Hei!
Ongelmani on seuraava:
Olen todella kateellinen muille parisuhteessa oleville, kavereitani myöten. Itse olen 22-vuotias ja olen nyt seurustellut yli 9kk. Tämä suhde on mielestäni se "oikea". Ja olemme jo nyt puhuneet tulevaisuudesta. Arvaa, että nyt ajattelette "vasta noin vähän aikaa yhdessä jne.. ei voi tietää" Mutta tämä on sitä jotain, ollaan kuin toisillemme luotu. (muut suhteet ovat olleet aivan erilaisia (erittäin huonoja)).
Poikaystäväni on 24-vuotias. Asumme kumpikin vielä kotonamme. Ja meillä on yli 40km välimatkaa. Haluaisin niin muuttaa yhteen miehen kanssa. Ja odotan kuin kuuta nousevaa, että mentäis kihloihin.
Olen siis TODELLA kateellinen kavereilleni, monet ikäiseni -81 vm:
-asuvat kumppaninsa kanssa yhdessä
-ovat ainakin kihloissa
-ellei jo naimisissa
-ja lapsiakin monilla on...
tämä on kaikkea sitä mitä haluaisin, mutta ei.
Ollaan niin vähän aikaa oltu yhdessä jne..
Joudun vain olemaan kateellinen toisille vielä pitkän aikaa...
Siis ei minulla kiire kihloihin jne, mutta olen niin toivonut että menisimme kihloihin ja muuttaisimme yhteen...
Olen toivoton tapaus, anteeksi purkautumiseni...
Löytyykö muita tässä tilanteessa olevia??
Aika näyttää, kai... olisi vielä 2 vuotta koulua, mutta silti iskee jo vauvakuume (en tietenkään halua raskaaksi tässä vaiheessa kun ollaan näin vähän aikaa oltu yhdessä)
Kiitos jos joku pystyy antamaan rohkaisevan vastauksen ja kertoa omasta tilanteesta... =)
Ja toivoisin asiallisia vastauksia.
Ongelmani on seuraava:
Olen todella kateellinen muille parisuhteessa oleville, kavereitani myöten. Itse olen 22-vuotias ja olen nyt seurustellut yli 9kk. Tämä suhde on mielestäni se "oikea". Ja olemme jo nyt puhuneet tulevaisuudesta. Arvaa, että nyt ajattelette "vasta noin vähän aikaa yhdessä jne.. ei voi tietää" Mutta tämä on sitä jotain, ollaan kuin toisillemme luotu. (muut suhteet ovat olleet aivan erilaisia (erittäin huonoja)).
Poikaystäväni on 24-vuotias. Asumme kumpikin vielä kotonamme. Ja meillä on yli 40km välimatkaa. Haluaisin niin muuttaa yhteen miehen kanssa. Ja odotan kuin kuuta nousevaa, että mentäis kihloihin.
Olen siis TODELLA kateellinen kavereilleni, monet ikäiseni -81 vm:
-asuvat kumppaninsa kanssa yhdessä
-ovat ainakin kihloissa
-ellei jo naimisissa
-ja lapsiakin monilla on...
tämä on kaikkea sitä mitä haluaisin, mutta ei.
Ollaan niin vähän aikaa oltu yhdessä jne..
Joudun vain olemaan kateellinen toisille vielä pitkän aikaa...
Siis ei minulla kiire kihloihin jne, mutta olen niin toivonut että menisimme kihloihin ja muuttaisimme yhteen...
Olen toivoton tapaus, anteeksi purkautumiseni...
Löytyykö muita tässä tilanteessa olevia??
Aika näyttää, kai... olisi vielä 2 vuotta koulua, mutta silti iskee jo vauvakuume (en tietenkään halua raskaaksi tässä vaiheessa kun ollaan näin vähän aikaa oltu yhdessä)
Kiitos jos joku pystyy antamaan rohkaisevan vastauksen ja kertoa omasta tilanteesta... =)
Ja toivoisin asiallisia vastauksia.
Vastaukset 31
Vanhimmat
..kun painelet kohti tulvinutta laivan ruumaa.
En ole ikinä käsittänyt näitä "pakkoseurusteluja", että kun kaikki kaveritkin seurustelee, asuu yhdessä ja ovat teinikihloissa niin itsekin pitää moinen tehdä?
