Niin, tänään se tein. Laitoin avioeron vireille. Vaikka olen asian 1½ vuotta sitten päättänyt, niin silti tuli kyynel silmään, ku ehkä sittenkin oisin halunnut, että tämä liitto onnistuu. Mutta olemme jo liian kaukana toisistamme.
Pari seuraavaa päivää pelottaa, että mikä on ilmapiiri, kun posti tuo kirjeen kotia.
Katsotaan miten tässä käy....
Pari seuraavaa päivää pelottaa, että mikä on ilmapiiri, kun posti tuo kirjeen kotia.
Katsotaan miten tässä käy....
Vastaukset 43
Vanhimmat
onnistua tulevaisuudessa. Epäonnistumiset opettavat, edellisestä viisastuneena seuraava suhteesi voi olla paljon edellistä parempi.
jo kerrot kasvotusten että haluat eron?
Uusioliittojen onnistumisprosentti on muuten vain murto-osa ensimmäisten vastaavista, joka on siis noin puolet ja puolet.
Ei hääviltä näytä ainakaan tilastollisesti.
Todennäköisesti kaksi jo kerran liittonsa tyrinyttä kohtaa.
Siinähän sitä on sitten "asiantuntemusta".
Entä nuo sanonnat "Juoposta eronnut ottaa uuden juopon" jne.?
Onnea vaan ja hyvää kesää ;-)
Minäkin ilmoitin aikoinaan miehelleni, että haluan eron, hän hoiti kyllä paperit...omasta tahdostaan. Kieltämättä tuli monta kertaa kyynel silmään, mutta tiesin, että en enää yhdessä jaksa, suhde oli jo niin loppu. Hyvä mies ja nyt onneksi uuden onnen löytänyt.
Puhutaan niin paljon siitä miten erotaan vihaisina, katkerina ja petettyinä, mutta ero voi myös olla vähän haikea ja surullinen tietynlainen ystävän hyvästeleminen vailla vihaisia tunteita.
Nyt joku sanoo että ei sellaisesta suhteesta saa erota, no kukin tavallaan, ei minulla ole ainakaan halua ystävän kanssa elää ja asua parisuhteessa, siihen tarvitsen rakkaan.
Eli elämä jatkuu niin exälläsi kuin sinullakin.
Suru on ihan normaali tuntevan ja ajattelevan ihmisen olotila, säälikin, mutta säälistä ei kannata mitään jatkaa.
Kiitos vastauksesta! Tuntuu vaan välillä siltä, ettei jaksa mitään ja et pää on sekaisin.
Oikeesti meillä on erosta puhuttu jo reilu vuosi, mutta nyt päätin, et on molempien aika alkaa nauttimaan omasta elämästä. Toivon, niin itselleni kuin miehellenikin, että löydämme molemmat lähellemme ihmisen, jonka seurassa voi olla luottavaisin ja lämpimin tuntein. Hyvää kesää myös Sinulle!
...et ole epäonnistunut, elämä harvoin kulkee niinkuin saduissa, se ei tee sinusta, minusta tai existämme sen huonompia ihmisiä. Jos toisaalta ei osaa myöntää omia virhetään ja olla halukas välttämään niitä voi "epäonnistua" yhä uuudelleen.
Itselläni eron jälkeen on ollut pari pidempää seurustelusuhdetta....viimeisin on nyt jatkunut vuoden ja hyvin menee, vaikka emme yhdessä asu, kuitenkin tunnen olevani nyt ihmisenä kokonaisempi.
Oikein ihanaa kesää myös sinulle, toivottavasti sinulla on tukijoukoissa vastaavassa tilanteissa olevia tai ne jo kokeneita, ajatusten vaihto auttaa aina.
Kiitos vielä kerran. Oli hyvä laittaa ajatus netiin, ku täältä sai vastauksia. Kirje ei ole postista vielä tullut, mutta miehelleni olen asian kasvotusten kertonut. Eilen keskustelimme ensimmäisen kerran pitkään aikaan, huutamatta.
Hyvä ystäväni on eronnut ja hänen kanssaan kun keskustelen, niin huomaan, että ihan yhtä sekaisin hän oli erotessaan kuin mitä minä nyt.
