Näitä tarinoita on varmaan satoja. Avioliitto on kuihtunut, näivettynyt, hiipunut. Mutta kun varsinaista syytä eroon ei ole. Mies on hyvä, liiankin hyvä mies, kiltti. Meillä ei kipeistäkään asioista puhuta, ei edes riidellä mistään. Olen oppinut lukemaan miestäni, miehen naamasta näkee jos joku asia ei miellytä, tai työpäivä on ollut huono. Kännnissä (onneksi harvoin) hän sanoo rakastavansa, silloin haiseva äijä ei kiihota. Selvin päin pumppaa itsensä tyhjäksi sängyssä parissa minuutissa. Minä elän zombina liitossani. Kaikki pitävät meitä ihanne parina. Voi kun tahtoisin vielä rakkautta ja intohimoa. Olen yrittänyt puhua, mutta miehen korvat lupasahtavat kiinni kuin simpukka, ongelmiahan ei ole, näin on hyvä hänen mielestään...annan olla. Joka päivä kuvittelen mielssäni miten lähden, aloitan uuden elämän, mutta sitten mielen valtaa sääli. Miksi olenkaan näin hölmö. En usko että mikään enään korjaa liittoamme, olen liian monta kertaa pettynyt kun oma iloni on latistettu yhdellä mulkaisulla.
eroan, en eroa, jne.
vaimo jo 30 v
383522
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Samaa usein ajattelen minäkin. Mies on todella ollut hyvä sen parempaa en mistään voisi saada. Mutta kun jotain puuttuu. Ollaan hyviä ystäviä, ei minkäänlaista intohimoa. Välillä havahdun siihen että olen kateellinen niille jotka eroavat. Minulta puuttuu rohkeus siihen enkä edes tiedä haluanko loppujen lopuksi erota.
Ehkä tämä on vain joku väliväihe elämässäni ja pian ollaan taas oman miehen kanssa rakastuneita, sitä toivon.
Mitä liitossa voisi korjata jos mies on liiankin hyvä ja kiltti?
Näkyisikö se peilissä?
Ei mieskään siitä nauti jos saa seksiä niin harvoin, että tulee parissa minuutissa.
Puoli vuosisataa elämää ei ole opettanut sinulle, että rakastumisen tunne ei kestä ikuisesti?
Yhtä hyvin voisit lähteä etsimään aarretta sateenkaaren päästä.
Itse olen oppinut sen, että toisen syyttäminen on aivan turhaa.
Kukin tekee parhaansa, eikä ole tahallaan ilkeä ilman syytä.
Haukkumalla voi saada toisen lopettamaan jotain, mutta samalla tulet tuhonneeksi palan identiteettiä ja suhdetta.
Yli 90% suomalaisista juo joskus viinaa.
Miehesi on sinulle silloin haiseva äijä kun hän yrittää rentoua, vapautua estoistaan ja olla romanttinen?!
Ei ihme, että ei selvinpäin uskalla suutaan avata.
Lakkaa vaatimasta mahdottomia tai päästä miesparka ansastaan.
Tottahan sinä löydät sellaisenkin joka rakastaa sinua pyyteettömästi aina kun sinusta siltä tuntuu!
Olihan tuo vitsi? "päästä miesparka ansastaan"...
Minä kun olen omalle "miesparalleni" sanonut että erotaan, jätetään talo ja tavarat kakaroille ja aloitetaan molemmat alusta muualla. Tai minä voin lähteä ja jättää osuuteni mukseille. Vaan kun se ei tahdo sellaista. Ei se "miesparka" lähde itse, eikä päästäisi minuakaan. Näköjään mieluummin elää pittihirmun kanssa. Kännissä sitten itkee että älä jätä.
Minä meillä olen joustanut ja yrittänyt, en kyllä kauaa enään.
yksi ja ainoa elämä, niin suosittelisin eroa. Älä sääli, sillä hänkin voi sittemmin loppuelämäkseen löytää jonkun, joka antaa syyn elää ja "herätä", ihan niinkuin sinäkin löydät uudesta ihmisestä sen, mitä et koskaan tule löytämään miehestäsi, olette yksinkertaisesti kasvaneet toistenne ohi/yli/erilleen. Sellaista elämä on ja sitä ei pidä heittää hukkaan. Toista mahdollisuutta kun emme saa.
sillä erolla että syitä kyllä löytyisi mutta vuodesta toiseen jahkailen, tosin nyt olen tehnyt päätöksen että lähden.
