Että sitä osaa sitten olla tyhmä. Mä en keksi mitään muuta sanottavaa itsestäni kuin että olen tyhmä, itsekäs ja paha.
Tuntuu niin pahalta, vaikka ihan tietoisesti tein valintani ja lähdin hänen mukaansa baari-illan jälkeen.
Olen tutustunut tähän mieheen kolmisen kuukautta sitten ja meidän välillä oli heti "kipinöitä". Nyt ollaan muutaman kerran törmätty baarissa ja viikko sitten en enää voinut vastustaa "kiusausta" ja lähdin sitten hänen mukaansa. Okei, me ei harrastettu seksiä, periaatteessa suudeltiin vain, mutta yhtälailla sekin on pettämistä.
Ja asiaa ei tee paremmaksi se, että olen kovin ihastunutkin tähän mieheen..
Olen ihan sekaisin. Olen ollut suhteessa oman mieheni kanssa 5 vuotta ja meillä on yhteinen lapsikin.
En tiedä mitä tehdä, pitäisikö kertoa vai elää tässä "tuskassa" mitä nyt tunnen.. Ja sekin vielä että mieheni tekee pitkiä työreissuja ulkomaille, nytkin on ollut poissa 2kk ja tuntuu että minä elän ihan omaa elämääni ja hän omaansa.
En tiedä. Ihan sekavaa tekstiä. No, sekaisin kyllä tässä olenkin :( .
Tuntuu niin pahalta, vaikka ihan tietoisesti tein valintani ja lähdin hänen mukaansa baari-illan jälkeen.
Olen tutustunut tähän mieheen kolmisen kuukautta sitten ja meidän välillä oli heti "kipinöitä". Nyt ollaan muutaman kerran törmätty baarissa ja viikko sitten en enää voinut vastustaa "kiusausta" ja lähdin sitten hänen mukaansa. Okei, me ei harrastettu seksiä, periaatteessa suudeltiin vain, mutta yhtälailla sekin on pettämistä.
Ja asiaa ei tee paremmaksi se, että olen kovin ihastunutkin tähän mieheen..
Olen ihan sekaisin. Olen ollut suhteessa oman mieheni kanssa 5 vuotta ja meillä on yhteinen lapsikin.
En tiedä mitä tehdä, pitäisikö kertoa vai elää tässä "tuskassa" mitä nyt tunnen.. Ja sekin vielä että mieheni tekee pitkiä työreissuja ulkomaille, nytkin on ollut poissa 2kk ja tuntuu että minä elän ihan omaa elämääni ja hän omaansa.
En tiedä. Ihan sekavaa tekstiä. No, sekaisin kyllä tässä olenkin :( .
Vastaukset 12
Vanhimmat
Vaikka tekee kuinka pahaa, kaduttaa ja samalla ajatukset pyörivät tämän uuden ihastuksen ympärillä, niin ÄLÄ missään tapauksessa tunnusta asiaa miehellesi.
On äärimmäisen julmaa ja ajattelematonta käydä tunnustamaan uskottomuuttaan toiselle, sillä todellisuudessa haluat tehdä sen vain helpottaaksesi omaa oloasi.
Kerro asiasta vain siinä tapauksessa, että olet varma, että tämä uusi on nyt se elämäsi mies ja olet tarpeen niin vaatiessa valmis menettämään hänen vuokseen KAIKEN. Hiukan kuitenkin tätäkin epäilen, sillä toisen ihmisen tuntemiseen ei ihan muutama tapaaminen riitä. Tuo alussa ah niin ihana romantiikkakin karisee aina ajan myötä.
Sinulla on ilmeisesti kuitenkin hyvä mies ja vieläpä yhteinen lapsikin. Etääntyminen on luonnollista kertomissasi olosuhteissa, mutta minusta tuntuu että sinun pitää ihan oikeasti puhua miehesi kanssa (liittonne korjaamisesta, ei tunnustaa), ennen kuin tilanne liukuu liian pitkälle. Parisuhdeneuvojalla käyminen voisi myös oikeasti olla avuksi.
Selityksenä: Olen mies ja tavallaan samassa tilanteessa kuin sinä. Pitkä ja hyvä avioliitto (ei lapsia) on kriisissä toisen naisen vuoksi (ei seksisuhde) ja joudun jatkuvasti kysymään itseltäni mitä tältä elämältäni oikein haluan.