Paitsi, että tänään on pitkästä aikaa hyvä ja rauhallinen mieli.
Voimia Sinulle, päätös on aina raskas ja sitä miettii pitkään.
Sama tilanne täällä, ei ole mitään yhteistä, miehen työ ja harrastukset vie kaiken ajan, mitään yhteistä ei ole, joten ajattelin tehdä saman. Olen kyllästynyt olemaan taloudenhoitajana ja asioiden toimittajana.Suuttuu heti jos yritän jotain keskustella.
Kuinka tilanne meni käytännössä ja mitä maksoi, ei taida enää olla kanssa muuta vaihtoehtoa, haluan rinnalleni miehen kellä on halua tehdä joskus jotain yhdessäkin.
on helppoa. Kaupungissa poliisin kihlakunnanvirastosta haetaan avioeron ykkösvaihetta. Maksaa noin 70-80 euroa. Tarkkaan en tiedä, laittavat sit joskus laskun. Puoliso saa kirjeen postista tai itse tuot sen kotiin. Hänen täytyy sit vastata, et on kirjeen saanut ja viel et hyväksyykö asian. Sit puolen vuoden kuluttua voi hakea lopullista eroa. Ennen lopullista eroa on hyvä, et rahat on jaettu ja lapset voi sopia sosiaalitoimistossa, et kummalle ne menee. Näin oon tän ymmärtänyt. Mut kokemusta ei ole vasta ku ekan vaiheen ensimmäisistä päivistä. Avioliittoa on kohta 19 v takana. Ei tätä päivässä ja hetken huumassa jätetä.
...ainoa juttu, mikä minua kummastutti oli kirjoituksessa se, että onko mielestäsi oikea ja toista arvostava tapa kertoa asiasta noin. Kirje postiluukusta ja sitten "haluun muuten erota". Eikö asiaa kannata pikkuisen alustaa kuitenkin....
Ei todellakaan tunnu mukavalta tehdä niin. Omassa tapauksessa on mies jo uhkaillu kuukausia et menee laittamaan eron vireille kuitenkaan ei ole sitä tehnyt, vaikka lähes viikoittain sitä hokee. Joten väsynyt olen jankuttamiseen kun ei kuitenkaan toteuta. Hänelle kun on erittäin tärkeää et hän on ns.jättävä osapuoli.
Nyt ajattelin et meen ite sinne ja laitan paperit tulemaan postissa niin on sit sekin asia järjestyksessä ja loppuu jatkuva uhkailu. (odottaa et alkaisin itkeen ja pyytäisin ettei tee sitä)
Jos et ole puhunut miehellesi mitään, että laitoit eropaperit menemään ja hän saa ne täytenä yllätyksenä, postin kautta, voin sanoa saman kokeneena, että se on todella sanoisinko, inhottavasti tehty...
Sitä en itse voi antaa ikinä anteeksi, tuli meille ero tai ei ..
Se loukkas todella sisintäni...
Voimia Sinulle, kyllä se loukkaa jos ei oo ite mitään puhunu erosta ja postista tipahtaa paperi.
Eikö ilmapiiri yhteisessä kodissa kuiteski ole ollut viileä ja varmasti olet huomannut et kaikki ei ole kunnossa.
Meedioitako ihmisten parisuhteessa ja avioliitossa pitäisi olla??
Onko aikuisen ihmisen niin vaikea (muka..) puhua puolisonsa kanssa avioliiton tilasta, kysellä toisenkin tunnelmia, mielipiteitä jne., ja jos senkin jälkeen vielä kokee samoin kuin ennen keskustelua (olkoon niitä sitten vaikka sata!) ettei kykene elämään kyseisen henkilön kanssa, KERTOA mitä tekee. Ehkäpä olis ollut helpompaa ja yksinkertaisempaa laittaa avioerohakemus yhdessä.
Jotenkin toi kun odottelee milloin "posti" ilmoittaa puolisolleen että toinen on hakenut eroa, etenkin jos saman katon alla eletään ja ollaan sivistyneesti puheväleissä... jotenkin NIIN lapsellista. Onko se huomion kerjäämistä vai mitä? Halu aiheuttaa toiselle mielipahaa EI ole tervettä.
