Viimeisen vuoden aikana uskoni ihmisen sitoutumiseen ja uskollisuuteen on totaalisesti horjunut. Tuttavien rikkoutuneiden avioliittojen päivittelyjen jälkeen oma mieheni jäi kiinni uskottomuudesta. Kävimme terapiassa ja yritämme edelleen päivä kerrallaan selvitä tapahtuneesta. Sitten kävi ilmi että vanhempanikin painivat kuusikymppisinä vastaavanlaisen kriisin keskellä. Viikko sitten sain kuulla, että yhteinen tuttumme pettää raskaana olevaa vaimoaan. Rakastaa kyllä vaimoaan ja tuntee kovaa syyllisyyttä, mutta "ei vain voi itselleen mitään". Viime viikonloppuna oli lööpeissä teksti: Suuri uskottomuuskysely: Näin puolisosi pettää lomalla".
Siis mitä hemmettiä!? Heräänkö vasta nyt tajuamaan, miten läpeensä mätä ihmisten arvomaailma on, vai onko tämä jokin uusi muotivirtaus, että jokainen pettää kun tilaisuus on tarpeeksi otollinen? Mikä saa ihmisen riskeeraamaan kaiken hyvän? Jotenkin tajuan jos kumppani käyttää valtaa esim. pihtaamalla seksiä tai olemalla hyvin kylmä ja ilkeä puoliso. Helposti silloin lähtee hakemaan toivoa muualta. Mutta mikä ihme vinksahtaa ihmisen päänupissa, kun lähdetään pettämään vaikka "rakastaa ja kunnioittaa" puolisoaan, joka kaiken lisäksi odottaa yhteistä lasta? Eikö väliaikainen pallomaha miellytä, eikö vaimoke olekaan tarpeeksi seksikäs vai mikä on se loistava syy lähteä vieraisiin? Minulla alkaa olla usko täysin mennyt, tämä maailmankuvani muuttuminen vaikuttaa myös siihen, että pelkään omankin yritykseni tämän liiton suhteen häviävän kuin hiekka sormien välistä. Mietin, olenko sittenkin vain tyhmä. Vaikka mieheni vaikuttaa vilpittömästi katuvan, en voi enää uskoa mihinkään. Entä jos taas tulee upea nainen vastaan vaikka pikkujouluissa? Koska ihminen tajuaa ottaa opiksi tekemistään virheistä, eikä lähde siihen noidankehään että toistaisi niitä?
Nykyään sanotaan, että naiset pettävät miehiä enemmän. Itse taas olen kuullut paljon enemmän näitä juttuja, kuinka perheenisä lähtee vieraisiin tai kuinka mies polttareissaan paneskelee "viimeistä kertaa" ennen kun saa pallon jalkaansa. Vai onko se sitten niin, että naiset osaavat paremmin salata pettämisensä, eivätkä myönnä sitä kellekään? En mitenkään yritä, että olisin itse yhtään muita parempi mutta minulla ei ole koskaan ollut tarvetta pettää, enkä toivo että sellaista koskaan tuleekaan. Useasti on kiinnostuneita ollut, mutta ei minulla ole ollut minkäänlaista kiusausta lähteä seikkailemaan. Ei vaikka olisi ollut "tarjolla". Olenko sitten vain niin idiootti ja ollut liian tyytyväinen suhteeseeni? Enkä ole aina todellakaan ollut, ei silti ole tullut mieleen että pettäisin. Enkä ole mikään nipo, vaan kyllä se on ihan ok että ihminen katsoo hyvännäköistä miestä tai naista tai katsoo pornoa kohtuuden rajoissa. Ei seksuaalisuuttaan tarvitse kieltää. Mielestäni vaan se ei ole sen kieltämistä, että tekee itselleen rajat ettei lähde pettämään. Tuntuu ettei kukaan nykyään pysty tähän eikä edes halua yrittää sitä.
Tämä nyt oli tällainen vuodatus. Löytyykö täältä yhtään ihmistä joka ei olisi koskaan pettänyt, tai joka ei vähintäänkään olisi tuntenut kiusausta pettää?