Suosittelen, että jäähdyttelet nyt tunteesi tätä toista kohtaan ja vaadi häneltä tilaa ja aikaa, vaikka kuinka tekisi molemmille kipeää. Jos kysymys on jostain syvemmästä, eikä vain pienestä arkielämän piristeestä, niin sen on kestettävä pitkäkin harkinta-aika ja ero. Yritä käsitellä parisuhdettasi ja tätä toista miestä erillisinä asioina (tiedän kokemuksesta, että se on vaikeaa.)
Ennen kaikkea: yritä kestää!
"kohtalotoveri"
Kiitos sinulle asiallisesta ja ajatuksia herättävästä vastauksesta!
Tämä "toinen" mies on myöskin kovin ihastunut minuun (on sanonut ihan suoraan) ja sanoi viimeksi (siis tämän "pettämis" illan päätteeksi) ettei hänellä ole mihinkään kiire ja jaksaa kyllä "odottaa".
Sekin hieman ahdistaa, kun nyt tuntuu että teen kahdelle miehelle "väärin" :/. Mä kun en ole luvannut tälle toiselle yhtään mitään, olen kyllä kertonut avoimesti omasta ahdistuksestani ja muutenkin suhteeni laadusta. Ja hän on tosiaan kokoajan hokenut ettei "meillä ole kiirettä".
Oma mieheni on oikeasti aivan mahtava. Luotettava, hyvä isä, pitää minusta aina huolta... jne. Sekin tekee tästä niin vaikeaa kun oikeasti periaatteessa "parempaa" en voisi löytää. Mutta mikä sitten mättää? Välillä tuntuu että tämä oma siippa on mulle "veli" tms. Ihan kun oltaisi hyviä kavereita, ei rakastavaisia.
En tiedä...
Jooh... oon nyt tässä kyllä sellaisen sopan keittänyt että huh. Tämä olisi NIIN paljon helpompaa, jos mulla ei olisi tunteita tätä toista kohtaan mutta minkäs teet.
"jaksan kyllä odottaa" tarkoittaa ettei halua yhteistä arkea, vaan että jatketaan näin.
Ymmärrän erittäin hyvin tunteesi tällä hetkellä, sillä oma tilanteeni on käytännössä täsmälleen samanlainen. "Toinen naiseni" on toki minulle tutumpi, sillä olemme tunteneet (myös vetoa toisiimme) lähes neljä vuotta.
Kuvio on kaikille osapuolille selvillä, mutta minä tarvitsen oikeasti aikaa ja omaa rauhaa päättääkseni, mikä on loppuelämäni suunta. Kaikki kärsivät, mutta pitkää avioliittoa ei nyt vain voi lopettaa hetken mielijohteesta.
Joku voi perustellusti sanoa, että teen väärin, kun annan toisten odottaa, mutta en nyt vain voi tässä tilanteessa muuta.
Pääni täytyy selvitä ensin. Mitään en keneltäkään pyydä, paitsi aikaa - jos odotus on ylivoimaista, en kanna kummallekaan kaunaa, jos jättävät minut tässä tilanteessa. Tämän olen sanonut molemmille suoraan.
Lähdin alun perin mukaan sillä ajatuksella, että tässä voi käydä todella huonosti. Sen varaan, että kumpikaan haluaa jatkaa kanssani, en laske. Kannan ristini ja suren sitten yksin, jos näin käy.
Jos et halua oikeasti harkita nykyisen parisuhteesi lopettamista, niin suosittelen sinulle odottamista ja välien jäähdyttämistä tähän toiseen mieheen.
Voihan olla, että hänen käsityksensä odottamisesta on mukava sivusuhde, jossa tapaillaan säännöllisesti ja seurustellaan kuin ei mitään sitoumuksia olisikaan. Toivottavsti ei, mutta se sinun on saatava tietää!
Jos asetat yhteydenpidon rajat puheluun tai tekstiviestiin kerran viikossa tai ehkä jopa kuussa, niin näet aika pian onko kaveri tosissaan.
Tämä vaatii todella paljon myös sinulta, sillä tunteet kyllä vellovat ja ikävä tulee käymään ajoittain lähes kestämättömäksi.
Toivon sinulle siis edelleen jaksamista!
tekstiä mieheltä!!!!Elämä on joskus ihmeellistä,eikä varsinkaan mene "kaavojen"mukaan ja siitä sitten kärsii monet....Elämä on ja vie,minne lie....
Jaksamisia myös sinulle. Kovin rehelliseltä mieheltä kuulostat!
Meidän tilanne on kuitenkin erilainen siinä mielessä, että tuo teidän kuvio on kaikille selvä.