Epäonnistunut todellakin, mutta jos puoltoista vuotta on asiaa miettinyt olisi samalla miettinyt miten nää muutama sana muodostetaan ja pyydetään myös puolison allekirjoitus hakemukseen. Jos ei puoliso suostu, sitten sen voi laittaa yksin, mutta eipä tule yllättäen.
Yhdessä on liittoon menty, yhdessä siitä lähdetään - ei yllättäen.
Puolisosi on todella onnekas päästessään sinusta. Nyt ehkä hykertelet että kokeepa yllätyksen, ikävän sellaisen, mutta ethän tiedä vaikka kiljuisi innosta. Toivottavasti....
Tuohan kuulostaa ihan oman vaimoni kirjoitukselta, paitsi että meillä molemmilla jo yhteinen näkemys siitä että erohan tästä meidän liitosta tulee, ainoa asia mikä tätä päätöstä pitkittää on se seikka että olemme kaukana siitä käsityksestä kumpi hoitelee jatkossa lastemme päivärutiinit lähivanhempana, minä joka sen tähänastikkin olen hoitanut (nykyaikainen "tasa-arvo) vai hän joka perusstelee sitä tunnesyillä ja kehittelee jotakin tilapäisjärjestelyjä jotta siihen edes pystyisi.
että silleen
3.6.2008 oli hyvä päivä.
Lapsista ei saa tapella, molempien on ajateltava lasten etua.
Sen täytyy mennä aina aikuisten edun edelle.
Kysymys, jos päätit asioista jo kauan sitten niin miksi vasta nyt ne paperit vetämään? Oliko kyse kenties toivosta, rakkaudesta vai ihan kokeilun halusta?
Minusta on pettymys lukea aina näitä, jee nyt tulee ero ja ihanaa vapaus kirjoituksia. (ei sillä ei kukaan pakota lukemaan) Ero ei tuo vapautta, eikä onnellisuutta saati sitten parempaa uutta puoliskoa. Olemme kaikki viallisia, ja ehkä aina eniten suhteessa viallinen on se, joka ei kestä myös toisen vikoja.
Mitä sitten jos toinen ei aina mene ihan niin kuin käsketään tai silitä tukasta, kun peset hampaitasi. Onko sillä merkitystä jos rakkauden osoituksia tulee aina silloin tällöin ja joskus ei koskaan, kunhan tietää että toinen rakastaa. No mistäs sen tietää että toinen rakastaa, kun se on jo tuijottanut kaksi viikkoa omaan napaansa. Ihan vaan siitä, että se ei ole pistänyt paperita vetämään, ei ole muuttanut pois tai sanonut et tervemenoa vaan, vaan se on kerran sanonut sen taijan omaisella hetkellä Rakastan sinua! (Sanotaan että tosi asioita ei tarvitse toistella)
Siksipä toivon totisesti, että kaikki jotka ovat menneet huumassa naimisiin, niin kestäkää myös sen arjen ja huumanlaskun. Parisuhde on jatkuvaa rakentamista, ja kumpikin tekee sen omilla neuvoilla. Ne jotka aikovat mennä naimisiin niin miettikää ennen papi aamenta, oletteko tässä siksi että rakastat toista silloin kun menee hyvin ja hunosti, vai oletteko pari joka eroaa koska mies ei hoitanut pyykkei ja nainen jäi kotiin lapsilauman kanssa, jotka kumpikin aikoinaan tahtoi.
Jotenkin olisi helpottavampaa, jos erot olisi enmmän häpeä, kuin reimun aihe, koska silloin kun eroaa tekee jotain luonnonvastaista. Jossain uskonnoissa jopa syntiä.
Toivon sinulle kuitenkin odottamaasi uutta elämää, mutta toivoisin mieluummin ihna oikeasti että istutat itsesi ja parisi pöydän ääreen ja vedätte vaikka tunnin aiheen siitä, mikä mättää ja mieten se korjataan.
Joskus mietin itsekkin, että ero ei ole oikea ratkaisu. Mutta en näe nyt muutakaan. Keskustelua on yritetty monta kertaa, mutta tosi huonoin tuloksin. Luottamus puuttuu. Paitsi, että eilen illalla, ensi kerran moneen vuoteen, sain mieheltäni kuulla, mitä hän asioista ajattelee.