Siis mitä hemmettiä!? Heräänkö vasta nyt tajuamaan, miten läpeensä mätä ihmisten arvomaailma on, vai onko tämä jokin uusi muotivirtaus, että jokainen pettää kun tilaisuus on tarpeeksi otollinen? Mikä saa ihmisen riskeeraamaan kaiken hyvän? Jotenkin tajuan jos kumppani käyttää valtaa esim. pihtaamalla seksiä tai olemalla hyvin kylmä ja ilkeä puoliso. Helposti silloin lähtee hakemaan toivoa muualta. Mutta mikä ihme vinksahtaa ihmisen päänupissa, kun lähdetään pettämään vaikka "rakastaa ja kunnioittaa" puolisoaan, joka kaiken lisäksi odottaa yhteistä lasta? Eikö väliaikainen pallomaha miellytä, eikö vaimoke olekaan tarpeeksi seksikäs vai mikä on se loistava syy lähteä vieraisiin? Minulla alkaa olla usko täysin mennyt, tämä maailmankuvani muuttuminen vaikuttaa myös siihen, että pelkään omankin yritykseni tämän liiton suhteen häviävän kuin hiekka sormien välistä. Mietin, olenko sittenkin vain tyhmä. Vaikka mieheni vaikuttaa vilpittömästi katuvan, en voi enää uskoa mihinkään. Entä jos taas tulee upea nainen vastaan vaikka pikkujouluissa? Koska ihminen tajuaa ottaa opiksi tekemistään virheistä, eikä lähde siihen noidankehään että toistaisi niitä?
Nykyään sanotaan, että naiset pettävät miehiä enemmän. Itse taas olen kuullut paljon enemmän näitä juttuja, kuinka perheenisä lähtee vieraisiin tai kuinka mies polttareissaan paneskelee "viimeistä kertaa" ennen kun saa pallon jalkaansa. Vai onko se sitten niin, että naiset osaavat paremmin salata pettämisensä, eivätkä myönnä sitä kellekään? En mitenkään yritä, että olisin itse yhtään muita parempi mutta minulla ei ole koskaan ollut tarvetta pettää, enkä toivo että sellaista koskaan tuleekaan. Useasti on kiinnostuneita ollut, mutta ei minulla ole ollut minkäänlaista kiusausta lähteä seikkailemaan. Ei vaikka olisi ollut "tarjolla". Olenko sitten vain niin idiootti ja ollut liian tyytyväinen suhteeseeni? Enkä ole aina todellakaan ollut, ei silti ole tullut mieleen että pettäisin. Enkä ole mikään nipo, vaan kyllä se on ihan ok että ihminen katsoo hyvännäköistä miestä tai naista tai katsoo pornoa kohtuuden rajoissa. Ei seksuaalisuuttaan tarvitse kieltää. Mielestäni vaan se ei ole sen kieltämistä, että tekee itselleen rajat ettei lähde pettämään. Tuntuu ettei kukaan nykyään pysty tähän eikä edes halua yrittää sitä.
Tämä nyt oli tällainen vuodatus. Löytyykö täältä yhtään ihmistä joka ei olisi koskaan pettänyt, tai joka ei vähintäänkään olisi tuntenut kiusausta pettää?
Vastaukset 16
Vanhimmat
itsekkyys, moraalittomuus ja selkärangattomuus ovat nykyään yleisiä ja jotenkin hyväksyttyjäkin ominaisuuksia.
ihmiset eivät arvosta toisiaan eivätkä kunnioita asioita, joiden pitäisi olla etusijalla. jos ei pysty elämään pettämättä ei pitäisi olla suhteessakaan. ihmisillä ei ole minkäänlaista kunniallisuutta.
en ole koskaan pettänyt. en ole parisuhteessa, osittain kertomiesi seikkojen vuoksi.usko alkaa itselläkin hiipua, kun ympärilleen katselee.
Täydellisen yksiavioinen, kiitoksia. Koskaan en ole puolison selän takana pelehtinyt todellista kiusausta sellaisen toteuttamiseen ole tullut. En koskaan sano ei koskaan, kiusauksia varmasti tulee jos vielä useamman kymmenen vuotta saamme yhdessä olla, mutta niin kauan kuin mieheni on paras tapaamani sukupuolensa edustaja kaikin tavoin, (ja en edes usko että "parempia" on olemassa :D) en näe mitään syytä haikailla aidan taa. Kun ruoho on vihreää kotipihalla, näyttää naapurin nurmi vain näivettyneeltä.
Joku tähän sanoo että "odotas vielä kymmenen vuotta", ja toki saa sanoakin. Ihmiset muuttuvat, tilanteet muuttuvat. Toivon vain että meidän suhteemme on yhtä tasapainoinen ja lämmin kuin nyt, ja että ymmärrämme toisiamme yhtä hyvin. Ja suomme toisillemme myös inhimillisyyden... liian suuret odotukset ovat monta suhdetta kuivattaneet.
