Vastuu kumppanista

Miten oikeasa oletkaan!
Miksi vielä kaiken jälkeenkin lyödä lyötyä, tehdä kiusa toisensa perään?
Minusta ihminen joka repii kappaleiksi oman puolisonsa jonka kanssa on hankkinut lapsiakin on vastuuton houkka!
Minulla ei riitä sanoja eikä ymmärtämystä enempää, tämä on minulle niin kipeä aihe.
Sekä aiemmin omalta kohdalta ja nyt juuri rakastamani miehen elämästä.

HÄVETKÄÄ!

Miten se ero sitten olisi paras tehdä teidän mielestänne?
Ensinnäkin jos toinen miettii eroa pitkään mielessään, niin eipä sitä kumppania, josta ollaan eroamassa, paljon kumppaninsa sielunelämä kiinnosta, jos ei sitä huomaa.
Ja toiseksi...jos niitä kyyneleitä jää syyllisyyden ja vastuuntunnon takia pyyhkimään, niin niitä pyyhkii siinä samassa tilanteessa vielä 10 vuodenkin kuluttua, ero yhä mielessä ja molempien elämästä vuosia hukassa.

Jos asiat yleensäkin ovat jollakin tapaa korjattavissa, eroava osapuoli aivan varmasti on yrittänyt niistä puhua ennen eroa.

Millainen sen ennakkovaroituksen pitää olla? Toisilla on tapana suhteissaan hokea joka ikisen pikkuriidan aikana haluavansa erota, se se vasta sikamaista on, itse kun sanon että haluan erota, eroan myös enkä uhkaile sillä vuosikausia. Sama myös niin, että kun minulle on erolla uhkailtu, olen myös lähtenyt ja uhkailija jaksanut soitella perään vielä yli vuoden kuluttua, olisi miettinyt silloin.

Parisuhde on kahden ihmisen välinen juttu, ja kahden ihmisen myös pitää pitää huolta suhteesta ja kuunnella kumppaniaan.
Mitä itsekästä lopulta on siinä, että suhteesta tehdään loppu yksipuolisesti? Niin se 98% tapauksista vain on, joskus toinen haluaa pitää kulissia yllä, vaikka hyvin tietää ettei suhteesta mitään tule, muttei halua erotakaan. Ja kuka haluaa olla ihmisen kanssa, joka ei halua olla sinun kanssasi? En minä ainakaan.

Miten oikein haluat täsmälleen että erosta ilmoitettaisiin, ettet "jäisi tyhjän päälle"? Sitä enemmän se sattuu, mitä pidempään se entinen rakastava ihminen on siinä silmien alla.

Ero sattuu aina, oli sitten jättävä tai jätetty osapuoli, olotila on helvettiä, mutta mitä pidempään eroa vatkaa mielessään, sen pidempään kestää myös eroprosessi, jonka jälkeen on vasta valmis uuteen suhteeseen.

Musta ei välttämättä aina ole fiksua mennä heti kertomaan kumppanille, kun mielessä ensimmäisen kerran käy ajatus erosta. Jos käykin niin, että lopulta ei haluakaan erota, niin ennenaikaiset eropuheet voivat kuitenkin jäädä sen toisen osapuolen takaraivoon kolkuttelemaan ja aiheuttamaan ehkä täysin turhaa menettämisen pelkoa.

Aina se ero tai halu erota ei johdu lainkaan siitä kumppanista vaan ihmisesta itsestä, henkilökohtaisesta kriisistä tai vapaudenhalusta tms. Silloin toinen ei voi asian hyväksi mitään tehdä, vaikka varoitettaisiinkin etukäteen.

Ja entäs silloin kun se jättävä osapuoli jättää, koska on itse saanut kumppaniltaan osakseen niin paljon paskaa, ettei enää jaksa? Silloinkinko pitäisi vielä jäädä toista lohduttamaan ja ottaa vastuuta hänen hyvivoinnistaan??

Muutenkin voi olla todella raastavaa elää suhteessa, joka vetelee jo viimeisiään ja kumpikin sen tietää. Jotkut vetkuttavat lopullista eroamista kuukausia tai jopa vuosia, ja tuona aikana kumpikin kärsii. Nopea, lopullinen ero voi joskus olla paljon kivuttomampi vaihtoehto.

Ja se on kyllä aika pitkälle oma moka, jos jää ihan tyhjän päälle kun tulee ero kumppanista. Fiksu ihminen pitää suhteessa kiinni myös omasta elämästään, omista ystävistään ja harrastuksistaan, eikä laske kaikkea pelkästään kumppanin varaan. Näistä asioista jokainen on vastuussa ihan itse.

Jokainen suhde ja jokainen ero on erilainen, eikä voi yleistetysti sanoa, mikä on hyvä ja mikä huono tapa lopettaa suhde.

Kyllä tilaisuus annettiin, mutta toinen ei sitä vaivautunnut käyttämään. Ei ottannut tosissaan vaikka vuotta aikaisemmin suorin sanoin ilmoitin että jos tilannne ei muutu ( ja ettei silloinen tilanne tyydyttännyt minua ) minä lähden kävelemään. Oli toisella tasan vuosi aikaa reagoida, mutta turhaan odotin hiljaa toisen päätöstä. Mitä sitä turhaan valittamaan ja rääkymään jos sen on kerran suoraan sanonnut.

Keskustelemaan olin valmis ja sanoin vuotta ennen päivämääränkin missä vaiheessa vien avioeropaperit sisälle jos mitään kehitystä ei tule ennen sitä. Mutta siihen keskusteluun kun tarvitaan aina kaksi. Ja eron kaikki käytännön järjestelyt kyllä tein ihan yksi ( hommasin itselle uuden kodin ym )

Toiselle eromme oli kuulemma shokki ( vaikka tiesi pirun hyvin sen ajoissa, muttei vaan halunnut uskoa ) Se ettei toinen usko suoraa puhetta, niin sille vain ei voi mitään. 20 v yhteistä taivalta olisi pitännyt tuoda toiselle selvän tiedon, ettei tyyliin kuulu "uhkailla " turhaan, tarkoitan mitä sanon. Päin vastoin toinen oli useaan otteeseen riidan aikana toivonnut, ettemme koskaan olisi naimisiin menneet. Sai siis vapauden takaisin. Sitä saa mitä tilaa.