Hohhoijaa! Eikö tämä kipu ikinä hellitä? Erosta on jo 2,5 vuotta. Pahin on todellakin ohi.Ero oli riitaisa ja vaikea, välit exään menivät poikki kokonaan. Minulla on ihanat lapset, jotka pääsääntöisesti luonani asuvat ja elämä muutenkin mallillaan.On ihana työ, ystäviä, vaikkei parisuhdetta, johon en lienee valmiskaan en nyt ja olenko lie koskaan, mutta on ihmisiä, jotka välittävät ja ovat mulle tärkeitä. Silti! Eromme yksi syy oli uskottomuus ja voi, miten edelleen sattuu aivan fyysisesti, kun tuon toisen naisen näen! Eikö se koskaan helpotu? Olen tietoisesti yrittänyt käsitellä asioita paljon, lukenut, puhunut yms. mutta tuo uskottomuus saa edelleen minut, tietenkin harvemmin ja harvemmin, mutta kuitenkin, se saa minut niin loukkaantuneeksi ja "kipeäksi", en voi ymmärtää, miten toinen voi tehdä niin...Voiko sen joskus antaa anteeksi? Miten tuska ja kipu helpottaa?
Toipuuko erosta koskaan?
syystuuli70
395204
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Miksi naiset aina syyttävät sitä toista naista oman miehensä uskottomuudesta.
Miksi sinun tekee pahaa nähdä se nainen.
Sinun miehesi kävi vieraissa, koska hän (miehesi) halusi näin.
Voit paremmin jos lakkaat vihaamasta sitä toista naista ja ymmärrät, että hänen tilallaan olisi voinut olla kuka tahansa nainen.
Kukaan ei vie miestä onnellisesta parisuhteesta. Sen kun oivallat, niin voit paremmin.
teillä meni huonosti ja sen vuoksi miehesi löysi uuden naisen, siinä kaikki.
Miksi huonoa parisuhdetta pitäisi jatkaa?
Lopeta syytteleminen ja aloita elämä.
Olet nyt jäänyt kärvistelemään jonnekkin itsesäälin ja loukkaantuneiden tunteiden labyrinttiin. Löydä tiesi sieltä ulos.
Miksi on ihan turha kysyä, se vain kävi niinkuin on käynyt miljoonille muille ennen sinua ja tulee käymään sinun jälkeesi.
Lapsikin ihmettelee miksi on sotia, mutta oikeasti kulutat elämääsi nyt turhan pohtimiseen, auttaako se, tuskimpa!
Ryhdistäydy ja ajattele, että hän ei ollut arvoisesi, sinun ajatusmaailman ja periaatteiden mukainen, hän ei arvostanut ja rakastanut sinua tarpeeksi ollakseen uskollinen. Päästä irti jo ja anna itsesi elää!
Kaikki mitä tunnet on ihan inhimillistä jopa se että sattuu kun näet tuon naisen. Älä syyllistä itseäsi niistä tunteista joita et voi määrätä. Ympäristötekijät syyllistävät ihan tarpeeksi sinua siitä jos sanot että sattuu niin joko olet raukkis itsesäälissä pyörivä tai syytät naista joka on tullut paikallesi. Ok varmaan antaisit mitä vaan ettei sattuisi niin? Lohdutan että se menee ohitse viimeistään silloin kun löydät itsellesi sen oikean.
Olet hänen luokse nyt matkalla ja sillä matkalla sinun on tarvinnut kokea tuo uskottomuus ja erokipu jotta kasvaisit ihmisenä uusiin mittoihin. Minulla meni viisi vuotta kipuiluun ja nyt ajattelen kaikkea sitä kiitollisuudella. Ilman sitä erokokemusta johon luulin kuolevani en olisi nyt tässä ja tämä ihminen. Katkeruus, viha, itsesääli, ikävä, suru ja lopuksi anteeksianto. Kaikki tulee ja menee ohitse milloin missäkin järjestyksessä jotta löytäisit vielä ilon. Usko siihen ja ota vastaan nuo tunteet mitkä tulevat.