On tosi raskasta elää parisuhteessa, jossa toinen ei kerro mitä elämältä odottaa. Olen kyllä sanonut hänelle, että en ole ajatusten lukia. Asiat pitäisi osata hoitaa niinkuin hän haluaa, mutta enpä vaan tiedä mitä hän haluaa.
Tämä on nyt harkinta-aika ja tulevaisuus näyttää, mitä elämä mukanaan tuo.
Ei jatkuva riitelykään heppoa ja ihanaa ole. Se syö koko perhettä, ja tuntuu lapsista tosi pahalta.
Hyvää alkanutta kesää Sinullekkin.
vähän omaa napaasi pidemmälle.
"Ero ei tuo vapautta, eikä onnellisuutta saati sitten parempaa uutta puoliskoa."
Kyllä se vaan voi tuoda. Vapautta jatkuvasta ehdistuksesta ja pelosta. Onnellisuutta kun viimein saa elää tasapainoista ja rauhallista elämää. Paremman uuden puoliskon joka oikeasti rakastaa ja osaa osoittaa sen jopa arjessa.
" Olemme kaikki viallisia, ja ehkä aina eniten suhteessa viallinen on se, joka ei kestä myös toisen vikoja."
Ei tietysti kukaan ole täydellinen mutta jotain rajaa sentään. Mihin asti olet valmis kestämään toisen "vikoja" - jos toinen on epärehellinen raha asioista ja sinä joudut selvittelemään (velkojen maksumieheksi) niitä? Kun toinen ostaa vain itselleen eikä rahaa ruokaan tai lasten menoihin enää jää? Kun toinen kyttää, uhkailee ja konrtolloi jopa sitä kuinka kauna viivyt vessassa, soittelee töihin (vaikka esimieheni kielsi) pari kertaa päivässä jne.? Kun toinen käy väkivaltaiseksi, etenkin kun olette kahden? Raiskaa sinut? Kun saat "hellyyttä" mutta avokämmenellä ja rakkautta se vissiin soitti huoraksi haukkumalla? Kun toisella on ulkopuolinen seksikumppani? Kun viikonloput kuluu humalassa ja sulle jää oikeasti kaikki työt?
Juu minussa oli varmaan syy - en kestänyt näitä pikku vikoja.Ja todella tein tämän "luonnon vastaisen" teon että keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin lasten kanssa.
Kolme vuotta "istutin itseni ja parisi pöydän ääreen ja vedettiin (jopa terapeutin kanssa) tuntien aihetta siitä, mikä mättää ja miten se korjataan". Ymmärrä nyt että joskus on mahdotonta korjata, siinä pitää molempien olla mukana. Yksin ei kukaan suhdetta korjaa!
moi...
Anteeksi jos sain aikaiseksi sinussa sen vihan ja ahdistuksen jota sinun miehesi on sinuun aikoinaan rakentanut. Tämä kyseinen eron hakija ei tuonut millään tavalla esille että hän kärsisi fyysisestäväkivallasta tai henkisestä. Siksi suosittelen että hän kestää ja kestää.
On valitettavaa, että omalla kohdallasi olet törmännyt ihmiseen, joka todellakin on tekemisistään yksin omaan vastuussa itse. On myös harmi että olet joutunut eroamaan ihmisestä, jota kumminkin rakastit ja toivot että hän on se jonka kanssa yhtämatkaa mennään loppu elämä. Et silti ole maailmassa ainut, joka on kokenut tämän kaiken. Olisiko aika antaa miehellesi anteeksi ja jatkaa elämääsi ihan rauhaisin mieli, koska viha ei ole sinulle hyväksi ei edes vaikka olisit yksin. Tietysti, jos miehesi on mennyt hoitoon ja kunnostautunutu niin olisihan se mahdollisuus teille uusiksi ottaa uudelta pohjalta. Tietysti se tarkoittaisi sitä että sinun täytyy olla varma, että hän on todella "parantunut" ja että olet antanut anteeksi hänelle ja itsellesi.