mies on MUIDEN silmissä (sukulaisten, tuttavien) hyvä, kiltti, ahkera. mutta kukaan ei tiedä mitä neljän seinän sisällä on, lapset kylläkin tietää.
ja meillä riidellään, joka päivä jostakin.
ja ryypätään.
ja sängyssä se äheltää pari minuuttia, tyydyttääkseen vain ITSENSÄ.
miehen mielestä ei ole ongelmia..niinpä niin....
olen tehnyt sitä lähtöä noin viisi vuotta..sääliä en ole tuntenut. aina vaan olen ajatellut että kyllä se tästä.
elämä valuu hukkaan huonossa liitossa..meillä sitä ei paranna mikään ihme enää, tunteet on kuolleet.
miksi siis en lähtisi?
oikein sydämeni kyllyydestä ja muista kun/jos ahdistus iskee, niin se menee kyllä ohi ja parempaa aikaa on tiedossa parempaa aikaa antavan ihmisen kanssa, usko pois!
että se seuraava on parempi. Mitäs jos sekin paljastuu vuosi häiden jälkeen viinaa kittaavaksi kahden minuutin äheltäjäksi. Kai edelliseenkin jostain syystä rakastuit... Ei kai se tuleva ex ollut silloin viinaa kittaava 2 minuutin äheltäjä. Olisko, josku syytä katsoa peiliin ja miettiä mitä itse voi tehdä parisuhteen eteen. Oletko edes miettinyt sitä. Vai istutko kavereiden kanssa baarissa odottamassa täydellistä mistä. Voit tulla pitkä odotus tai monta päättynyttä parisuhdetta, jos et tajua hakea syytä myös itsestäsi.Pahimmassa tapauksessa se unelmien mies nakkaa sut pihalle ja toteaa, että "ei susta oo mihinkään". Sitten voit taas kirjoitella täällä, miksi mies lähti vaikka kuin rakastit. Ehkä elämä sullekin sen vielä opettaa...jos ei muuta niin katkeruutta.
Nainen yrittää puhua, ei saa kuin murahtelua vastaukseksi. Yrittää vietellä, ja saa sen kaksi minuuttia ähellystä , niin kuinka monta kertaa luulisit naisen viitsivän yrittää? Itse olen tehnyt sitä 20 vuotta, minulla alkaa olla mitta täynnä. Miksi en sitten ole eronnut? Siksi että lapset ovat kuitenkin isälleen tärkeitä ja isä lapsille. Vaimo "uhrautuu". Minun mörököllistä kaikki on hyvin. Minusta ei.
Tyypillistä on että naiselle sälytetään vastuu avioliiton lässähdyksestä. Naisen pitää ymmärtää, olla viettelevä, suostua pummappauspatjaksi, olla nalkuttamatta. Ja etenkin naisen pitää "parantaa" tilannetta. Kyllä se ukko kultakin voisi peiliin katsoa.
Viimeinenkin muksu lähtee kesällä kotoa. Sitten alkaa tämän tytön elämä...heissan ukko kulta. Mökötä seuraavaksi muille ja vedä vaikka kätees:)
"Yrittää vietellä, ja saa sen kaksi minuuttia ähellystä , niin kuinka monta kertaa luulisit naisen viitsivän yrittää?"
Jos mies laukeaa kahdessa minuutissa niin ei ei ole "yritetty" pitkiin, pitkiin aikoihin!
Miehesi on ollut kroonisessa puutteessa ja on siksi kuin perseeseen ammuttu karhu!
Olet käyttänyt kovaa henkistä väkivaltaa varmaan jo vuosia ja saanut samalla mitalla takaisin!
Älä ihmettele jos tulevat suhteesi eivät tule kestämään.
Kypsällä iällä ei kukaan halua vasta varsin tossun alle!
Ei kande ottaa kantaa asioihin mistä ei mitään tiedä eikä tajua. Sinulle taisi tuo kaksi minuuttia olla arka paikka. Älä huoli, siihen saa apuia jos itse todella sitä haluaa. Kaikki eivät tahdo vaikka tarvisivatkin.
Ei se kaksi minuuttia johdu aina pelkästä selibaatista, lue vaikka seksipalstalta.
Selibaatti on aika suhteellinen käsite.
Joillekin se on kaksi päivää ja toisille vuotta, yleensä naiselle.
Et sinäkään vaikuta miltään seksin ylipapittarelta.