En tosiaan tässä vaiheessa halua lopettaa nykyistä parisuhdettani. Siihenkin on monta syytä, ja koko juttu on muutenkin vähän monimutkainen.. En viitsi siitä lähteä sen enempää tässä kuitenkaan selittämään.
Kovasti minäkin olen miettinyt MITÄ elämältäni haluan ja mikä on tärkeää? Perhehän se vissiin on, mutta millä kustannuksella? Pitäisikö itse "tyytyä"? Vai tuleeko kaikissa parisuhteissa tällainen olo jossain vaiheessa? En tiedä, kun en ole näin pitkässä suhteessa ennen ollut.
Ja en tiedä, ehkä sekin vaikuttaa, että meillä meni mieheni kanssa kaikki tosi nopeaa, lapsi syntyi vuoden yhdessäolon jälkeen ja sitä rataa. Olin niin nuorikin silloin. Olen kai tosin vieläkin :D. Eli 25.
Kerrankin joku keskustelu missä ei pettäjälle heti syydetä lastillista sontaa niskaan ja haukuta pystyyn. Olen itsekin tällä hetkellä hieman ällikällä petettyäni joku aika sitten avomiestäni.
Edellinen suhteeni (ja eka vakava sellainen) meni mönkään mm. sen takia että kävin vieraissa jonnin verta. En koskaan myöntänyt mitään avokilleni, mutta hän aavisti ja tivasi kyllä asiaa. En koskaan myöskään katunut mitään tai tuntenut sen pahempia tunnon tuskia.
Päätin sitten tämän jälkeen, että en enää petä etten voisi tehdä sitä toiselle. Nykyinen suhteeni on hieman yli vuoden vanha ja kaikki menee erittäin hyvin, mutta niin sitä sitten vain lipsahti pienoisessa tuiskeessa sänkyyn asti. Olenko jotenkin tunnevammainen kun en tälläkään kertaa kadu tai pode huonoa omaatuntoa? Samoin kuin UntrueF en oikein tiedä mitä/ketä pitäisi ajatella, tai Mitä elämältä haluaa. Ehkä musta ei löydy sitä luonteenlujuutta että voisin elää loppuelämäni yksiavioisena...?
Mullakaan ei oikeastaan sen suurempia omantunnontuskia ole. Tiedän tosin kyllä mitä olen tehnyt ja tiedän että se on niin väärin. Uskon että suurin syy siihen miksen noita suurempia tuskia tunne on se, ettei kukaan tiedä tästä tapahtuneesta muutakuin minä ja tämä mies sitten. Jos kertoisin esim jollekin ystävälle, saisin kuulla sellaisia moraalisaarnoja, että varmasti muuttuisi morkkis sitten sen mukaiseksi.. Katson sen niin, että olen aikuinen ihminen ja tiesin kyllä mitä teen, enkä kaipaa mitään moraalisaarnoja todellakaan. Ja muutenkin, mitä vähemmän ihmisiä tästä tietää, sen pienempi riski on että asia kulkeutuu avokkini korviin.
Olen suunilleen ikäisesi ja tälle palstalle aina välillä eksynyt katselemaan mitä muut hommaavat.
Sen voin sinulle sanoa, että jos et pode sen kummempia tunnontuskia niin aika huonosti ovat asiat. Ei se mitään meinaa , että "tietääkö kukaan" vaan se, että itse tiedät mitä olet tehnyt ja kuinka pahasti.
Olen itsekin pettänyt ja ollut petettynä. Teen myös ulkomailla töitä aina välillä viikon pari, sen voin sanoa, että anna miehesi mennä jos et voi olla hänelle uskollinen. Miltä luulet, että tuntuu olla ulkomailla töissä ja miettiä joka päivä/ilta mitä se oma puoliso tekee kun on luottamuksen menettänyt? Se on yhtä helvettiä. Luuletko että siellä on mukava olla?
Asiassahan ei ole kyse vain sinusta, niinkuin näytät kovin tuijottavan omaa napaasi , vaan miehesi ja lapsesi tulevaisuudesta. Miten te kaikki kolme jatkatte vai lähtevätkö jotkut kaksi teistä eri suuntiin. Käsittämätöntä miten asiat voi kääntää ja vääntää koskemaan vaan itseään.
Tuo aiemmin ketjussa kirjoittanut mies on aika viisas ja sen naiset tyhmiä. Kuka ihmeen tervejärkinen nainen katselee tuonlaista toimintaa? Odottaa, että mies päättää kumman naisen ottaa? Eikä ihmisillä ole yhtään selkärankaa?