Ja tuolta nuorten rakkaus-osastolta voit lukea, että kihloihin _ei_ voi mennä. Kaksi ihmistä, jotka ovat päättäneet mennä naimisiin keskenään niin ovat kihloissa, ei niin että 'NYT me seukataan oikeesti niinku! Ja mä rakastan sua niin paljon, että mua sattuu!'.
Ja jos molemmat vielä asutte kerta kotona niin suosittelisin ensin ihan yksin asumista ja itsenäistymistä, ennenkuin menette muuttamaan saman katon alle. Mutta jokaisen oma valintahan se on.
22-vuotiaana naimisiin meneminen, noh, onhan täysin mahdollista, että 'se oikea' on löytynyt ja liitto kestää - tosin en suosittelisi ainakaan alle 27 vuotiaille moista harrastusta ja mitä tulee lasten hankkimiseen niin odotahan tyttö ihan suosiolla aika montakin vuotta. Suurimmat virheet yleensä tulee noissa suhteissa tehtyä, kun juuri ollaan muutettu pois kotoa ja sitten ollaan niin rakastuneita niin rakastuneita ja itsenäisiä olevinaan, mutta sitten joku kaunis päivä iskeekin karu todellisuus peliin ja ollaankin h-moilasena levitellen käsiään ja aukoen suutaan et mitäs nyt.
Muuta kotoa omaan asuntoon ja elä itsenäisesti ensin ja sitten voi alkaa miettiä sitä yhdessä asumista.
Buahhahhaa vaan, nimimerkki "huoh". Selvästi kateellisena ja katkerana piikittelet tuoreelle parille, ja kehtaat vielä esittää niin "kaikkitietävää". Mene ruikuttamaan saharaan, ketään ei sinun mielipiteesi kiinnosta. Kirjoittajalla on näköjään itsellään kokemusta "pakkoseurusteluista", teinikihloista, ym... Kateudesta se härkäkin pökkii.
Ennemminkin inhorealismia pursuavat aivot. Taisi osua sinuunkin ko. keppi kun siellä noin älähdit. Ikävä kyllä en ole sortunut taikka ajautunut pakkoseurusteluihin saati teinikihloihin - moiset naikkoset kierrän kaukaa. Kateellisuutta? Ehei tyttökulta - annoinpa vaan tuossa vinkin näitä elämää suurempia rakkaustarinoita aika montakin nähneenä, että mitä niistä tulee ja miten niille käy - ennenkuin se raaka todellisuus pudottaa jalat takaisin maahan.
Jokatapauksessa, toivottavasti näillä ihmisillä käy hyvin, jos muuttavat yhteen suoraan kotoa ja aloittavat yhdessä asumisen jne. Yleisesti ottaen kannattaisi ensin itsenäistyä ja pystyä viihtymään myös yksinkin ja toimimaan itse eri tilanteissa, kuin se että yhdestä saavista kaadettaisiin toiseen ja sitten ihmetellään 'MITÄ NYT?!'.
Tietystihän saatan olla väärässä, kuka tietää.
Vitsi sä oot pälli.
Yleisesti ottaen kannattaa muuttaa yhteen jos molemmat sitä tosissaan haluu!!!
Itsenäistyminen tulee jokaiselle eteen jossain vaiheessa, muutat sitten yksinäs asuun tai poikaystävän kans. Kun mamman helmoista lähtee niin pakkohan sitä vaan on itte asiansa hoitaa ja kantaa seuraamukset ja ottaa vastuuta. Ei se kuule se poikaystäväkään varmaan muijan asioita ala hoiteleen! Yksin saattaa olla vain yksinäistä asua. Miksi muuttaa yksin asumaan kun kuitenkin poikaystävän luona nukkuu kaikki yöt. Jo taloudellisesti ajateltuna kaksin on parempi.
Ja mikähän tuo maaginen 27 vuoden ikä on kun ei kuulemma pitäisi aiemmin ajatella häitä?! Nyt kyllä pälli taitaa vetää ihan omaa tarinaa täällä ja perustelee paskapuheitaan paskapuheilla! Kyllä 22 vee nuori nainen on valmis kaikkeen ihan silloin kun itsestä siltä tuntuu. Oli asunut yksin tai ei.