Huono patja olet joka tapauksessa! Vaihtoon vain!
"älä vastaa hullule hänen hulluutensa mukaan, ettet ole hänen kaltaisensa sinäkin"...miksi muuten kirjoittelet tänne?
No viisaampi antaa periksi, joten lakkaa nyt jo kommentointi, ja anna meidän tyhmien lahojen patjojen kirjoitella rauhassa:)))
Entä, jos miehesi onkin samassa tilanteessa sinun suhteesi? Itse huomasin taannoin (4 vuotta), että helvetti en rakasta tuota naista, jonka vierellä elän. Ja tarkailin meitä niin objektiivisesti kuin pystyin ja mitä huomasin: Seksissä ei ollut lainkaan intohimoa, elämässä ei ollut "pilkettä."En esimerkiksi muistanut milloin viimeksi olisimme suudelleet, lapsista keskimmäinen on asiaa ihmetellytkin. Mutta vaimo ei vain tykkää suutelemisesta, ainakaan omien sanojensa mukaan.
Seksi sinänsä toimii, molemmat saavat, eikä ole hetkessä ohi, mutta !!! Se on vain suoritus muiden joukossa,ei tunnetta. Olemme puhuneet asioista ja heti seuraavalla kerralla vaimoni tekee asiat joista oli, puhe, mutta. On avain kuin hän ei ymmärtäisi asian ydintä eli ettei mukana ole lainkaan tunnetta.
Haluaisin jutella myös vaikeista asioista, mutta ilman että keskustelu kestää viikon. Vaimoni täytyy aina miettiä vastauksia ja mielestäni silloin keskustelusta lähtee idea pois. Haluaisin vain joskus nähädä hänen silmistään pilkettä, halua tai rakkautta, en väsymystä, kiukkua tai halveksuntaa
Olen aina osallistunut kotitöihin ja jopa osasta pitänytkin, mutta nyt olen alkanut jätäytymään sivummalle, kun aina löytyy valitettavaa, milloin ruoka on epäterveellistä jne.
Mukava lukea miehenkin mietteitä. :)
No noin se yleensä on, kun ollaan oltu vuosikymmeniä yhdessä ei ole enää intohimoa, rakkautta, ei mitään. eletään kuin sisko ja veli, tai kissa ja koira (tapellaan).
Itsekin olen useemman kerran pysähtynyt ajattelemaan että rakastanko puolisoani, vastaus on: en. eikä meillä nuorenakaan kun yhteen mentiin mitään intohimoa ja rakkautta ollut, ehkä mieheni on rakastanut, rakastaa, en tiedä, enkä enää aio kysyäkään, sillä olen päättänyt erota. mitä sitä loppuelämäänsä pilaamaan huonossa liitossa. vuosia on jo ollut kylmää.
Seksi on jotenkin sujunut, mutta kun sekin on pelkkä suoritus niin ainakaan minä en siitä nauti.
Viime suutelusta on noin viisi vuotta. eikä meillä muutenkaan koskaan olla suudeltu pahemmin, lasten nähden ei koskaan.
Jos minä olen ollut sitten huono vaimo? no syitä on yleensä molemmissa.
Aivan kuin meillä. Nuorena mentiin yhteen kuin päättömät kanat. Oli himoakin, mutta eroottinen lataus puuttui. Eihän sitä silloin tajunnut, kun oli vaan kivaa, ja meno päällä.
Lapset tehtiin, elettiin ja nyt ollaan 35 vuotta oltu yhdessä. Ja eletään kuin sisko ja veli. Voi miten kaipaan intohimoa, haleja, läheisyyttä ja lämpöä. Ehkäsitä kaipaa miehenikin, mutta ei osaa sitä ilmaista kuin kännissä. Ja silloin en häntä todellakaan halua..yök! Jos menen lähelle, se on selvä kutsu naimaan, ei missään tapauksessa vain läheisyyteen. Umpikuja josta kumpikaan ei osaa takaisin. Kun edes tietäisi mitä tehdä. Kulissit on kunnossa, mutta se jokin puuttuu. ...pussailu..mitä se olikaan...ja ketkä sitä tekee:)
VOi kun vielä josku tuntisi toisen ihmisen kosketuksen niin, että väreet hiipivät pitkin selkärankaa pelkästä kädestä kiinni pitämisestä, ja halaus johtaisi kiihkeisiin syleilyihin ja kaiken voittavaa intohimoon, pikku suukko ryöstäisyisi intohimoiseksi suudelmaksi ja rakastelu veisi tähtitaivaan taakse. Antaisin varmaan pari vuotta elämästäni jos tuota saisin vielä.