En todellakaan toivo että kukaan jää semmoiseen suhteeseen, jossa väkivalta astu kuvioihin, vaikka sitten ollaakin naimisissa. En toivo sitä kenellekään ja etenkään itselleni, mutta niin kävi aikoinaan että minäkin jouduin ottamaan tavarani ja lapseni. En kylläkään ole ikinä ole eronnut, vaikka asumme erillään ja aika harvoin näämme. Uskon vielä siihen että joku päivä hän muuttuu tästä "käyttäytymismallistaa" ja meillä on mahdollisuus onneen. Nyt seuraillaan turvallilsen välimatlan päästä.
Se jo ongelma olisi ollut vain puhumattomuus ja kaikkea pikku juttua, ilman fyysistä kosketusta pahalla tavalla niin olisin kyllä taistellut kotona suhteemme kuntoon.
Toivon sinulle rauhallisempaa elämää ja onnelisia aikoja. Valiettavasti kummankin sinun ja minun kohdalla ne onnelliset ajat koittaa uuden ihmisen kanssa. (siksi valitettavasti, koska kuka se lapsia ja naimisiin haluaa, että se päättyy sit johonkin hirmutyöhön)
Etkö voi hyväksyä myös sitä tosiseikkaa, että jotkut erot ovat hieman haikeita "ystävän" hyvästelyjä ilman ulkopuolisia suhteita, ilman henkistä tai fyysistä väkivaltaa.
Kun jotain tärkeää kahden ihmisen välillä kuolee ei välttämättä halua enää yhdessä jatkaa.
Toki olisihan se helppoa pitää ne turvalliset puitteet, mutta itse haluan uskoa, että tulevaisuudella on minulle jotain parempaa..ja niin on ollutkin.
"Ero ei tuo vapautta"
Varmasti ero ei tuo vapautta ihmiselle, joka haluaa olla vanki. Joka ei halua muuta elämältään kuin keskittyä sietämään kumppaninsa vikoja.
Minun mielestäni parisuhde on parisuhde vain silloin, jos siinä on aitoa vuorovaikutusta. Kun voi antaa toiselle ja saada toiselta energiaa, iloa. Kumppanin rakkaus pitää voida TUNTEA.
Mikäli suhteessa
ei puhuta mitään, puhutaan aina neutraaleista asioista, riidellään vuodesta toiseen samoista asioista, mökötetään, ei ole yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä mielenkiinnon kohteita, mitätöidään/ohitetaan/ei huomioida kumppanin puheita, rahankäyttö vi**uttaa jne..
ja sitten vielä alkaa tuntua siltä - lievästi sanottuna - ettei viihdy kumppanin seurassa, niin en näe mitään syytä jatkaa suhdetta. Jos suhdetta jatkaa, vaikka siinä on paha olla, niin se on mielestäni katastrofi. Viimekädessä tekee itselleen karhunpalveluksen.
En saanut muuta kuin kiukkua mielipiteestäsi, sillä juuri sinunlaisiasi "neuvojia" jouduin kuuntelemaan. Voi kun sitä pitää vaan jaksaa... Kun on ristinsä ottanut, pitää se myös kantaa (avioliitto) jne.
Olen antanut miehelleni anteeksi jo 15 vuotta sitten. Olisin vain päässyt helpommalla, jos en olisi kuunnellut noita "neuvojia" liikaa.
Hän on "parantunut" löydettyyään luonteelleen paremmin soveltuvan puolison. Vaimo kulkee kuin varjo miehensä perässä ja sopeutuu "hetki kerrallaan" elämään paremmin kuin minä, ja "kunnon" (hänen ilmaisunsa) riitaan kuuluvaa käsiksi käymistä. Että se siitä!!
Olet siis itsekkin käytännössä eronnut ja vielä viitsit puhua eroamattomuudesta. Vain se virallinen puoli on tekemättä. Olet ulkokultainen. Et sinä yksin pysty tilannettasi korjaamaan ja on todella myös sellaisia, että mikään ei auta. Ollaan täysin eri planeetoilta, eikä yhteisymmärrystä synny.