Siellä kirjoittelee korkeintaan vähän päälle parikymppinen tyttö, joka joko asuu vielä äidin helmoissa tai sitten on juuri muuttanut äidin helmoista suoraan poikaystävän luokse? Jos sinulla olisi kokemusta yksinasumisesta, ymmärtäisit mistä tässä yritetään varoitella.
Kylläpäs tulee kirpeää kommenttia kun joku yrittää asiallisesti kertoa mitä voi edessä olla... Kyllä se nyt vaan on niin, että elämänkokemus tuo perspektiiviä, ja ikä tuo elämänkokemusta. 22-vuotias on kuitenkin nuori, ja rakastuneena sitä maailmaa katselee niin että realismi unohtuu. Onhan sitä tietysti olemassa tosi fiksuja 22-vuotiaita ja tosi lapsellisia 27-vuotiaita.
Ai asiallisesti! Juu niinhän taas on.
Kuule se sama "mitä edessä voi olla", voi olla edessä vaikka kuinka asuu yksin.
Vaikka asuisi ensin yksin ja muuttaisi vasta sen jälkeen miehen kanssa yhteen, niin aina on eron jälkeen yhtä vaikee jatkaa yksin. Silti sitä miettii avuttomana että mitäs nyt.
Harva 22 vuotias on niin kokematon kuin edellä annettiin ymmärtää. 22 vuotias ei ole kuitenkaan NIIN nuori.
Onpas sulla nyt tosi "hirveetä". Nyt sua pitäis "auttaa" ku sulla on hirvee "ongelma".
Huoh.
Arvasin, että tulee näinkin aikuismaisia ja ASIALLISIA viestejä. Kiitos vaan...
Huoh, tarkoitin vaan että on se kumma kun tällanen "palo" sydämessä, että edes asuttais yhdessä...
Ajattelin myös samalla kysyä lähinnä, että onko elämä sillonkaa yhtää ruusuista?
Tuskin...
Ja tässä ei ole kyse mistään hiton "teinikihloista" jne.
enkä nyt sanois välttämättä "ongelmaksi" tätä.
Vaan että taitaa tulaa kiire, kun nykyään ikäiseni on jo naimisissa ja asuu yhdessä ja vauvakin on jo... tuntuu vaan jotenkin niin tyhjältä.. :/
Nyt en kyllä ymmärrä sua, sä oot onnellisessa parisuhteessa ja haluat muuttaa yhteen/hankkia lapsia vaan sen takia että sun kaverit on niin tehnyt? ja vielä noin nuorena.
saahan sitä muuttaa yhteen, ei sitä kukaan kiellä, mutta mielestäni syyt pitäisi olla muut kuin että 'muutkin tekee niin' .. tulee ihan mieleen cosmopolitanin otsikko, 'tee tyttökaverisi kateellisiksi: rupea teiniäidiksi'
EN siksi ku KAVERITKI!! Olet ymmärtänyt väärin kirjoitukseni!!
Vaan siis mä ITSE haluan sitä, ei tämä asia RIIPU KAVEREISTA M-I-T-E-N-K-Ä-Ä-N! Harmittaa vaan kun muilla (monilla) on suhde niin että ollaa kihloissa ja asutaan yhdessä. ja ITSE tätä haluan, ei tosiaankaan liity siihen, että kaverit.
Itse vaan seukannut niin vähän aikaa... huoh se harmittaa...
Kyllä ne kaverit näyttävät asiaan liittyvän, jos niitten suhteet kerran niin paljon harmittaa. Tunnut ottavan kavereittesi suhteista ainakin sen verran paineita, että yrität kiirehtiä sinne kihloihin ja lapsentekoon.
Jos kerran et ole vielä kauaa seurustellut, ota ihan rauhassa. Toiseen tutustuminen (kunnolla) vie aikansa, eikä sitä kannata kiirehtiä.
Mä ainakin ymmärrän, jos muut ei :) Oon käyny ite läpi täsmälleen saman vaiheen. Tosin olen sua vielä pari vuotta nuorempi, 20v. Seurustelua takana 2 vuotta. Asutaan poikakaverin kanssa kummatki vielä kotona, yhteen muuttaminen on suunnitteilla (tosin poikaystävän alotuksesta), mut puuttuu vaan se pieni mitätön yksityiskohta, raha.