Niinhän se on et "vikaa" löytyy molemmin puolin, aina. Paitsi, että ainoa mitä vaimoni on asiasta myöntänyt on se et hän on väsynyt... Muuten ei juur ole väärässä myöntänyt olleensa saati koskaan anteeksi pyytänyt.
Tunnistin itseni kirjoituksestasi, mekään emme kokeneet mitään suurta intohimoa tms kun menimme naimisiin, vaimoni ei juurikaan välittänyt julkisista hellyyden osoituksista. Nyt vuosia myöhemmin huomaan itse kaivanneeni niitä.
Kun olemme asioista puhuneet korvaani särähtää, vaimoni sanoessa et voimme oppia rakastamaan. Itse en oikein usko oppimiseen. Ystävää voi kyllä oppia rakastamaan ja kunnioittamaan. Ja epäilenkin ettei vaimonikaan minua rakasta, olen vain helpoin ratkaisu. En juuri juo, huuda tms. Teen kotiaskareita huolehdin lapsista jne. Nyt oikeastaan toivon että uskaltaisin ottaa sen ratkaisevan askeleen, mutta se pelottaa, vaikka nykyisellään parisuhde tarjoaa lähestulkoon pelkästään pahaa oloa.
Koska olen mies lasten menettäminen pelottaa, pääsääntöisesti äiti määrätään lähihuoltajaksi. Kun ero oli todella lähellä vaimoni vaati lasten yksinhuoltajuutta, jotta saisi päättää kaikesta. Tiedän kyl ettei se ihan noin vaan onnistu, mutta hän voi vaikuttaa paljonkin lapsiin jos on lähihuoltaja. Lisäksi appivanhemmat asuvat lähistöllä, joten....
Toivotan sinulle onnea ja toivon että uskallan itse tehdä ratkaisun ennenkuin olen pitkällä vanhuudessa.
Teillä sentään on puhuttu asioista, meillä nimeksikään, koskaan. olisi ollut niin monta asiaa joista olisi pitänyt aikoinaan puhua, nyt se on myöhäistä.
Olen sitä mieltä että ei voi 'oppia' rakastamaan, se ei ole oikeaa rakkautta. jos toisesta ei välitä niin ei välitä, sormia naksauttamalla ei toiseen rakastuta.
Rakkauttakin on monenlaista, intohimoista jne. se mitä moni luulee rakkaudeksi on 'vain' kaveruutta, yhteenkasvamista. kyllä aidon rakkauden tunnistaa.
Et sinä lapsiasi mihinkään menetä jos eroat, toki saat heitä tavata jos ne määrätään vaimolle. ja vaikka näkisitte harvoin niin käyttää sen ajan laatuaikana. ja lapsetkin vaistoaa jos vanhemmilla ei mene hyvin (liitossa).
Hetken mielijohteesta ei kannata erota, ilmeisesti sääkin olet asiaa jo miettinyt pitempään? eikä kannata venuttaakaan eropäätöstä vuositolkulla niinkuin itse olen tehnyt, monta vuotta tässä pähkäillyt. silloin vuosia sitten kun ensimmäisen kerran ajattelin lähteä niin mies sanoi että meiltä lähdetään vaan kuolleena, siksi en uskaltanut. ja 'pelkäsin' kaikkea..paperisotaa ym eroon liittyvää, sen lisäksi että pelkäsin saavani turpaan ukolta. enää en pelkää, menee miten menee. vielä en ole kertonut aikeistani erota mutta odotan sopivaa tilaisuutta ja etsin ensin asunnon. ei tämä helppoa ole mutta tiedän että olen onnellisempi eron jälkeen.
Älä vaan anna ukkosi uhkailla "ruumiina lähdöstä". Jos se vielä sitä tekee, niin ilmoita poliisille. MInä pelkäsin 5 vuotta noita uhkailuja. Kun ne eivät enään minuun tehonneet, hän uhkasi "tehdä itselleen jotakin". Onneksi järki sanoi että minulle että älä lankea tuohon. Sanoin sille että siitä vaan, tee "sitä jotakin" ennen kun erotaan, niin saan lesken eläkkeen.
kerrqna jouduin ottamaan viranomaisiin yhteyttä noiden turpiin vetämis uhkaiuksien takia. Se loppui. Pääasia on, että et näytä pelkääväsi häntä.
