Nyt on taas tyttö sekaisin. Toivoisin apuanne ja mielipiteitänne, kun on niin vaikea erottaa, mikä on oikein ja mikä väärin...
Meillä oli avomieheni kanssa suuri riita, kriisi ja välirikko. Asuin muutaman päivän ystäväni luona, ennenkuin saimme tuuletettua ajatuksiamme ja keskusteltua asiasta. Riita sinällään alkoi melko pienestä, vaikka taustalla olikin monia syitä. Saimme kuitenkin asiat selvitettyä ja puhuttua halki. Rakastamme molemmat toisiamme suunnattomasti ja haluamme viettää elämämme yhdessä. Olemme seurustelleet vasta reilut puoli vuotta ja muutimme yhteen melko nopeasti, neljän kuukauden seurustelun jälkeen.
Nyt kriisimme seurauksena olemme muuttamassa uudestaan erilleen. Eli muutto olisi ollut joka tapauksessa edessä, kun nykyisen asunnon omistajan kuoli, mutta eri osoitteisiin muuttaminen tuntuu takapakilta suhteessamme...Onko se sitä?
Olemme keskustelleet tästäkin julmetusti. Poikaystäväni haluaa erilleen muuttoa siksi, että pääsisimme rakentamaan suhdettamme uudelta pohjalta kriisin jälkeen, hankkimaan takaisin menetettyä luottamusta, opetellaksemme tuntemaan toisemme paremmin, saadakseen omaa tilaa ja oppiakseen hengittämään vapaasti... Omat perusteluni ovat oman tilan tarve (alan elää parisuhteen kautta aivan liian helposti) ja masennus, jonka parantumiseen tarvitsen vakautta ja rauhaa.
Lähinnä muuttopäätöksen moottorina toimii poikaystäväni, vaikka alunperin ajatus tuli minulta. Ymmärrän myös, että itseäni nuorempi poikaystävä (22 v.) tarvitsee vielä vapauttaan ehkä eri tavalla kuin minä.
Mitä mieltä olette? Kuinka erillään asuminen vaikuttaa suhteeseemme, kun tässä on eletty yhteistä arkea jo jonkin aikaa? Tarkoittaako tämä sitä, että olen epäonnistunut?
Painin suurien kysymysten kanssa. Kriisi nosti oman epävarmuuden ja pelot pintaan.
Meillä oli avomieheni kanssa suuri riita, kriisi ja välirikko. Asuin muutaman päivän ystäväni luona, ennenkuin saimme tuuletettua ajatuksiamme ja keskusteltua asiasta. Riita sinällään alkoi melko pienestä, vaikka taustalla olikin monia syitä. Saimme kuitenkin asiat selvitettyä ja puhuttua halki. Rakastamme molemmat toisiamme suunnattomasti ja haluamme viettää elämämme yhdessä. Olemme seurustelleet vasta reilut puoli vuotta ja muutimme yhteen melko nopeasti, neljän kuukauden seurustelun jälkeen.
Nyt kriisimme seurauksena olemme muuttamassa uudestaan erilleen. Eli muutto olisi ollut joka tapauksessa edessä, kun nykyisen asunnon omistajan kuoli, mutta eri osoitteisiin muuttaminen tuntuu takapakilta suhteessamme...Onko se sitä?
Olemme keskustelleet tästäkin julmetusti. Poikaystäväni haluaa erilleen muuttoa siksi, että pääsisimme rakentamaan suhdettamme uudelta pohjalta kriisin jälkeen, hankkimaan takaisin menetettyä luottamusta, opetellaksemme tuntemaan toisemme paremmin, saadakseen omaa tilaa ja oppiakseen hengittämään vapaasti... Omat perusteluni ovat oman tilan tarve (alan elää parisuhteen kautta aivan liian helposti) ja masennus, jonka parantumiseen tarvitsen vakautta ja rauhaa.
Lähinnä muuttopäätöksen moottorina toimii poikaystäväni, vaikka alunperin ajatus tuli minulta. Ymmärrän myös, että itseäni nuorempi poikaystävä (22 v.) tarvitsee vielä vapauttaan ehkä eri tavalla kuin minä.
Mitä mieltä olette? Kuinka erillään asuminen vaikuttaa suhteeseemme, kun tässä on eletty yhteistä arkea jo jonkin aikaa? Tarkoittaako tämä sitä, että olen epäonnistunut?