Ykskään kaverini seurustele, mutta poikakaverin kaverit on jo ollu naimisissa tai on parhaillaan. Useimmilla on lapsia 1-3 ikähaarukassa. Tosin tunnen suurta myötätuntoa noita lapsiparkoja kohtaan! Toisilla väkivaltanen isä, vanhemmat eronnu ja äiti kamalassa vauvakuumeessa. Yhdessä perheessä taas ollaan sosiaalipummeja ja luullaan, et lapsilisillä sitten eletään. Kaikki nää vanhemmat on 22-24- vuotiaita.
Olin itekin raskaana vähän aikaa ja elin sitä ruusuista kuvitelmaa, että nyt me mennään poikaystävän kanssa naimisiin ja muutetaan yhteen ja ollaan ikuisesti onnellisia. Tein kuitenki abortin, kun tajusin, millaisia nää "teiniäitiperheet" oli. Tais olla se abortti vähän niinku herätysaskel. Mulla ei oo enää mikään kiire muuttaa yhteen, haluan elää ekana itse. Ja samalla katella onko tää se mies, jonka kanssa mahdollisesti ehkä voisin tai viitsisin viettää koko loppuelämäni. Puol vuotta sitten tuntu, että on. Nyt en oo enää varma. Nuoruus on kuitenki sen verran kallisarvosta aikaa, ettei sitä kannata tuhlata. Lapsia kun voi tehdä myöhemminki; eikä lapsissa mitään hauskaa loppujen lopuks ookkaan ne vaan itkee ja kitisee. Niiden kanssa pitää sitten koko ajan olla, eikä niitä voi sulkee häkkiin, ku niillä ei jaksa enää leikkiä.
Jos kuitenki on vielä kauhea vauvakuume ja muuta, niin ottakaa lemmikki! :) Abortin jälkeen oli munki pakko saada vauvankorvike ja nyt on kaks täystuholaista pyörimässä jaloissa. Poikaystäväki on niin isiä niille että..! Näiden ötököiden hoivaamisen jälkeen voin kertoa, että vauvaa en enää halua, ainakaan kymmeneen vuoteen, jos sillonkaan.
Luulen ymmärtäväni aika hyvin miltä sinusta tuntuu (itsellä ollut joskus vähän samanlaisia fiiliksiä). Mutta silti kehottaisin sinua pistämään jäitä hattuun ja miettimään muutamaa juttua ennen kuin muutat yhteen poikaystäväsi kanssa.
Poikaystäväsi on 24-vuotias ja asuu vielä vahempiensa luona. Miksei hän ole vielä muuttanut omaan asuntoon? Ei kai hän vain ole helppoon elämään tottunut äidin pilallepassaama ikuinen lapsi? Jos muutatte yhteen, osaako hän ottaa vastuuta yhteisestä taloudestanne, kodista ja raha-asioista, vai tuleeko sinusta hänen toinen äitinsä?
Muutenkin minusta olisi järkevää asua ensin edes vähän aikaa yksin ja totutella itsenäiseen elämään ennen kuin muuttaa yhteen toisen kanssa.
Jos sinulle/teille kihlat merkitsevät lupausta avioliitosta (kuten niiden mielestäni pitäisi merkitä aikuisille ihmisille), niin en suosittele kihloihinmenoa ennen kuin olette ehtineet asua jonkin aikaa yhdessä. Etenkin kun molemmat asutte vielä vanhempienne luona, niin yhteenmuutto tulee olemaan todella iso muutos, joka voi tuoda mukanaan yllättäviäkin asioita, sellaisia joihin ei osaa varautua. Eli sitten vasta näette, miten suhteenne ja yhteiselämänne todella toimii ja oletteko niin "luodut toisillenne" kuin teistä nyt tuntuu.
Tiesitkö muuten, että suomalainen nainen solmii ensimmäisen avioliittonsa ja tekee ensimmäisen lapsensa keskimäärin paljon sinua vanhempana, joten siinä mielessä kadehtiminen on turhaa.
Ja usko pois, pari vuotta menee nopeasti, ja sitten toivottavasti pääsette täysillä suunnittelemaan tulevaisuuttaa ja perheen perustamista. Onnea ja menestystä suhteelleenne!
Olen kyllä huomannut, että ei se yksinasumisen kokemisesta ole kiinni vaan perusluonteesta.
Itse ehdin asua yksin vaivaiset 2kk (eli käytännössä en lainkaan) kunnes tapasin mieheni.