..aivan kuin minun suustani/mielestäni jnejne..
Näitä juttuja kun täältä lukee, tuntuu siltä, että erityisesti ne henkilöt, joilla on "ihan hyvä mies/vaimo" mutta silti kärvistelevät liitossaan, eivät itse tunnu tietävän mitä elämältään haluavat.
On vaan tyhjä ja kalvava tunne ja se pannaan kumppanin piikkiin ja pidetään jotenkin itsestään selvänä, että se on kumppanin tehtävä tehdä minut onnelliseksi. Ja jos onnellisuutta ei ole, se ratkeaa kumppanista eroamalla.
VÄÄRIN!
Se onni ei löydy yksinäisyydestä, eikä se löydy myöskään uudesta parisuhteesta. Ainoa henkilö, joka voi tehdä sinut onnelliseksi, olet sinä itse!
Jollet tiedä mitä haluat ja mikä sinut tekee onnelliseksi, et myöskään kykene sitä onnea koskaan tavoittamaan. Hämmästyttävän usein ihmiset tajuavat vasta liian myöhään, että olisi hyvinkin voinut tulla onnelliseksi jo entisessä liitossaankin, kun olisi vaan tajunnut itse ottaa siitä vastuun.
Suosittelen sinulle ja kaltaisillesi Kari Kiianmaan kirjaa Rakentava Valinta.
http://www.kiianmaa.com/product_info.php?products_id=30
Toki, jos olet jo tehnyt päätöksesi tai et ole valmis tekemään mitään muuttuaksesi ja muuttaaksesi elämää, ei liene syytä vaivautua.
Sitä olen aina ihmetellyt, että miksi ihmiset ovat valmiita näkemään helvetillisesti vaivaa avioeron myllerrykseen,(puhumattakaan sitten sitä sinkkuaikojen epätoivoista kumppaninetsintää), kun pienemmällä vaivalla saisi oman parisuhteensa toimimaan, jos kerran kumppani on "ihan hyvä".
Ja tätä viestäni en kohdista niille, jotka ovat väkivaltaisessa tai muuten vaarallisessa suhteessa. Puhun nyt nimenomaan niille, joilla on periaatteessa asiat ihan ok.
Jotain Kiianmaan ja kumppaneiden ajatuksia löytyy myös pika-avuksi osoitteesta
http://www.mervijamatti.fi/?lang=02_ihmissuhde
Me olemme itse vastuussa elämästämme, onnestamme ja valinnoistamme. Emme voi sälyyttää sitä vastuuta kenellekään muulle!
Kyllä se todella on niin, että jokaisen onni on omassa taskussa kuten sanonta kuuluu.
MUTTA jos liitossa ei ole mitään yhteistä - paitsi asunto - eikä toinen ota huomioon edes sitä mikä on toiselle tärkeintä, niin mitään ei ole tehtävissä.
Kumppani voi olla "ihan hyvä mies/vaimo", mutta jos hänen seurassaan ei viihdy tai odottaa suhteelta aivan jotain muuta, niin ero on hyvä ratkaisu.
En odota, että kumppani tekee minut onnelliseksi. Mutta jos hän tekee minut päivä päivältä onnettomammaksi (ohittaa/mitätöi sanomisiani, kaikki pitää vääntää rautalangasta, tekee juuri toisinpäin kun pyydän, suhteesta on kadonnut ilo jne./tms.), niin tottakai olen mieluummin yksin. Tai paremmassa seurassa!
Eikö tuossa tapauksessa pitäisi mennä pariterapiaan? Tai ainakin ensin kertoa, että nyt on kyseessä kynnyskysymys ja että muutan pois 15.heinäkuuta, jollei tilanne parane. Ja sitten kanssa muuttaa, jos toinen ei halua tehdä asian eteen töitä.
Ja jos toinen haluaa yrittää, on aika esittää sekä itselle että kumppanille kysymys: Mitä ME voisimme tehdä parisuhteemme hyväksi?
Jos uhkailet erolla etkä sitten tee kuitenkaan mitään, on se ihan turhanpäiväistä kiusantekoa. Tämä maa on täynnä puolisoita, jotka käyttävät tuota keinoa saadakseen sen mitä haluavat, eivät suinkaan oikeasti erotakseen tai selvittääkseen asiat.
Ja yksi pikku juttu: Ei sinulla sen "unelmakumppanisikaan" kanssa vielä ole mitään yhteistä. Se yhteinen rakennetaan sitten matkan varrella.