***
Nettitreffit ja niiden yleistyminen oli lopullinen isku parisuhteelle. Mies ei nyt vaan sitä pimppiä voi vastustaa ja kun pettäminen on nyt tehty niin naurettavan helpoksi tämän netin kautta niin siinä se. Niinkauan kun naiset ei ala tekemään jonkinlaisia kompromissejä välimeren maiden naisten tapaan niin todella syvää itkua väännetään kun asiat kaatuvat päälle. Suoraa tekstiä mutta enpä usko muuhun. Se joka haluaa uskoo joulupukkiin niin ihan vapaasti vaan.
Toisaalta ennen kun mentiin työpaikkaan oltiin monesti siellä eläkeikään saakka. Nykyään puhutaan että työelämässä pitäisi vaihtaa työuraa monesti ja työpaikka monesti.
Ehkä parisuhteissakin mennään samaan.
Mielenkiintoista. Jos näin aina ajattelisi niin olisihan moni asia ja monen toiminta todella mielenkiintoista. Moraalilla, lailla, parisuhteella, toisen kunnioittamisella, kasvatuksella yms. ei ole mitään tekemistä oman toiminnan kanssa kunhan vain on helppoa. Jännää!
Olen aina ihmetellyt pettäjiä. Miksi haluat olla jonkun toisen kanssa kun olet parisuhteessa? Miksi olet parisuhteessa jos haluat jotain toista? Asia on OK jos kumpikin parisuhteessa hyväksyy että puuhaillaan tai toinen puuhailee muiden kanssa.
Tietysti mieli voi muuttua parisuhteen aikana; tuo toinen ei kiinnosta enää. Jos ei kiinnosta niin eikö asian voisi ilmaista toiselle, ja jatkaa matkaa. Tai jos on ongelmia niin puhua niistä. Ehdottomasti nerokkainta on pettää toista toistuvasti ja sitten selittää että minkäs minä tälle voin; hairahduin yms.
Minun mielestä: ennemmin jätä kuin petä!
Ihmisiltä näyttää puuttuvan itsekuri ja pitkäjänteisyys, oli sitten kyse ihmissuhteista tai työelämästä. Kaikki on tällaista pikaista määräaikaisuutta vain. Kestävä sitoutuminen parisuhteeseen tuntuu olevan täysin mahdotonta joillekin. Kuvitellaan, että jossain on jotain vielä parempaa, eikä jakseta keskittyä siihen nykyiseen parisuhteeseen ja sen hoitamiseen. Kokemuksia ja elämyksiä lisää vaan. En ikinä voisi kunnioittaa ja arvostaa sellaista miestä, joka pettää minua. Se olisi kerrasta poikki. En voisi enää elää sellaisen ihmisen kanssa, joka käyttäytyy alhaisesti. Uskollisuus ja rehellisyys ovat parisuhteen minimiehdot, ja ilman niitä ei ole mitään parisuhdetta.
Nykyään ei tunnu juurikaan merkitsevän se, mikä on 'oikein' tai edes laillista. Eli sen sijaan että lähdettäisiin tarkastelemaan omaa käytöstä etiikan/moraalin kautta, sen vaikutusta toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan tai edes seurattaisi lakia tai kirjoittamattomia hyvän käytöksen sääntöjä, tehdään juuri täsmälleen se, mistä on itselle lyhyellä tähtäimellä eniten iloa ja josta ei jää kiinni... Kilpailuyhteiskunnan seurausta tms, hyvinvoinnin polttopiste lähenee yksilöä itseään (jonne se kieltämättä 'luonnollisesti' kuuluu, mutta apinoitahan emme enää ole, meillä olisi aivokapasiteettia tehdä maailmasta kaikille mukavampi paikka...)
Allekirjoitan tuon 'ennemmin jätä kuin petä' -käskyn, jätin joku aika sitten erään, noin vuoden tai puolen punnitsemisen jälkeen, koska tulevaisuus ei näyttänyt hyvältä ja olisi johtanut tilanteeseen jossa olisin _tahtonut_ pettää (jos nyt noin voi sanoa, kun on päättänyt kuitenkin sitä olla ikinä tekemättä).
Eilen tuli täyteen 30 vuotta yhteistä eloa.
Eikä petosta liitossamme ole tapahtunut. Ainakin itsestäni olen satavarma ja vaimosta uskon samaa.
Elämän suola:
Paljon suudelmia ja haleja päivittäin ja "peiton alla"useasti viikottain.
Yhdessä juhlintaa, eikä erikseen jolloin kiusauksia saattaa tulla eteen, mutta itsestä ja omasta asenteesta se on lopulta kiinni.
Iltapäivälehtien jutut voi jättää omaan arvottomuuteensa.
Jokainen elää itse elämänsä ja tekee omat valintansa.