Hän puolestaan oli asunut yksin jo 5 vuotta.
Silti minä olin yhteen muutettaessa (ja oikeastaan edelleenkin..) se kypsempi osapuoli, joka todella ottaa vastuuta asunnon ylläpidosta.
Joskus harmittaa etten asunut kauemmin yksin, mutta vain sen takia että olisin saanut nähdä asuntoni siistinä kauemmin kuin sen 2 kuukautta;)
Olet jo saanutkin kaikenlaista kommenttia, asiallista ja asiatonta. Kannattaa tosiaan miettiä ensiksi sitä yksin asumista, teidän kummankin. Niinkuin joku tuossa totesikin, että miksi poikakaverisi (24-v.) asuu vielä kotona. Kotona vanhemmat kuitenkin huolehtivat kaikesta. On aika iso muutos asua yksin ja huolehtia kaikesta omin voimin. Sen jälkeen voi vasta harkita huolehtimista toisesta ihmisestä (sinusta ja lapsista).
Ja kannattaisi kokeilla ensin yhdessä asumistakin, ennenkö perhettä rupeatte perustamaan. Lapsi kun hankitaan kuitenkin loppuelämäksi.. kyllähän sitä kuka tahansa vielä aikuisenakin tarvitsee vanhempiaan ja myöhemmin sitten ehkä päinvastoin kun omat vanhemmat ikääntyvät.
Joten vaikka sinulla olisi kuinka kova vauvakuume niin odota nyt vielä muutama vuosi. Ehtiihän sitä sittenkin hoivata sitä vauvelia. Nykyään kun on vain niin yleistä, että lapsia vain hommataan eikä ajatella, että se vaatii sitoutumista loppuelämäksi. Sääliksi välillä käy lapsia, jotka ovat yksin kotona vanhempien uurastaessa uraputkessa.
Ootko keskustellu näistä asioista, kihlauksesta ja vauvakuumeesta poikaystäväsi kanssa?!
Sieltä varmaan kantsis alottaa, varmaan tulis asioihin enemmän selvyyttä sillä tavoin kuin tällä palstalla.
Ota rohkeasti puheeksi kihlat ja vauvat poikaystävän kanssa. Älä vihjaile, vaan puhu suoraan. Varmaan poikaystäväkin on asioita miettinyt kun kerran ystävätkin ovat kihloissa ja perheellisiä. Tee poikaystävälle selväksi että kihloihin meno mahdollisimman pian on sulle tärkeää, kyllä se varmaan ymmärtää. Eihän sitä tiedä vaikka hän olisi miettinyt mielessään samoja juttuja. Jos seurustelusuhteessa kerran on kaikki hyvin niin ei tuollaisia tunteita tarvitse kätkeä, kyllä se toinen ymmärtää miten tärkeää sun on päästä kihloihin ja yhteen asumaan kun kerran niin monet sun kaveritkin jo on.
Tsemppiä ja rohkeutta sulle, kyllä se siitä.
TOIVOTTAVSTI TÄSSÄ OLI IRONIAA... :)
Olin itsekin edellisessä suhteessa vajaan vuoden seurustelun jälkeen "varma", että kyseessä on loppuelämän kestävä suhde. Mutta kummasti vain muutamien vuosien jälkeen huomasin, ettemme todellakaan sovi yhteen. Onneksi emme muuttaneet yhteen emmekä menneet kihloihin tms. missään vaiheessa. Eli ei todellakaan kannata pitää kiirettä.
Toiseksi yksinasuminen tekee taatusti hyvää. Nyt olen uudessa suhteessa (olen sinua hieman vanhempi). Mekin asumme molemmat vanhempiemme luona, tosin nyt olen itse juuri muuttamassa omaan asuntoon. Ei tulisi mieleenkään muuttaa suoraan poikaystävän kanssa asumaan! Ainakin minä olen niin omasta reviiristäni kiinni pitävä ja mukavuudenhaluinen, että haluan elää ja asua nyt vain itselleni. Ja voihan poikaystäväni aina välillä tulla luokseni! Kyllä minullakin on kaveri, joka on naimisissa ja saa juuri lapsen, mutta en ole hänelle kateellinen. Ennemminkin hieman pelonsekaisin tuntein mietin, mitenkähän heidän suhteensa tulee kestämään... Olemme kuitenkin vielä näin reilut 20-vuotiaina aika nuoria.
