Olen harkinnut eroa jo kauan... Miehessäni on tietysti paljon hyvääkin, mutta ne huonot puolet alkaa viedä voiton...
Olen puhunut rauhallisesti ja hartaasti kertonut toiveistani, jotka eivät edes ole mitenkään ylitsepääsemättömiä toteuttaa - mikäli vain halua olisi...
Mies sanoo "joo joo" ja huomenna on jo unohtanut koko asian!
Esim. olen miljoona kertaa vuosien aikana kertonut, että haluan enemmän yhteistä aikaa tai suukkoja tai muuta läheisyyteen liittyvää.
Eräs ystävämme (opiskeli psykologiaa ja "analysoi" meitä silloisia ystäviä mielellään) kertoi, että mieheni "kääntää tunneasiat järjellä ajateltaviksi".
En tietenkään tähän lauseeseen tätä ole nyt perustanut. Mutta pointti on siis että muutkin sen ovat huomanneet, en minä pelkästään, että mieheni ei ole kovinkaan (ollenkaan) "tunteellinen".
Aikoinaan kuvittelin, että minussa on jotain vikaa, sairastuin masennukseen ja bulimiaan. Inhosin itseäni, "miksi en kelpaa miehelleni..mikä vika minussa on kun mies ei halua minua.."
Välillä mies innostuu halaamaan ja kertomaan tunteistaan (yleensä pienessä nousu humalassa), onko mieheni oikeasti tunteeton vai vain niin estynyt, että ei voi halata/suudella/ näyttää tunteitaan kuin todella harvoin?
Vai onko se vain täydellistä VÄLINPITÄMÄTTÖMYYTTÄ, ettei viitsi välittää puolisonsa pyynnöistä?
Tästä voi saada sen kuvan että olen koko ajan vailla huomioita, ei, haluaisin vain joskus saada huomiota ja suukon, ilman, että sen eteen täytyy viikko kertoa ja selostaa....
Tai sitten mies alkaa luennoimaan ettei muillakaan ole elämä sellaista, mitä minä häneltä vaadin! Luulen kuulema että valkoisen prinssin pitäisi tulla minut pelastamaan ja loppuelämä olisi yhtä onnea!
En todellakaan tuollaisia kuvittele, tavallista rakkautta (sen osoittamista) ja normaalia ylä- ja alamäki-elämistä ja olemista olen vaatimassa.
Ei tästä kyllä varmaan kukaan saa todellista kuvaa, on niin vaikea sanoiksi pukea kun omat ajatukset ovat sekaisin.
Kiteytän tähän, että on ikävä toista ihmistä, siltä minusta tuntuu.
Kiitos kun jaksoit lukea!
Olen puhunut rauhallisesti ja hartaasti kertonut toiveistani, jotka eivät edes ole mitenkään ylitsepääsemättömiä toteuttaa - mikäli vain halua olisi...
Mies sanoo "joo joo" ja huomenna on jo unohtanut koko asian!
Esim. olen miljoona kertaa vuosien aikana kertonut, että haluan enemmän yhteistä aikaa tai suukkoja tai muuta läheisyyteen liittyvää.
Eräs ystävämme (opiskeli psykologiaa ja "analysoi" meitä silloisia ystäviä mielellään) kertoi, että mieheni "kääntää tunneasiat järjellä ajateltaviksi".
En tietenkään tähän lauseeseen tätä ole nyt perustanut. Mutta pointti on siis että muutkin sen ovat huomanneet, en minä pelkästään, että mieheni ei ole kovinkaan (ollenkaan) "tunteellinen".
Aikoinaan kuvittelin, että minussa on jotain vikaa, sairastuin masennukseen ja bulimiaan. Inhosin itseäni, "miksi en kelpaa miehelleni..mikä vika minussa on kun mies ei halua minua.."
Välillä mies innostuu halaamaan ja kertomaan tunteistaan (yleensä pienessä nousu humalassa), onko mieheni oikeasti tunteeton vai vain niin estynyt, että ei voi halata/suudella/ näyttää tunteitaan kuin todella harvoin?
Vai onko se vain täydellistä VÄLINPITÄMÄTTÖMYYTTÄ, ettei viitsi välittää puolisonsa pyynnöistä?
Tästä voi saada sen kuvan että olen koko ajan vailla huomioita, ei, haluaisin vain joskus saada huomiota ja suukon, ilman, että sen eteen täytyy viikko kertoa ja selostaa....
Tai sitten mies alkaa luennoimaan ettei muillakaan ole elämä sellaista, mitä minä häneltä vaadin! Luulen kuulema että valkoisen prinssin pitäisi tulla minut pelastamaan ja loppuelämä olisi yhtä onnea!
En todellakaan tuollaisia kuvittele, tavallista rakkautta (sen osoittamista) ja normaalia ylä- ja alamäki-elämistä ja olemista olen vaatimassa.
Ei tästä kyllä varmaan kukaan saa todellista kuvaa, on niin vaikea sanoiksi pukea kun omat ajatukset ovat sekaisin.
Kiteytän tähän, että on ikävä toista ihmistä, siltä minusta tuntuu.
Kiitos kun jaksoit lukea!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kukaan ei oo näköjään vielä käskeny sun erot tai mitään muutakaan, enkä käske minäkään...
Kerron vain että tiedän miltä sinusta tuntuu.
Ex- miehelläni oli rankka lapsuus ja hän ei myöskään kyennyt hirveästi läheisyyttä antamaan. Välinpitämättömyyttä se ei ollut.
Muistan kuinka koski kun olisi halunnut kuulla toisen rakastavan ja ex tempore osoittavan hellyyttä. Niin luja suojamuuri oli hänen ympärillään että vaikka tiesin hänen rakastavan niin hän ei sitä suojaustaan ikinä purkanut.
Valtavassa rakkauden kaipuussani hain lopulta eron. Mikä oli myös kyllä raskas prosessi...
tuon tunteen. Yritin kertoa että kaipaan hellyyttä ja sitä oma-aloitteisuutta etten se ole aina minä kuka tulee halaamaan tai lähelle.
Se tuntuu itsestä niin turhauttavalle että joutuu ns tavallaan anelemaan toiselta huomiota ja hellyyttä mikä taas pitäisi parisuhteessa olla normaalia että molemmat tuntevat olevansa rakastettuja,
eikä se tarkoita ylenpalttista kuhertelua vaan ihan perus läheisyyden tunnetta.
Minä itse en enää ole kyseisen ihmisen kanssa koska en jaksanut sellaista.
Ilmeisesti miehelläsi ei ole ollut aikomus yrittää opetella näyttämään tunteitaan, koska uskon että juuri siitä on kyse ettei hän osaa näyttää niitä.
En kehota sinua eroamaan mutta kyllä sitä miettimään jos ette minkäänlaista ratkaisua löydä, on hirveä tunne kun kaipaa läheisyyttä ja mielestäni se kuuluu joka parisuhteeseen.
Voisittehan yrittää vaikka aluksi pienissä määrin sitä hellyyttä, jospa se miehesi siitä huomaisi miten ihanaa se on.
Hyvää kesän jatkoa kuitenkin.