Kiusaukset ovat vain inhimillisiä.
Miksi sinua pitäisi edes kiinnostaa toisten ihmisten kriisit ja pettämiset?
On meitä vielä joille riittää se yksi elämänkumppani.
M49
suhteessani pettänyt, enkä aiokkaan sitä tehdä.
Kiusauksia on ollut, mutta niistä on ollut helppo kieltäytyä.
En ole suhteissani pettänyt. Pisin suhteista 19v, kaatui miehen uskottomuuteen.
sitten vinkutaan mites tässä näin kävi.
Olen mies 45-v, aviossa 19-v, yksi lapsi, talous kunnossa (aina ollut), suorituskykyä ja halua aviovuoteessa aina piisannut ilman viagroitakin... mitään ongelmaa liitossa en kokenut olevan, silti..
Vaimo petti n. 3-v sitten olemalla suhteessa muutaman kuukauden toisen kanssa, kärähti siitä sitten jälkikäteen... Oli kova paikka meikäläiselle, hajosin totaalisesti, päätin erota koska ei tuota voi mitenkään sulattaa. Mutta...
Sitten aloin ankaran painiskelun itseni kanssa siitä, minkälainen tulevaisuus eronneena olisi. Vaimo ei missään vaiheessa halunnut eroa, ehkä jotain katumustakin osoitti? Vuoden pähkäilyn jälkeen päätin että olkoon, yritetään vielä uudelleen. Suurin syy eroamatta jättämiseen oli kuitenkin ainokainen lapsi, jota en halunnut luopua (joojoo, sanotaan etteihän lapsesta tarvitse luopua erossa, on yhteishuoltajuutta jne. mutta eihän se oikeasti ole sama, jos ei asuta saman katon alla).
Vaikka pahin kriisi on jo ohi, ei tuo kokemus ole jättänyt täysin minua rauhaan. Asia tavalla tai toisella pyörii päässä lähes päivittäin, vieläkin vaikka jo kohta 3-v siitä kulunut. Enää se ei ahdista niin, mutta siltikin siitä ei näytä pääsevän täysin eroon. Sitä vaan kyselee, miksi?? Mikä merkitys tuollakin vaiheella meidän liitossa oli? Olisiko kuitenkin ollut parempi erota? Vaikka liitto nyt meneekin kohtuullisesti ja jopa hyvin, on se niin erilainen liitto. Toinen on eri ihminen kuin ennen, sille ei voi mitään.
Ehkä tällainen konservatiivinen asenne kuin minulla (siis että avioliittoa tulee kunnioittaa ja pettäminen on sama kuin avioero) on aikansa elänyt eikä sovi enää nykyiseen menoon. Ihmiset haluavat ja saavat kertakäyttösuhteita, jotka kalutaan nopeasti loppuun ja siirrytään seuraavaan luuhun... Jotkut vakavamielisemmät yksilöt, kuten esim. tämän ketjun aloittaja ja minä, sitten tahtomattaan joutuvat sellaiseen peliin nappuloiksi, johon eivät olisi missään nimessä halunneet.
On se niin väärin.
Aloimme seurustella kun olin 15 ja poikaystäväni 17v. Hän oli syyttä mustasukkainen ja joskus agressiivinenkin. Opiskelin 5v toisaalla ja olimme vain lomat ja pitkkät vkonloput yhdessä. En pettänyt koska rakastin häntä! Kun 10v turhaa syttelyä ja epäilyä tuli täyteen, täyttyi myös mittani! otin etäisyyttä ja muutin hetkeksi yksikseen, koska hän ei halunnut kotoaan muuttaa pois. Tapailin muita miehiä ja kuitenkin pian palasimme yhteen.. se kuitenkin jätti arvet häneen ja tilanne vain paheni.
Yht äkkiä hön halusi lapsen ja suostuin. Sitten loppui seksi, kun olin raskaana -koin olevani vain "hautomo" ja elinkin vain lapsellemme.
Sitten mies sairastui psyykkisesti, enkä jättänyt häntä fyysisesti, mutta henkisellä tasolla olimme kaukana toisistamme.
Petin häntä, tai koin olevani hänelle hoiyaja /ystävä..säälin häntä ja samalla rakastin! Nyt hän on kuollut itsemurhan kautta ja minulla on suhde, jossa olemme molemmat pettäneet entisiä kumppaneitamme.
Nyt asioista on puhuttu avoimesti ja kumpikin haluaa tästä suhteestaan aidon ja rehellisen!
Molemmat tietävät miten pahalta tuntuu myön elää valheessa, se vie ilon elämästä.