Minulla oli tuttu joka oli 10 vuotta samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Naimissa oltiin mutta erillään asuttiin. Molemmat seurustelivat tahoillaan silloin tällöin, kunnes toinen löysi lopulta vakituisen kumppanin ja halusi naimisiin hänen kanssaan. Erohan siitä sitten tuli :)
No, kukin taaplaa tyylillään. Älä silti nosta itseäsi toisten yläpuolelle, ethän tuota itsekkään ole "osannut" liittoasi hoitaa...
"Uskon vielä siihen että joku päivä hän muuttuu "
Tämä usko on koitunut monen naisen kohtaloksi. Moni nainen on tuhonnut oman elämänsä tämän uskomuksen takia. Liian moni menee naimisiin luottaen tähän ja pettyen raskaasti. EN suosittele - mieti?
Ei siis pahalla....
Etkös sinä itse valinnut miehesi kanssa silloin joskus? Väkivaltainen ihminen on ollut väkivaltainen aina, sitten jossain kohti se väkivalta jonkin ihmisen kohdalla muuttuu fyysiseksi. Niin sinä kuin minäkin tiesimme ihan itse että mitä otamme vastaan. En usko että ketään pitää hyljätä siksi pois elämästään kokonaan, koska hän on sairas.Esim. Ethän sinäkään hylkäisi omaa väkivaltaista lastasi?Vai olisitko niin kylmä että vain kokonaan pois elämästäsi.Ja turha sanoa että ei voi verrata omaan mieheen, koska samalla tavalla lapsikin voi olla fyysisesti hyvin vahva tekijä. En ainakaan koskaan toivoisi, että jos sairastusin vaikkapa jakomielisyyteen, niin kaikki minun lähellä olevat osoittaisi sormella että tuo on paha ja kuuntele sitä nyt, miten seko se on nykyään.
Ihminen ei ole paha, vaan hänen tekonsa eivät aina ole ihan hyväksyttyjä. On väärin mennä pilamaan koko ihmisen maine ja elämä siksi että hän on sairas. Siksi en huutelisi ikinä ilkeitä asoita parisuhteestani muille, koska jo se ero on tulossa niin ainakin niin kummallakin on se mahdollisuus uuteen elämäänsä ihan puhtaalta pohjalta.
Kaikista paras paikka on puhua parisuhde ongelmistaan, joko yksin tai yhdessä terapiassa. Ja ihan vaan siksi, että aina läheiset valitsevat puolensa. Siksi olet varmaan niin turhautunut ihmisten neuvoihin ja sanoihin, koska toistit niiden avulla vaan väkivallankierrettä, koittamatta koskaan lopettaa sitä. Ehkä se uusi on sopiva tekemään jonkin sortin muutoksen ex-miehessäsi, mutte todellakaan ole koskaan sinua parempi tai huonompi. Sinun kohdalla niin kuin monen muunkin naisen kohdalla kyse on pelkästään omasta hyvinvoinnista ja omasta fysiikasta.
Ehkä siksi väkivaltaiset ihmiset eivät koskaan lopeta, koska kun heidät heti leimataan kaiken pahan aluksi ja lopuksi, niin ketä huvittaa enää muuttua tai koittaa edes puhua asioista. Vähän sama kuin huumeidenkäyttäjjillä, jotka koittavt tai ovat lopettaneet. Meille he ovat aina narkkareita, koska sitä he ovat olleet ennenkin mihinkäs se himo oikein lähtee.
Oletko sinä antanut anteeksi itsellesi?
Jos teillä ei olisi ollut henkistä- ja fyysistäväkivaltaa olisitteko vielä yhdessä?
Mihin me voimme enää sen jälkeen uskoa, jos menetämme sen kyvyn uskoa asioihin? Älä pidä naisia tyhminä, jotka ovat vielä siinä kuviossa mukana, koska ehkä heillä on vielä voimia taistella suhteensa puolesta tai kenties taistella jopa sen toisen puolesta!
Joskus vaan on uskallettava tehdä kipeitäkin ratkaisuja.
Ei tästä mene kuin parempaan päin.. jos vain miehes ei oo vakivaltainen, niin kuin mun. Eroa mäkin ajattelen jo vuoden verran. Ja lapsia mul on kaks. Olen sanonut erosta hänelle vuosi sitten, se päivä kesti varmaan viikon. Onnea vaan sulle! Sä oot kyl rohkea.
