun mietin,onko hänellä joku toinen, niin ihan sama. Ei jaksa kiinnostaa. Ei mikään asia mikä häneen liittyy. Tunteet on aivan kuolleet. Vain tyhjää. Kaksi pientä tyttöämme harmittaa eniten. Pelkään heidän kärsivän tästä kaikesta. Kuinka voi toinen ihminen, jota joskus on syvästi rakastanut muuttua kuin ilmaksi. Yritän vain pysyä kasassa ja jaksaa päivä kerrallaan. Ehkä huomenna on parempi päivä.