Hohhoijaa. Jotain järkeä tähänkin hommaan vaikka tunnustankin olevani pohjasakkaa. Harmi, että täällä pohjapaskassa rypee nykyään niin moni, että tästä alkaa tulemaan toinen normi.
Puhut asiaa, mutta kaikki ei ole aina niin mustavalkoista kuin luulisi.
Tiedän kyllä ettei minulla olisi oikeastaan mitään "asiaa" olla suhteessa mieheni kanssa, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Jos vähän valotan tuota "menneisyyttä" sen verran että kerron, että minä jätin mieheni kerran. Oltiin erossa n. 8 kk. Hän yritti tuona aikana itsemurhaa kaksi kertaa (oli ihan tehollakin) ja käyttäytyi muutenkin kovin itsetuhoisesti, koska ei kuulemma "pysty elämään ilman minua". Hän sitten jankutti ja jankutti ja kerjäsi "toista mahdollisuutta" ja minä sitten myönnyin... Ja sitä päätöstä olen kyllä katunut välillä. Eli tässä on vähän toisenlaisiakin paineita sille, miksi en voi vain lähteä tästä suhteesta. Pettäminen on väärin, se on selvä, enkä puolustele tekoani millään tavalla. Ja tiedän myös senkin, että vaikka nyt lähtisin, ja avokkini saisikin riistettyä henkensä, ei se ole "minun vikani", mutta hei, ei se ole niin yksinkertaista tuokaan!
Eli tilanne on monimutkainen monella tapaa...
UntrueF,
Kukaan ei voi velvoittaa sinua ottamaan vastuuta toisen aikuisen ihmisen elämästä ja teoista. Pohjimmiltaan jokainen ihminen elää täällä kuitenkin yksin - ei elämäänsä voi elää toisen kautta. Miehelläsi ei ole oikeutta sanoa "en voi elää ilman sinua" ja vielä vähemmän syyllistää sinua itsemurhajutuilla, ovatpa ne todellisia (kuten ikävä kyllä tässä tapauksessa kaiketi onkin) tai pelkkiä uhkailuja. Kyseessä on törkeä vallankäyttö ja toisen alistaminen henkisesti. Jos miehesi todella ajattelee, ettei voi elää ilman sinua, hän ei ole selvästikään kypsä tasapainoiseen parisuhteeseen. Hänen pitäisi hetkeksi pysähtyä vakavasti miettimään, mitä eroa on rakkaudella ja vallankäytöllä.
Ymmärrän hyvin, että tilanne ahdistaa sinua - erityisesti nyt, kun kerroit lisää suhteenne historiasta. Sinun olisi mielestäni myös syytä pysähtyä miettimään mitä elämältäsi ja parisuhteeltasi haluat. On selvää, että jos et voi selvittää ongelmaa miehesi kanssa ja jäät tasapainoilemaan veitsen terällä, koska pelkäät miehesi muuten vahingoittavan itseään, on tulevaisuudessa edessä lisää ja ehkä pahempia ongelmia. Ei kukaan voi rakentaa toimivaa ja kestävää parisuhdetta tuollaiselle pohjalle.
Olet selvästi älykäs ja vaikutat huomattavasti miestäsi kypsemmältä ja jonakin päivänä joudut kuitenkin myöntämään, ettet voi jatkaa tällä kuviolla.
Olen edelleen sitä mieltä, että sinun ei missään tapauksessa pidä tunnustaa, mutta aivan yhtä ehdottomasti sinun on puhuttava miehesi kanssa ongelmasta - eli suhteenne tasapainosta.
Joku (joka voisi ikänsä puolesta periaatteessa olla lapseni) arvioi tuossa ylempänä naiseni tyhmiksi, kun "odottavat minun ratkaisuani". Tyhmiä he eivät ole, vain hiukan enemmän elämää nähneitä. Kun ikää ja elämänkokemusta karttuu, niin huomaa etteivät asiat ole kuitenkaan koskaan niin yksinkertaisia kuin nuorena luulee. Muistan kyllä hyvin oman palavan ehdottomuuteni, mutta ikä tasoittaa särmiä.
Aurinkoista viikonloppua!
"oikeasti setä-ikäinen kohtalotoveri"
.. kun oma avopuolisoni aivan vastaavassa tilanteesa sekoili samalla tavalla kuin sinä, niin siihen loppui 6 vuoden suhde. Hän ei tunnustanut, mutta jäi muuten kiinni. Miesten itsetunto ei vaan kestä tuollaista. Siihen loppuu suhde. Tai sitten vatvotte asiaa seuraavat 7 vuotta, joka tilanteesa. Aina. Usko.