9 vuotta ja ex,n pettämisestä johtui, anteeksi en anna koskaan, niin se vaan menee.
satutat eniten itseäsi niin se vaan menee. Anteeksianto on kieltämättä pitkän prosessin tulos joka vaatii kaikkien tunteiden loppuunkäsittelyä myös sen katkeruuden ja vihan. suuri osa jää katkeruuteen ja se on surullista mutta inhimillistä kun on sattunut paljon. On helpompi vihata kuin antaa anteeksi. Asioiden katsominen monista eri kulmista vaatii kykyä katsoa sitä myös sen pettäjäpuolison kantilta. Siinä onkin haastetta että yrittää ymmärtää tätä surkeaa tekoa. Joskus voi auttaa se että tiedostaa itse olevansa "ei niin täydellinen".
oletko varma että se anteeksiantokin sieltä tulee. Ja mitä jos ei tule? Elämässä tapahtuu joskus aivan anteeksiantamattomiakin asioita eron
melskeissä. Pystyykö jatkamaan normaalia elämää ja kommunikointia silloin? Ja voiko jatkaa kommunikoimatta lainkaan tai mahdollisimman vähän, sekin voi olla vaihtoehto jos tilanne täysin lukossa,kuten minulla. Haluaisin vain unohtaa ja löytää jotain uutta elämääni.
Jotain tuollaista minäkin koin aikanaan avioerossani. Mutta siitä toipuu, kuten totesit. Vain menetyksen kokenut voi ymmärtää läheisyyden ja hellyyden tuoman onnen ja siihen erossa kasvetaan.
Hyvää kesää sinulle!
toivottaa: seppo
Parisuhde on aina kahden kauppa ja uskottomuus oire siitä ettei toinen kunnioita toista. Sinun syysi ei ole että miehesi petti sinua, vaikka näissäkin vastauksissa sitä hieman painotetaan. Uskottomuus kertoo ihmisestä sen ettei hän kykene kohtaamaan arkea siihen kuuluvine ongelmineen. Itsensä löytäminen vie aikaa ja anna se itsellesi, kiintymys toiseen ei kuole hetkessä vaikka se toiselta on ehkä kuollutkin. Sinä olet kuitenkin teidän parisuhteessa se joka kunnioitti niitä arvoja, joita me kaikki ehkä haluaisimme parisuhteessa olevan, vaikka muuta sanoisimmekin. Onnellisesta perheessä uskottomuutta ei tapahdu, on puppua, se vaatii vain tilaisuuden ja se on menoa ja paluuta ei ole entiseen, valitettavasti eniten sattuu siihen, joka ehkä vähiten kipua tarvitsisi.
Kiitos rakentavista, ymmärtävistä, rohkaisevista sanoista. Näin asia on...ja kun on ollut tosi sitoutunut "kunnes kuolema meidät erottaa", ottaa kai aikaa päästää kaikesta, mihin uskoi, irti. Se just on niin vaikeeta, että silloin kun tällainen "aallonpohja" valtaa mielen, ei oikein kehtaa, viitsi, siitä enää kenellekään avautua, kun monesti ympäristön ajatus on, että eihän sulla enää mitään hätää ole, kuka nyt tuollaisesta tyypistä välittäisikään... Järki ja tiedon tason ajatukset kyllä mullekin näin kertovat ja jopa omasta suusta tulee hyvin selviytyneen naisen puhetta, mutta kun tuo tunnepuoli tulee jotenkin jälkijunassa ja nämä "taantumat" aina välillä, aika harvoin kyllä jo, panevat mielialan niin matalaksi ja saavat tuntemaan jollain lailla vieläkin epäonnistuneeksi. Onneksi se menee ohi... ja oli kiva saada palautetta...sulta ja Nimettömältä erityisesti. KIITOS!
Sehän menee niin, että asiat käsittää ensin aina järjellä ja sitten elää tunteilla perästä. ja itselleen pitää antaa aikaa...sulla sitä nyt on kulunutkin. Että tulee mieleen,ootko tosiaan jääny sitten sitä kakkaa lapioimaan?
Jos antaa itsensä elää läpi ne tunteet, niin silleen päsee irti ja tietty muutenkin täydellinen irtiotto kaikessa mieheen, esineet ja kaikki, mikä muistuttaa, pois. Mutta ehkäpä oletkin tuon tehnyt jo aikanaan.