Mutta kuten sanoin, jos et halua edes yrittää, niin mikset sitten jo lähde? Turhaanhan sinä täältä haet tukea ajatuksillesi. Ne tukevat, jotka ovat myös lähdössä ja me muut sitten yritämme kertoa sinulle jotain muuta, mutta sitä sinä tuskin edes haluat kuulla.
Onnea vaan sinne sinkkumarkkinoille. Voin jo tutkimuksiinkin perustuen kertoa, että todennäköisyys sille, että löydät vieläkin huonomman vaihtoehdon on merkittävä. Eroprosentti toisessa liitossa on huomattavasti suurempi kuin ensimmäisessä.
Parhaat kultakimpaleet on jo varattu parikymppisinä. Kolmekymppisinä on jäljellä vain eronneet, karanneet, petturit tai muuten säälittävät.
Kokeilepa ihan vaikka huviksesi laittaa viikoksi nettiin deitti-ilmoitus. Huomaat mitä herkkua on tarjolla. Pidä hauskaa!
Miten tuollainen asiantuntija tietää deittinetit?
Juttusi kuulostaa "lässyn lässyn hyssyn hyssyn" jutuilta. NO kai niistä nautintosi saat:)
Kun joutuu uusiosinkuksi 40 ikävuoden jälkeen niin ei kannata odottaa enää uutta onnea. Tarjolla ei ole kuin ne lähipubin kaljan kittaajaat ja elämästä syrjäytyneet joten on tyytyminen elämään itsekseen ja nauttia vain omasta sekä lasten seurasta.
...ei pidä paikkaansa, olen tavannut montakin ihanaa miestä, enkä missään sängyssä tai bubeissa. Tietty ei voi vaan alkaa olemaan olemisen ilosta, kemiaa siinä olla pitää. Ei se kuitenkaan sitä muuta että upeita ihmisiä olen eron jälkeen tavannut.
Nyt on ikää paperilla 45, mutta se ei paina... hymyä, naurua, ihania kesäpäiviä ja ihana mies ne jakamassa!
Kylläpä kirjoitukseni kolahti sinuun... Ja ilmeisesti melko arkaan paikkaan: Jos SINÄ olisit tasapainossa itsesi kanssa, et suuttuisi ja maalaisi piruja seinille minun asioistani, joista et tiedä yhtään mitään.
On ihan totta, että parisuhteen hyväksi voi tehdä yhtä sun toista ennen eropäätöstä. Ja suurimmassa osassa jotain tehdäänkin. Sitä mitä osataan ja jaksetaan. Mutta aina se ei riitä. Valitettavasti tai onneksi vastaus kysymykseen "riittääkö?" tulee ajan kanssa, elämällä eteenpäin eikä juuri 15.heinäkuuta ;).
Erolla uhkailu on syvältä... Tosin jossain tapauksissa on todellisen vaikeaa erottaa mikä on toteamus ja mikä uhkaus. Mikäli toinen ei haluaisi edes puhua erosta, niin varmasti hän kokee pelkästään sanan "ero" uhkana.
"Parhaat kultakimpaleet on jo varattu parikymppisinä."
Vai niin. Onneksi melko suuri osa näistä kultakimpaleista on eronnut viimeistään nelikymppisinä :D.
Ihan totaalisen erimieltä olen siitä, ettei uudella tuttavuudella - oli se sitten lemmitty tai ystävä - voisi olla hyvinkin paljon yhteistä. Jopa enemmän kuin puolisolla, jonka kanssa on ollut kimpassa vuosikymmeniä! Onkin hieman sarkastista, että juuri puolisosta pystyy erkaantumaan niin täydellisesti, ns. "kasvetaan erilleen".
Olen vaan seurannut niin monen tuttavan erointoilua ja nähnyt myös sen, mitä siitä seuraa. Parin vuoden päästä vollotetaan lähikuppilassa tuoppiin ja ihmetellään, miten mulle nyt näin kävi. Ja epätoivoisina tartutaan ensimmäiseen kaksilahkeiseen, joka vihdoin suo huomiota, joka on poikkeuksetta juuri näitä luusereita, joita on enää jäljellä.
Niin, juu. Onhan noita muitakin eronneita. Mutta eikö se jo ole indikaatio jostain, kun ovat kerran eronneita?