Painin suurien kysymysten kanssa. Kriisi nosti oman epävarmuuden ja pelot pintaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei,
Yritin kommentoida jo aikaisempaan viestiisi, mutta viestini ei koskaan tullut perille. Tässä siis lyhyesti kommenttini, koska elän lähes samanlaisessa tilaneessa.
Olen itsekin 24v, kultani on 22-vuotias. Taitaa olla 22-vuotiaiden miestin "tyyppivika" tuo epävarmuuden ja epätietoisuuden aiheuttaminen... Meillä suhde on mennyt ylä- ja alamäkeä, tällä hetkellä onneksi taas ylämäkeä. Emme asu yhdessä, mutta kun menee hyvin niin käytännössä katsoen kyllä asumme... kaikki aika kun tulee vietettyä kämpilläni.
Sinun tilanteeseesi viitaten; en usko, että erilleen muutto sinänsä vaikeuttaa asioita, se voi tehdä ihan hyvää molemmille. Ymmärrän kyllä, että se tuntuu maailmanlopulta tai ainakin suhteenne loppumetreiltä. Itse kärsin joka kerta, kun huomaan nukkuvani yön toisensa jälkeen yksin... aina niin kauan kunnes Hän taas tulee. Koskaan ei tiedä kauanko hän sillä kertaa viihtyy kanssani.
Voisit kuitenkin yrittää keskustella miehesi kanssa ja kysyä minkä vaihtoehdon hän näkee parhaimpana. Jos hän on sitä mieltä, että haluaa olla jonkin aikaa yksinään, ei se mielestäni tee pahaa sinullekaan. Ainakin saisitte aikaa miettiä mitä todella haluatte. Ja jos kyse todella on rakkaudesta niin ennen pitkää huomaatte majailevan toistenne luona niin usein, että katsotte järkeväksi ja taloudellisemmaksikin muuttaa takaisin yhteen.
Jos ajatus lähti alunperin sinulta, niin ehkä jossain alitajunnassa näet itsekin yksinasumisen hyvänä vaihtoehtona. Joskus ihmiset vain tarvitsevat omaa aikaa.
Lukisin mielelläni ajatuksiasi lisää; kuten sanoin, elämäntilanteemme vaikuttavat HYVIN samanlaisilta... Jakaisin mieluusti kommentteja ja ajatuksia.
Tsemppiä nyt kuitenkin!
Kiitos viestistäsi. Luin aiemman viestisikin, sen näkyminen viestiketjussa vei tosiaankin jonkin verran aikaa.
Olemme keskustelleet tilanteesta todella paljon ja ihana asia on se, että kriisimme avasi keskusteluyhteyden ihan uudelle tasolle. Nyt uskallamme puolin ja tosin puhua avoimesti omista odotuksistamme ja peloistamme. Tärkeimpänä kuitenkin se, että haluamme aidosti ja vakaasti olla yhdessä, olivat käytännön järjestelyt millaisia tahansa.
Mutta pelottaa tämä silti.
Ajatus lähti tosiaan alun perin minulta, sillä sisimmässäni tiedän, että erillään asuminen on hyväksi meille. Meidän molempien on ollut vaikea hahmottaa itseämme parisuhteen osapuolena ja löytää tasapainoa yhteiselämän ja muun elämän välille. Ja ylilyöntejä on tapahtunut puolin ja toisin...Myös minä tarvitsen aikaa ja tilaa, ihan itseni vuoksi. Käyn läpi pahaa kriisiä itseni kanssa (masennus), enkä haluaisi sen liiaksi vaikuttavan suhteeseemme.
Mutta pelottaa tämä silti.
Tiedän, että avomieheni rakastaa minua. Hän haluaa rakentaa suhteemme kestävälle pohjalle. Hänelle tämä on luottamuksen etsimistä siihen, että elämää on suhteen ulkopuolellakin, eikä erillään olo tarkoita tunteiden jäähtymistä...Myöntää täytyy, että olemme eläneet ehkä liiankin tiivistä symbioosivaihetta. Lähes puoli vuotta olemme viettäneet 95 prosenttia ajastamme toistemme kanssa, lukuunottamatta pakollisia menoja ja työtä.
Käytännössähän meillä molemmilla on pain kaksi kotia, sillä yhdessä nukkuminen ja arjen jakaminen on erosta huolimatta meille supertärkeää. Toivottavasti tämä kaikki kääntyy parhain päin... Uusi tilanne pelottaa kovasti.