Sitten tarvii vana päättää, että keskittyy tulevaisuuteen. Tietty tässä on sitten kyse myöskin sun itsetunnosta. Mitä parempi se on sitä paremmin pääset eteenpäin itses kanssa. Eli, yksi lääke parempaan on alkaa päättäväisesti kasvattaa omaa itsetuntoaan.
Olen ollut pitkässä parisuhteessa kerran sekä jätetty että jättäjä. Tietyllä tapaa on pakko sanoa, että jättäjän asema on vaikeampi. Syyllisyyden tunne on välillä helvetillinen, edelleenkin. Jätetty voi kuitenkin sysätä sen vihan ja epäonnistumisen täysin toisen piikkiin. En kerjää sääliä todellakaan ja ymmärrän, ettei jätetty voi tätä asiaa edes kunnolla hahmottaa, mutta täytyisi silti yrittää muistaa, että erotilanteissa on kaksi tuntevaa ihmistä (yleensä), eikä asiat ole niin mustavalkoisia.
Ero on oikeasti pitkä ja kipeä prosessi. Lapset jäivät luokseni. On ihan tervettä kohdata se kipu kaikkine tunteineen eikä vain haudata johonkin yli-reippauteen. Toisilla se vie enemmän aikaa, toisilla vähemmän.
Oman eroni jälkeen päätin että en halua uutta suhdetta. Kipuilin ja aloin tapailla nykyistä miestäni. Rimpuilin vastaan ja olin todella vaikea, luottamusta uuteen suhteeseen ei ollut. Enkä halunnutkaan mitään suhdetta. Soudin ja huopasin. Silloin ystäväni sanoi minulle että tee päätös ja elä sen mukaan. Tutustu mieheen ja anna sille edes mahdollisuus. Niin sitten tein. Ajan myötä syntyi luottamus ja alkoi rakentua yhteisiä kokemuksia, yhteistä menneisyyttä. Tämä suhde eheytti minut lopulta. Se että uskaltauduin luottamaan.
Pakko sanoa, että olin avioliitossani onnellinen, olimme naimisissa lähes 20 vuotta. Avioliittomme päättyi miehen jatkuvan uskottomuuden mukanaan tuomiin ongelmiin. Päätös erosta oli raskas, mutta olin sinut sen kanssa. Luulin että olemme kuin toisillemme luodut. Mutta... Nykyisen mieheni myötä olen oppinut parisuhteesta jotain sellaista, etten edes tiennyt sellaista voivan olla olemassa. Sitä mitä ei tiedä, sitä ei osaa odottaa. Lopulta siis elämä on kantanut kuitenkin.
Voiko joku oikeasti olla 20 v onnellisesti aviossa ja samalla toinen osapuoli pettää jatkuvasti, siis haloo toinen osapuoli ei sitten varmasti ole ollut onnellinen jos noin on tehnyt (syyt ja seuraus).
pitäisi painottaa sitä, että kuka tahansa voi olla uskoton - riippuu vain tilanteesta, ajasta, paikasta ja "kohteesta". Monet sanovat tähän "en ainakaan minä voisi olla uskoton, ikinä": Juuri niin kuin hyvin monet uskottomatkin ovat joskus sanoneet.
Elämää helpottaa suunnattomasti, jos ajattelee, että me kaikki olemme samassa veneessä, etenkin parisuhteessa (samassa soutuveneessä :)). Vaikka toinen olisi uskoton, niin se ei silti tee hänestä "vihollista" ja pahaa ihmistä. Asiaa pitäisi lähestyä asiana. Pahimmat raivon/pettymyksen/vihan/tuskan ym. tunteet pitää ITSE tasapainottaa ennekuin edes ryhtyy keskustelemaan asiasta. Ainakin itse pidän sopua tärkeänä: Liittoa ei pysty mitenkään jatkamaan ilman sitä ja jos sovussa erotaankin, niin ei haittaa mitään ;).