Jos hän on se oikea sinulle, hän on sitä varmasti muutaman vuoden päästäkin, jolloin voi alkaa miettiä noita asioita. Etene nyt ihan rauhassa! Niin teen minäkin.
Itse olen 20v. ja poikaystäväni 23v. Asumme molemmat vielä vanhempiemme luona, mutta olemme kuin luodut toisillemme. Olemme seurustelleet 9,5 kk, mutta rakastamme toisiamme ja haluaisimme viettää loppuelämämme yhdessä. Minäkin haluaisin niin muuttaa yhteen poikaystäväni kanssa, varsinkin kun asumme n. 300km päässä toisistamme (minä pk-seudulla ja hän Keski-Suomessa), mutta kun hän yrittää saada minua Keski-Suomeen, mutten sinne muuta kyllä kirveelläkään, sillä en aijo viettää loppuelämääni kaupan kassalla tai mikä pahinta, täysin työttömänä.
Naimisiin en halua ainakaan viiteen vuoteen, enkä lapsiakaan erityisesti hingu, mutta kihlat olisivat kyllä jotain, viimeistään ensi juhannuksena, joksi poikaystäväni kihloja on suunnitellutkin. Silloin olemme olleet yhdessä yli 1,5 vuotta.
Kihlaus on lupaus avioliitosta, kun kaksi ihmistä sopii menevänsä naimisiin keskenään, niin he ovat kihloissa. Jos poikaystäväsi ei ole tällä hetkellä valmis lupautumaan menemään kanssasi naimisiin viiden vuoden päästä, niin mistä hän voi tietää, että on siihen valmis ensi juhannuksena? Ja selvittäkää nyt ihmeessä ensin nuo asumisjärjestelynne, ennen kuin edes ajattelette mitään kihloja!
Tiedetään, että kihlaus on lupaus avioliitosta ja olemme aika varmoja siitä, että olemme ne oikeat toisillemme(toisin sanoen hän on varma, että olen se oikea hänelle, minä mietin vielä), mutta koska varsinkin minä olen sitä mieltä, etten alle vuoden yhdessäolon jälkeen kihloihin mene, mieluummin vasta 1,5 vuoden yhdessäolon jälkeen, niin odotamme juhannukseen.
Poikaystäväni olisi valmis menemään kihloihin vaikka heti, sillä hän on koko suhteemme ajan puhunut siitä, että haluaisi nimenomaan minut vaimokseen. Asuinpaikkakunnaksi olemme suunnitelleet 03-areaa, sillä se olisi molempien tämänhetkisen asuinpaikan välissä ja molemmilla on sukujuuria sieltä.
Ps. Häistä, hänestä en ole varma, mutta MINÄ en halua naimisiin KENENKÄÄN kanssa alle 25 vuotiaana.
Miksi sinulla sitten on hinku kihloihin, jos et vielä moneen vuoteen halua naimisiin, etkä ole edes varma onko poikaystäväsi sinulle oikea? Tai älä edes selitä, en varmaan kuitenkaan ymmärtäisi.
Olisikohan vaikka siksi, että hän rakastaa kunppaniaan ja hänen kumppaninsa häntä? Kihloihin voi mennä(ja mennäänkin usein) jopa muutamia vuosia enne häitä. Eikä "samaa kokeva" sanonut nyt haluavansa kihloihin, vaan nimenomaan sitten, kun on ollut yhdessä vuoden - 1,5 vuotta ja se 1,5 vuotta yhdessä on laskujeni mukaan jokseenkin juhannuksena, vähän ennen.
Mutta miten voi tietää, että vuoden päästä on valmis lupautumaan naimisiinmenoon, jos ei tälläkään hetkellä edes ole varma, onko oikean ihmisen kanssa? Mistä voi tietää, että tunteet ja suhde kehittyvät siihen suuntaan, että ensi juhannuksena ollaan asioista niin varmoja, että voidaan päättää että mennään naimisiin? Minusta sekin, että asetetaan jotain aikarajoja, minkä ajan kuluttua voi mennä kihloihin ja kauanko pitää odottaa, että voi mennä naimisiin, viittaa siihen, ettei kihloihinmenossa ole kysymys todellisesta avioliittolupauksesta tai edes rakkaudenosoituksesta, vaan mennään kihloihin, koska niin kuuluu tehdä kun ollaan oltu yhdessä niin ja niin kauan...