Minä vain satun olemaan se hänen "salarakas" joten, monia tuntoja on itketty mutta tästä on päätetty selvitä!
Molemmat tietävät, ettei uutta alkua enää ole..
Puhukaa ja olkaa rehellisiä! Mutta viisasta on rakastaa myös itseään..
En ole koskaan pettänyt poikakaveriani, eikä myöskään hän ole pettänyt minua. Me olemme etäsuhteessa, välimatkaa on reilut 300 km ja näimme keskimäärin kerran kahdessa kuukaudessa (molemmat ovat opiskelijoita ja nyt olemme töissä). Tästä huolimatta suhteemme toimii ja luotamme toisiimme täysin. Kummallakaan ei ole ollut kiusausta pettää toista. Molemmat ovat sitä mieltä, että jos pettää toista, suhde loppuu siihen samantien.
En ole pettänyt, enkä usko, että kummallakaan on ollut edes tosissaan kiusausta tai tarvetta. Melkein yhdeksän vuotta ollaan oltu yhdessä ja kaksi yhteistä lasta löytyy.
Vaikka en missään nimessä toivo koskaan pettäväni, niin periaatteessa ymmärrän miten tilanteeseen voi ajautua. Eipä silti, oma valintahan se aina on. Luulen, että vaimo "hyväksyisi" pettämisen helpommin, kuin minä. Kova paikkahan se olisi, vaikkei pelkästään sellaisen vuoksi haluaisi hyvää parisuhdetta rikkoa. Vaikeinta olisi sellainen, "kaikki on ihan hyvin ja sinä olet ihana mies, mutta jotain puuttuu"-pettäminen. Jos taas pettämisen jälkeen toinen osaisi analysoida, mitä hän on jäänyt kaipaamaan, ehkä tilanteelle voisi tehdäkin jotain. Joskin tilanne on helpompi korjata, jos sen kaipauksen ilmaisee aiemmin.
Omalta kohdaltani uskon, että jos ihastun johonkuhun toiseen ja asia alkaa vaivata, otan sen puheeksi vaimoni kanssa ennemmin kuin ihastuksen kohteen kanssa. Kännisiä sekoiluja toivottavasti ei eteen satu, kun en juuri koskaan niin pahasti itseäni humalaan juo.
Alkuperäiselle lohdutukseksi, omassa tuttavapiirissäni pettäminen on onneksi selvästi harvinaisempaa kuin uskollisuus. Tietenkään en välttämättä kaikkia tunne riittävän hyvin, mutta luulen, että parisuhteen tilastakin voi päätellä paljon. Harvoin se pettäminen aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta tulee.
vastanneille... juuri se tuntuu pahimmalta että nykyään petetään ihan vaan huvin vuoksi, kun kyllästytään. Ja aika usein ne petturit eivät itse kestäisi yhtään jos heitä petettäisiin. Mutta eivät silti kykene asettumaan toisen asemaan, miten se rikkoo toisen maailman lähes täysin...riippuu kuinka ylhäältä on pudonnut.
Totta on se, että kyllähän se suhteen tilasta jotain kertoo jos pettää. Mutta ei aina. Se on ihmisen henkilökohtainen ongelma, jos vain vaihtelun vuoksi pettää. Ei se elinikäinen puoliso voi joka päivä olla haluttava, ja on normaalia ettei aina esim. kiinnosta seksi. On normaalia että joskus toisen naama v-tuttaa kahvipöydässä niin että tekisi mieli lyödä päätä seinään. Mutta sitäkin voi kutsua rakkaudeksi. Minusta se kertoo aika paljon siitä ihmisestä, ettei kestä tällaisia arjen asioita. Eihän hän silloin kestä elämää. Tavoittelee aina "parempaa", mutta lopulta se ihana salarakaskin paljastuu tavalliseksi ihmiseksi huonoine puolineen. Ongelma on siinä, kun ihmiset hakevat onnea muualta kuin itsestään. Ihan kuin toinen kumppani tekisi onnelliseksi. Eikö omalla itsellä ole asiassa osaa ja arpaa? Kun muutenkin maailma pyörii nykyään sen verti oman navan ympärillä, ni miksei ihmiset ajattele että ehkä se onnikin voisi lähteä omasta itsestä ja siitä että alkaa ajatella asioita toisin.
Mutta joo. En jaksa pilata viikonloppua miettimällä tän mädän maailman menoa. On hyviä ihmisiä, paljonkin...jostain syystä kaksi sellaista vain harvoin kohtaavat...tai he pidä sitotumistaan ja ihanteitaan yllä enää vuosien kuluessa.