Ja sitten pitäisi ottaa myös huomioon uskottoman tunteet. Niitähän ei juuri kysellä ja monesti uskottomat leimataan tunteettomaksi... Mutta kyllä heillä on ihan ne samat surun/epätoivon/tuskan yms. tunteet kuin uskollisellakin. Ellei toisinaan pahemmatkin, koska liiton ongelmat kulminoituvat usein juuri uskottomuudessa.
Kirjoitit "Uskottomuus kertoo ihmisestä sen ettei hän kykene kohtaamaan arkea siihen kuuluvine ongelmineen" Tämä on silkkaa faktaa, mutta niin uskottoman kuin uskollisenkin puolelta. Kuka ihan aikuisten oikeesti uskoo, että parisuhteen ongelmat ovat täydellisesti uskottoman syytä? Ja että parisuhde olisi ilman uskottomuutta täydellisen onnellinen? Tai että molemmat osaisi keskustella siitä mikä suhteessa mättää? Tai edes siitä, että pitäisikin erota? Niin järkyttävän usein liitossa eletään tottumuksesta vuosia. Sitten kun toinen saa änkytetyksi "haluaisin erota", niin toinen sanoo "minä en" (kaikenkukkuraksi tämä "minä-en"-tyyppi on sitä mieltä, että rakkaus=tottumus). Tämäkään esimerkki ei kuulu niihin, joissa ihmiset pystyvät parisuhteen kohtaamaan arjen. Olen kyllä sitä mieltä, että jos ihminen osaa ns. kohdata arjen, hän osaa kohdata myös eron.
Valitettavasti keskustelut parisuhteessa ei aina onnistu, varsinkin jos toinen osapuoli ei siihen kykene. Itselläni mies oli tällainen. Aina jos yritin ongelmistamme puhua, hän pakeni, milloin pulloon milloin muualle. Kysyin häneltä monta kertaa, haluaako hän olla minun kanssa, aina vastaus oli kyllä, mutta valehtelulla ei ollut rajaa. Vielä viimeisenä iltanamme kysyin häneltä haluaako hän olla minun kanssani, edelleen vastaus oli kyllä, mutta totuus oli toinen. Minulle olisi riittänyt että hän olisi uskaltanut myöntää ettei meistä ole enää yhdessä, mutta aina kun puhuin erosta hän vetosi siihen että kun on lapsia ja talo. Niin, niihin asioihin jotka minut piti siinä suhteessa ja jaksoin uskoa vielä hiukan. Kun mieheni hävisi ja löytyi toisen naisen luota, ei enää kannattanut edes keskustella. Mies itse sanoi, että tapahtunut johtui meidän viilenneestä suhteesta, mutta oikeasti sen viilenemisen syy oli hän. Naisena voin vannoa kokeilleeni kaikki mahdolliset keinot, jotta mies olisi huomannut minut ja edes kerran laittanut minut pullon ja muun edelle, mutta ei. Oma on nöyryytykseni, mutta se ei paljoa helpota. Anteeksiantoa en voi edes ajatella, koska hänen mielestään hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Joskus vaan huomaat eläneesi ihmisen kanssa, joka pitää itseään täydellisenä ja kaikki syy on muissa. Näin meillä ja pahaolo on edelleen.
Keskustelu ei aina (läheskään) kulje kuten odottaa.
Ihan samoin tuossa esimerkissäni toinen sanoi pitkään mietittyään "haluaisin erota", johon toinen "minä en". Eli "haluaisin erota" voi tyytyä pitkäänkin tuohon samaan vastaukseen, kunnes toistaa sen. Ja toinen toistaa, ettei halua. Mikä merkillepantavinta: Joskus tuo "haluaisin erota" on uskoton (vai voiko enää olla uskoton, ellei ole enää mitään/riittävästi tunteita toista kohtaan?). Jopa sen jälkeen "minä en" sanoo "voin antaa anteeksi, unohdetaan koko juttu". Ja "haluaisin erota" miettii, että voi pahus: Ei onnistunut eroaminen vieläkään... Joten mitä tästä opimme: Ei kannata loputtomiin odotella, että myös kumppani haluaa eroa, ellei hän siihen 1. tai viimeistään toisella kerralla ole haluavainen. Ts. jos haluaa eroa, tekee sen, vaikkei toinen halua.