Mistä päättelet että tunteet ja suhde kehittyisivät huonompaan suuntaan? Mikäli kyseinen pari nytkin rakastaa toisiaan ja se kuuluisa ensi-ihastuksen huuma on jo haihtunut ja ihastuminen muuttunut rakkaudeksi, niin eiköhän tunteet vaan vahvistu ajan myötä. Ehkä kaikki eivät halua mennä kihloihin heti.
Tiedän monia pareja, jotka ovat menneet kihloihin muutaman kuukauden seurustelun jälkeen ja mutamaa kuukautta kihlauksen jälkeen ovat eronneet. Itse ainakin nauran kyseisille pareille, varsinkin kun on sellaisia, jotka ovat jo esim. 25 vuotiaaseen mennessä olleet kihloissa kolmen eri ihmisen kanssa. Menevätkö sellaiset parit mielestäsi rakkaudesta kihloihin? Eivät todellakaan.
Uskoisin että "samaa kokeva" haluaa odottaa häitä esim. opintojen ja rahatilanteen takia. Minä ainakin vietän mieluummin upeat parin sadan vieraan häät, kuin pienet ja halvat n. 50 hengen teinihäät, joissa todennäköisesti ainakin nuori väki lähinnä ryyppää ja rällästää.
Minä ja poikaystäväni olemme tunteneet toisemme kohta vuoden ja olémme alusta asti olleet kiinnostuneita toisistamme. Olemme aika alusta asti puhuneet häistä, kihloista, lapsista, omakotitalosta ja perheautosta jne. ja olemme kokeneet samoja asioita elämämme varsilla, meillä on samoja harrastuksia ja samoja kiinnostuksen kohteita ja olemme samalla alalla. Rakastamme toisiamme ja sukulaisemme ja tuttavamme ovat sitä mieltä, että olemme ne oikeat toisillemme, joten...
Ps. Syynä siihen, ettemme ole menneet kihloihin (hankkineet sormuksia) vielä, on myös siinä, että haluaisimme ajoittaa kihlauksen jollekin herkälle ajankohdalle ja juhannus on mielestämme ehdottomasti yksi vuoden romanttisimmista juhlista. Toki myös joulu, uusivuosi ja syntymäpäivämme tulevat kyseeseen. Minulla on myös taipumusta ns. rimakauhuun(if you know what I mean), jonka takia olemme viivytelleet.
Tarkoitit siis sittenkin kihloihin menolla sormuksien hankkimista. Sitten ymmärrän yskän.
Ei minulla ole mitään tietoa, mihin suuntaan kyseinen suhde on kehittymässä, enkä ole esittänytkään mitään mitään päätelmiä tai arvailuja asiasta. Mutta taisin osua oikeaan arvauksessani "samaa kokevan" suhtautumisesta kihlaukseen...
Hmm.
Olen ystäväpiirissäni ainoa, joka ei ole kihloissa. Paras ystäväni meni kihloihin muutama viikko sitten, ja se herätti minut huomaamaan tilanteen. Hän on seurustellut poikaystävänsä kanssa vähemmän aikaa kuin minä omani. Mietin, olenko jotenkin kummallinen, kun minä tahdon pysyä vielä seurusteluasteella. Rakastan kyllä poikaystävääni ja aion olla hänen kanssaan loppuelämäni, mutta en minä kihloihin vielä halua. En minun mielestäni nämä 1 ½ vuotta, mitä meillä on takana, ole ollenkaan riittävästi. En minä epäile, ettenkö häntä haluaisi, mutten myöskään ymmärrä, mikä hoppu muilla on kihloihin. Ajattelin kuitenkin luottaa siihen, että poikaystäväni pysyy luonani ilman sormustakin. Jos ei, niin hyvä vain, ettei kihlausta tarvitse siinä vaiheessa purkaa.
Se on suuri asia, ei kannata kiirehtiä!
Me olemme seurustelleet jo 3 vuotta, emmekä ole kihloissa! Ystävät ovat naimisissakin jo.
Emme näe mitään syytä todistella muille tunteitamme, riittää että itse tiedämme.
Parasta siinä on se, että kun mikään ei sido toista, tietää että hän on siinä vapaaehtoisesti, ei velvollisuudesta!!!