Kertokaa, miksi ette puhu erosta etukäteen, vaan teette sen mieluummin niin, että kirje tulee toiselle täytenä shokkina ?
varoitin miestäni jo reilu vuosi sitten. Silloin myös kerroin mikä mättää liitossa. Tikkuakaan ei oo ristiinlaitettu, et asioita olis edes yritetty korjata, joten kun taas kerran sain aiheettomat huudot, niin paperit vireille, heti. Sen verran muutin toimintatapaa, eli kerroin asiasta hänelle, ennenkuin kirje postista kotiin tuli.
Jo kerran olet 1 1/2 vuotta miettinyt asiaa niin selvähän se on. Meillä kaikilla on vain yksi elämä ja se on elettävä täysillä!!
Rohkea päätös. Mutta mitään ei saa jos ei "pelaa" Miten teillä meni? Samaa miettinyt
Joo, kuten olen aiemmin täällä jo vääriä käsityksiä korjaillu, niin varoitin erosta jo reilu vuosi sitten. Asiasta ei puhuttu pitkään aikaan. Mutta nyt tein eropaperit. Näiden tämän palstan vastausten jälkeen, kerroin miehelleni vasten kasvoja, et huomenna tulee erokirje postista.
Asiasta puhuttiin ja pitkästä aikaa ilman huutoa. Mutta edelleen mieheni on siinä uskossa, et mä vaan uhkailen. Ainakin musta tuntuu siltä. Ehkä en oo osannut sanoa riittävän selvästi, et tää loppuu nyt. Mut nyt on ilmapiiri kotona hyvä. Ja eilen illalla eka kerran moneen vuoteen, oli mieheni kiinostunut siitä, mitä olin päivän aikana touhunut.
Mut kyl tää viimeinen 1½ vuotta on ollut tosi hurjaa tunteiden pyöritystä ja vanhojen asioiden läpi käyntiä. Mut jos joskus vielä sais ton nuppinsa kuntoon ja asiat järjestykseen.
Hyvää Kesää Sinullekkin.
Elikkä ero tuli?
Tuota itekin miettiny. Avioliitto ei varmaan kaikkein kehnoin, mutta se "kemia" on aina ollut vajaa.. Miettii tässä 36 ikäisenä että kannattako sitä heittäytyä enää sinkkumarkkinoille... Tottahan se on ettei se ruoho ole sen vihreämpää naapurissakaan.. Ja tässä asiassa mielipiteitä on yhtäpaljon kuin ihmisiä tai kaloja meressä.
Sepä kun elämästä ttietäisi miten se menee ja mikä ois paras tapa tehdä. Toisaalta elämätön elämä sairastuttaa...
on harkinta-aikaa melkein puol vuotta jäljellä. Mut mun mielestä olis ihanaa, jos liitossa olis muutakin ku työ ja riita. Mä en vaan jaksa enää koko ajan riidellä. Syksy näyttää, miten tässä käy. Nyt eletään "hiljaiseloa". En ole vielä muuttanut tästä pois, koska en ole vielä löytänyt itselleni asuntoa. Mutta etsinnässä on.
Niin. Meillä on tilanne se että on niin arvokas asunto, lainaa ja kovat vastikkeet.. Että pakko myydä "unelma asuntomme" meren rannalta pois..Jos eroamme. Ja olen jo löytänyt itselleni ja lapsille rivitalo asunnon... että käytännän asiat ovat vain puhelinsoittojen päässä toteutuksesta. tässä tuskaisena miettinyt vain soittako vaiko ei....repiäkö kaikki auki ja myydä kaikki rakas...
Mä olen jo reilu vuoden ajan pähkäillyt samaa. Nyt ajattelin mennä loppuun saakka. miten etenen ? Soitanko mä johonkin että lähettää avioeropaperit kotiin, vai kuinka ? Sais tän paskan parisuhteen vihdoinkin loppumaan.
näitä eropalstoja lukeneena olen huomannut monen olleen vuoden aikeissa erota, itsekin..viime kesänä tein jo lähtöä, nyt olen tosissani. asunto on jo haussa.
jospa sinäkin etsit itsellesi ensin asunnon, vai kumpi teillä lähtee? sitten postissa voi lähettää exälle eropaperit, eikös se niin mene? minä en ole jaksanut ajatella muuta vielä, kun vaan pääsisi muuttamaan, sitten vasta alkaa paperisota ym.