Sinun ongelmasi suhteessanne ei liene ollut muu kuin viinaan menevä ja sinut huomiotta jättänyt mies. Uskon, että hän tosissaan haluaa tai halusi jatkaa suhdettanne, ei sinun takia (kuten olisit halunnut), vaan talon ja lasten: Voisiko niitäkin nimittää "tottumukseksi"?
Silloin, kun parisuhteessa tuntuu siltä, ettei keskustelu suju. Kysymyksiin ei saa riittäviä vastauksia millään tai ei saa niitä ollenkaan. Vaikka rikkoisi omia kaavojaan ja kutsuisi välillä huumoriakin avuksi. Jos kaikki yritykset menevät mönkään, niin mitä sitten? Silloin tietää, ettei suhteesta enää tule mitään, vaikka päällä seisoisi ja käsillä kävelisi. Pitäisi vain miettiä miten kumppanista pääsisi kivuttomimmin eroon...
Kun miehellesi on pullo tärkeämpi kuin sinä, hän ei ymmärrä yhtään loukanneesi sinua, ei pyydä anteeksi...(ts. kaikesta päätellen ei tunne sinua kohtaan sellaista rakkautta kuin sinä tarvitsisit, haluaisit hänen tuntevan) - niin sinun pitäisi toimia, pelastaa itsesi ja erota. Näin voisit edes säilyttää itsekunnioituksesi.
On niin helppo neuvoa toista, mutta unohdetaan se, että jokainen elää sitä arkea, uskoen parempaan. Minä jaksoin uskoa meihin viimeiseen asti ja se tekee minusta nyt huonon. Inhimillisyys on todellakin kaukana eroissa joissa toinen pitää itseään niin jalustalla ettei se heilahda vaikka kaikki muu ympäristössä kaaatuu. Olisit lähtenyt, on niin helppo neuvo, mutta joskus vaikea toteuttaa ja siitä saa petetty loppuiäksi kantaa seuraukset. Julma peli jatkukoon, kylläkin petetyn tunteilla, mutta mehän saamme sen mitä ansaitsemme.
joskus on otettava järki käteen. Ei se sinusta huonoa tee, vaikka uskoit viimeiseen asti suhteeseenne. Lähteminen ei sitten loppupeleissä olekaan niin vaikeaa kuin sen kuvittelee. "Julma peli jatkukoon" - en usko, että todella oikeasti haluat jatkaa sellaista elämää. Se on todella kuluttavaa ja syö ihmistä sisältä.
ei meilläkään mistään mitään keskusteltu, siis siitä että tämä pettäjä (joka ei itseään pettäjänä pidä)tyytymätön suhteeseeseemme. Ei signaalin signaalia, SIIS OIKEATA SELLAISTA, että
haluaa pois.Puhehalut heräsi kun uusi oli kohdattu, ja ne puheet oli päivässä selvät 30 vuoden jälkeen.Paljon kertoo se että ylipäätään lähtee baanalle ja alkaa puhumaan sen jälkeen, ei minkäänlaista kunnioitusta näin pitkän liiton jälkeen ja kaiken kukkuraksi sotkee lapsetkin samantien asiaan (nuoria vielä). Ja anteeksi ei ole pyydellyt. Tarvitseeko silloin antaakaan, ei kai. Joo ja arvostella ei saa, se on syyllistämistä tietty. Kyllä se niin on että se paha olo jatkuu pitkään, mutta alkaa ihan varmasti helpottamaan. Ja itselleen on mielestäni ihan oikeasti hyvä sanoa, että ihan kaikkea ei tarvitse anteeksi antaakaan ja ei kun eteenpäin. Eikö vaan!!!!
voivansa huonosti. Sitä vaan luulee että tämä on tässä tämä minun elämäni ja näin minun tulee tätä elää.