Vaikuttaa siltä, että olette todella valmiita tekemään paljon työtä suhteenne toimivuuden eteen. Koska miehesi on tuota mieltä ei mielestäni sinun kannata hätäillä asian kanssa. Tottakai se pelottaa miten erillään asuminen vaikuttaa suhteeseen, mutta koska olette näin tosissanne toistenne kanssa niin uskon, että se on oikein hyvä vaihtoehto.
Puhuit symbioosivaiheesta... Tuntuu siltä, että meilläkin meni kevät ja alkukesä vähän liian lujaa. Olimme kokoajan yhdessä, teimme kaiken yhdessä. Työpäivän aikanakin soittelimme usein ja vähintäänkin viestittelimme pari kertaa päivässä. Teimme suunnitelmia tuleville viikonlopuille jne, mutta yhtäkkiä kaikki loppui. Syyksi hän ilmoitti, että menee liian vakavaksi ja liian pian.
Tunsin oloni aika masentuneeksi ne pari kuukautta mitä hän juoksi luonani vain silloin tällöin. En voinut uskoa, että se mikä alkoi niin loisteliaasti voisi päättyä näin. Silloin päätin, etten luovuta ennen kuin hän tekee asiat selväksi (tai ennen kuin oma itsekunnioitukseni kasvaa sen verran, etten anna hänen jatkaa tätä) vaan taistelin. Ja nyt tuntuu siltä, kuin taistelu olisi tehnyt tulosta. Kuinka kauan... se on arvoitus.
Ehkä sinunkin kannattaa nyt elää päivä kerrallaan ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Suhteenne vaikuttaa kuitenkin olevan niin vankalla pohjalla, että turhaan masennat itseäsi tai annat asian pilata päivääkään elämästäsi, kun et oikeasti ole menettämässä toista. Tämä vaihe tekee varmasti teille hyvää. Koita nyt vain jaksaa, mutta älä mieti negatiivisia puolia vaan yritä keskittyä vain siihen, miten paljon hyvää tämä ratkaisu tuo sekä sinulle että miehellesi.
En tiedä auttaako sepustukseni mitään, nämä ovat vain minun näkökantojani. Mutta olen asiantuntija epävarmuuden saralla... ;)
Toivon sinulle kaikkea hyvää, olisi mukava kuulla miten järjestelynne on toiminut. Mutta muista, jokainen päivä on liikaa menetettäväksi, joten älä hermoile ennen kuin todella on jotain hermoiltavaa.
Pää pystyyn! :)
Aurinko paistaa risukasaan jälleen. Ei edes poikaystäväni, vaan itseni ansiosta.
Olin pari päivää ihan raunioina. Elin sellaisessa epätoivossa ja menettämisen pelossa, että ihan hirvitti... Kunnes oivallukset saapuivat sankoin joukoin. Ja minulle on ensisijaisen tärkeää, että ne tulivat itsestään, sisäsyntyisen vahvuuteni innoittamina:
En tarvitse kuin itseni ollakseni onnellinen. Pääsin irti riippuvuudesta ja omistushalusani tajuamalla, että olen nuori, kaunis ja elämäni on kaikilta osiltaa kunnossa. On työtä, harrastuksia, ystäviä. Ja mikä tärkeintä, minä itse. Miksi siis epätoivoisesti keskittäisin kaiken elämänhaluni parisuhteeseen? Miksi roikkuisin, riippuisin ja epätoivoisesti pyrkisin tekemään toisesta omien halujeni tyydyttäjän?
Tottakai rakastan poikaystävääni, mutta rakkaudella ja roikkumisella on suuri ero.
Sanoinkin hänelle eilen, että se vahva nainen, johon hän rakastui, on palaamassa takaisin. Laskin poikaystäväni jalustalta alas ja kaikki tuntuu paljon paremmalta.
Menettämisen pelko katosi, kun tajusin että pärjään vallan mainiosti yksinkin. Olen suhteessa vapaasta tahdostani, en siksi, etten uskaltaisi olla yksin. Tämä on minun elämäni ja minä ohjaan sitä. Eikä minun tarvitse tyytyä mihin tahansa.
Ajatukseni ovat vielä hiukan epäjärjestyksessä. Oloni on kuitenkin mainio. Tarvitsen itsenäisyyttäni tunteakseni itseni kokonaiseksi. Ehkä minäkään en ole vielä kypsä avoliittoon, sillä tasapainon tavooittaminen on niin paljon helpompaa, kun seisoo omilla jaloillaan...
Tällaista tajunnanvirtaa tänään.:)