Jos oltais ihan kahdestaan,olis helpompaa. On kaksi pientä lasta ja täytyis ajatella niiden parasta, että ne ei kärsi. Tuntuu että enemmän ne haavoittuu tästä meidän välisestä puhumattomuudesta, kylmyydestä ym...
Kirjoituksesi voisi olla jopa oman vaimoni kirjoitus ,koska meilläkin ollut ero keskusteluja jo muutaman vuoden ajan hän on ollut se eroa ehdottava puoli.
Olenkin todennut hänelle että väkisin en häntä rupea parisuhteessa pitämään mutta jos hän itse haluaa lähteä omaa elämäänsä tutkimaan niin saapi vapaasti mennä . Meillä on myös lapsia ja tämä tietty mutkistaa asioita koska minäkin olen ja tulen aina olemaan miehenä erittäin sitoutunut lastemme arkipäivän pyörittämiseen , tuskin edes pyytelisin mitään kummempia elareitakaan perästä kunhan vain sitten ymmärtäis lähteä.
kaupungin kihlakunnantoimistoon, eli löytyy varmaan poliisin läheltä, täyttämään se erohakemus. Puol vuotta on harkinta aikaa. Mulla on asunto etsinnässä, ja ajattelin hakea eroa vasta sitten ku on kämppä hankittu, mut jostain syystä mun pinna petti ja laitoin eropaperit jo viikko sit menemään.Se maksaa jotain 70 euroo ja ne laittavat sit laskun perään. Ei tarvinnu käteisellä maksaa...
mietin itsekkin monta vuotta. Ainainen riitely ja kinastelu. Ei oo lasten helppoa siinä olla. Kyl oikeesti lapset nauttii enempi vanhemmista jotka on onnellisia. Eronneet vanhemmat voi antaa lapsilleen enempi ku jatkuvassa riidassa elävät. Ainakin itse koen olevani paljon "rennompi" kun mieheni ei ole paikalla.
tohon yhteen viestiin vastasin; mulla on asunto etsinnässä. Tarkotus oli saada kämppä ja sit lähtee ja laittaa harkinta-aika alulle. Mutta, yks päivä taas tuli riita tyhjästä, ni meikäläisen pinna palo ja sit päätin, et harkinta-aika alkaa huomenna. Nyt on jo 10 päivää harkittu.
Jätin miehelleni tänä aamuna kirjeen pöydälle ja kerroin meneväni tekemään eropaperit. Hän tuli mukaan. Kun nimi oli paperissa, pursakahdin autossa itkuun. Tuntuu niin lopulliselta. Ajattelin aina,että me ei erota. Sekavia tunteita. Mä en tunne vihaa,rakkautta,katkeruutta,ikävää. Vain tyhjää . Onko tää normaalia ? Kun mies on kotona, mä olen tosi äkänen lapsille. Kun olen yksin lasten kanssa, kaikki menee ok.
mun elämästä. Ei vihaa , rakkautta, katkeruutta... Mut ku oon lasten kaa yksikseni, ni meil menee hyvin. Ku mies on lähellä niin ilmapiiri kiristyy. Kyynel tuli munkin silmään ku kävelin auton luokse eropapereiden teon jälkeen. Nyt on ollu tasasta taas.. Mut välillä tuntuu, et onks tää kaikki oikeasti vain mun syy, et tää liitto on epäonnistunut???????? Kyl mä oikeesti oon yrittäny pelastaa tän liiton, mut nyt en enää jaksa yrittää. Normaalia on kai sekin, et tunteet menee yhtä vuoristorataa. Mä oon nyt jo puoltoista vuotta asioita miettiny, ja silti tuntuu, et kaikkea en oo viel läpi käynyt. Toivottavasti jaksamme hoitaa tän jutun loppuun ja selviämme tästä kunnialla.