Taisi sinuun enemmänkin kolahtaa, kun rupesit kiukuspäissäsi arvioimaan minun tasapainoani. Ja minun viesteistäni et voi lukea suuttumusta mistään, sillä miksi minä suuttuisin, jos joku toinen haluaa pilata elämänsä? Ihmettelen kylläkin, mutta siihen minulla lienee oikeus, kun kerran täällä julkisesti omia juttujanne jakelette ja mielipiteitä pyydätte.
Lässyti lässyti lällyn lällyn...paapoti paapoti...jutut on kuin suoraan psykologian oppikirjasta joita tuputetaan sosiaalitantoille :)))
...kiva nähdä, että on samankaltaisia ajattelijoita kuin itsekin olen. En todellakaan ymmärrä miksi yhdessä pitäisi olla väkisin.
Parisuhteen hyväksi voi tehdä tietty jotain, mutta totuushan on että matka kahdestakympistä neljäänkymppiin on aika iso muutosprosessi ihmisessä itsessään. Kasvua, kehitystä...ja kuka voi pakottaa sen kehityksen menevän samaan suuntaan?? Moni pari kasvaa pikkuhiljaa noiden vuosien aikana erilleen...se milloin se erilleen kasvu alkaa, tiedä häntä, todennäköisesti suhdetta pitäisi alkaa hoitamaan jo kaksikymppisenä, mutta kuka silloin niin pitkälle miettii!!
Yhdessäolo on sitten vain totuttu tapa, kun ei muutakaan kaipaa....vai kaipaako, ehkä hakee virikkeitä muista jutuista...hmm..niin..
Kultakimpaleita on joka ikäryhmässä,, niitä ei vain löydä jos ei itse opi hyväksymään itseään sen ikäisenä kuin on!
Tuo "kärvistely" taitaa olla aika tavanomaista nykyään kun niin paljon erotaan?
Sen kyllä allekirjoitan täysin, että mun olisi pitänyt tehdä ex onnelliseksi.
Millä, sitä hän ei kertonut.
Rahalla taisi tulla vain onnettomammaksi.
Kelpaisi se kyllä vieläkin, mutta sattuneesta syystä olen rajoittanut sen kylvämisen elareihin.
Tämä varoitukseksi muille samassa tilanteessa oleville.
Rakkaudesta ei todellakaan ollut puutetta minun puoleltani, eikä häneltäkään aluksi, mutta loppuaikoina oli kuin olisi rakastanut söpöä tiikeriä. Lähestyä uskalsi vain mehukkaan lihapalan kanssa.
Koskemisesta en enää uskaltanut edes haaveilla.
On kyllä valtava helpotus päästä eroon niin kovin raskaasta kivireestä, mutta lasten tapaaminen pitäisi järjestää kyllä toisin.
Jos molemmat vanhemmat haluavat pitää lapset, niin heidät pitäisi antaa ei jättävälle osapuolelle, ellei jättäjällä ole kertoa mitään syytä lähtemiseen.
Se voisi panna edes pikkuisen yrittämään.
Lainaus: www.terveysportti.fi
Voiko kokemuksesta oppia?
Miksi uusi liitto usein jatkuu ja on parempi kuin aiempi, vaikka ongelmat harvoin ovat pienemmät kuin edellisessä? Kerran avioliitossa tai pitkässä suhteessa epäonnistuttuaan ihminen on kenties valmiimpi yrittämään enemmän, ottamaan enemmän toista huomioon ja kuuntelemaan, olemaan huomaavaisempi. Kriisi on parhaimmillaan kasvumahdollisuus ja rehellinen surutyö kasvattaa väkisinkin. Toisaalta vanhempana vakavaa liittoa aloittaessa on toivottavasti myös aikuisempi, on löytänyt omat ominaispiirteensä ja omituisuutensa. Kun alkaa seurustella aikuisena, kykenee ehkä jo paremmin tunnistamaan ihmisen, jonka kanssa viihtyy.
Parhaimmillaanhan parisuhde on sellainen, joka tuo esiin ja tukee toisessa parhaita piirteitä. Hyvän kumppanin seurassa on sellainen, jollaisena itsekin pitää itsestään. Hyvässä suhteessa uskaltaa myös vanheta. Liekö kyse sopimuksesta sitoutua ja kommunikaation opettelusta, toinen toisensa arvostamisesta? Myötä- ja vastoinkäymisissä.
Minä en ole tavannut eroni jälkeen yhtään yli 40 joka olisi kiinnostanut ja kemiat olisi kohdanneet. He ovat elämäänsä täysin pettyneitä ja tuntuu, että miesten elämä on ohi. Ja sitten toiset haluavat vain itseään huomattamasti nuorempaa seuraa. Joten ainakin tässä tuppukylässä ei tarvitse "pelätä" että sen uuden rakkauden kohtaan.
Ainoat miehet jotka ovat vähän sytyttäneet ja kemioita herätelleet ovat olleet huomattavasti nuorempia. Suhteita on ollut ja mennyt, mutta aina se ikäero kuitenkin mietityttää. Ei edes uskalla heittäytyä suhteeseen kunnolla kun pelkää sen kuitenkin loppuvan ikäeron takia. Ehkä ne kaikki ovat olleet niitä laastareita. Jospa se oikea vielä tuosta ikäryhmästä löytyisi.
asiaa. Ja vaikka ongelmat eivät olisi pienempiä kuin edellisessä liitossa, niin ainakin niitä on oppinut käsittelemään. Vrt perheen esikoinen ja kuopus. Esikoinen oli se harjoituskappale ja kuopusta hoideltiin ja hoivattiin jo sen kummempia ajattelematta, virheet oli tehty eskoisraukalle.
Heräsi vain kysymys mitä sinä siellä lähikuppilassa teet kuuntelemassa toisten vollotuksia? Ja miksi olet juuri sellaisissa kuppiloissa, joissa vollotetaan?
Itse olen käynyt kaksi kertaa yhdessä itähelsinkiläisessä lähikuppilassa (ei kovin miellyttävä paikka ollenkaan) - koska siellä sattui olemaan musavisa. Yhtäkään vollottajaa en tavannut kummallakaan kerralla, mutta sitäkin enemmän näin riiteleviä pariskuntia, joiden edesottamuksia ei kukaan selväjärkinen jaksa kuunnella.
Niinikään yksikään eronneista tuttavistani ei ole vollottanut eronsa jälkeen ex-miehensä perään eikä ole myöskään epätoivoisena tarttunut yhteenkään kutsumaasi luuseriin. Vaan päinvastoin: Ne, joilla on uusi kumppani (tosin tämä "uusi" saattaa olla jo vuosia jatkunut suhde/uusi puoliso), se on vähintään yhtä hyvä kuin edellinen.
Sinun mielestäsi pilaa elämänsä, jos eroaa. Minun mielestäni koko väite on syvältä. Ihminen pystyy tekemään itse elämänsä eteen vaikka ja mitä, jos vain tietää mitä todella tahtoo.
. Ellei tiedä, pilaa elämänsä. Jos pysyy vastentahtoisesti toimimattomassa suhteessa, pilaa elämänsä. Jos pysyy suhteessa, koska kumppani ei halua erota, pilaa elämänsä.
Yhdessäolemisesta voi tulla ikäänkuin varkain, vuosien varrella totuttu tapa. Tai sitten totuttu tapa tulee erillään olemisesta yhdessä - eli asutaan yhdessä, molemmat sanovat toisistaan "ei mikään hullumpi puoliso, ihan kiva", mutta mitään yhteistä ei ole, ei yhteisiä ystäviä, ei yhteisiä hetkiä, ei yhteistä tekemistä.
Miksi aina pitäisi olla "epäonnistunut" edellisessä suhteessa, joka on johtanut eroon? Vanha suhde voi olla ihan ok, mutta siitä erotaan, koska suhteen "päivitys" ei enää onnistu. Se, ettei päivitys onnistu, ei tarkoita samaa kuin että koko liitto on epäonnistunut....
"ohittaa/mitätöi sanomisiani, kaikki pitää vääntää rautalangasta, tekee juuri toisinpäin kun pyydän, suhteesta on kadonnut ilo jne./tms"
Narsistisesti persoonallisuushäiriöinen pyrkii rikkomaan toisen itsetunnon. Itsetunnotonta kun on helpoin ohjailla. Narsku luulee itsetuntoisen häipyvän, joten pelko saa hänet häiriöiseksi.
Narskut valitsevat kumppanikseen kiltin ja hyvän. Heitä on helppo ohjailla ja manipulointi voi alkaa.
Varmaan aika monella on juuri tuollainen liitto. Ei siinä mitään, jos molemmat ovat siihen tyytyväisiä. Sinä et ole tyytyväinen. Se on hyvä syy hakea eroa. Etenkin, kun miehesi sulkee korvansa toiveltasi.