Joskus voi kuitenkin kohdalle osua hän, joka herättää horroksesta, herättää tajuamaan mitä ilman on elänyt, mitä ei ole edes osannut kaivata.
kumppan
Olin naimisissa kun tapasin miehen johon rakastuin heti, aivan ehdoitta. Tilanne oli todella hankala, koska ei meillä ollut kotona mitään riitaa, eikä suurempia ongelmia, elettiin vaan niin kuin kaksi ihmistä elää rinnakkain. En halunnut loukata pitkäaikaista puolisoni, olin todella vaikean valinnan edessä.
En halunnut menettää sitä mahdollisuutta minkä elämä oli minulle tarjonnut, mahdollisuutta rakastaa ja olla rakastettu.
En halunnut pettää puolisoani, vaan minun piti kertoa hänelle heti, että liittoni hänen kanssaan on ohitse.
Vaihtoehtona en voinut kuvitella tilannetta, että olisin hylännyt rakkauden ja jatkanut puolisoni rinnalla, niin että ajatukseni olisi ollut toisen luona. Mielestäni se olisi ollut häntä kohtaan suurin loukkaus.
Usein kannattaisi mennä toisen asemaan, ajatellen miten itse olisi toiminut, jos omalle kohdalle olisi käynyt samoin. Jokaisella teollamme on yleensä vaikutuksia moneen asiaan, ei ole jättäjälläkään helppo paikka.
näin
"Usein kannattaisi mennä toisen asemaan, ajatellen miten itse olisi toiminut, jos omalle kohdalle olisi käynyt samoin. Jokaisella teollamme on yleensä vaikutuksia moneen asiaan, ei ole jättäjälläkään helppo paikka."
Pravo! Tuota kutsutaan empatiaksi.
Sinulla homma meni niin, että kerroit heti liittonne olevan ohitse. Monet miettivät hieman pidempään. Asioihin ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua.
Minä en haluaisi jatkaa elämääni näin, mutta valitettavasti tästä on vaikea nousta. Vain sellainen ihminen joka on itse kokenut uskottomuuden ja sen kaikki kirot, voi tietää miltä ihmisestä tuntuu. Jos vastassasi on ihminen, joka ei kyennyt edes parisuhteessa minkäänlaiseen keskusteluun, miksi kuvitellaan, että hän osaisi ottaa mitään vastuuta muutenkaan. Omahan on häpeäsi, ei paljon lohduta.
Mutta hei - se miten kokee uskottomuuden kirot on loppujen lopuksi täysin itsestä kiinni. Suomessakin on varmaan kymmeniätuhansia ihmisiä, joita uskottomuus on kohdannut. Jotkut ovat päässeet asian yli paremmin ja toiset huonommin -ja sitten osa ei pääse koskaan - ihan sen mukaan miten kukin osaa asiaa käsitellä ja tehdä päätöksiä.
Sanoit, että "tästä on vaikea nousta". Kyllä varmaan, mutta nouseminen kannattaa aina. Ellei omin voimin jaksa nousta, kannattaa hakea ulkopuolista apua. Pahinta on jäädä rähmälleen vuosikausiksi tai jopa loppuelämäksi.
Olen kanssasi erittäin jyrkästi SAMAA MIELTÄ. Olet ilmeisesti aikuinen ja joutunut kohtaamaan elämässäsi näitä asioita. Voisitko kertoa mielipiteesi tuohon uskottomuuteen liittyen. Mielestäni se petettykin osapuoli on tavalla tai toisella ollut tilanteen aiheuttaja... Itselleni kävi niin, että pian papin aamenen jälkeen vaimostani tuli jääkalikka. Keskustelimme asiasta, kävimme perheterapiassa ja yritin saada asiaa kohdalleen. Mutta kun ei, niin ei. Viimein sanoin vaimolleni: Mitä kotoa ei saa, sitä on lähdettävä kyliltä hakemaan. Hän oli tietenkin surullinen, kuten minäkin. Ja niin minä sitten menin. Eroonhan se koko prosessi tietenkin johti ja se oli elämäni pahin pettymys koko avioliitto/avioero...
Nykyisin olemme kuin sisko ja sen veli. Exäni on kerrassaan mainio tyyppi ja tapailemme vieläkin toisiamme, joten katkeruutta ei jäänyt kummallekaan.
Niinpä. Mitä mieltä olet?
Hyvää kesää!
Toivoo: seppo
Hei Seppo
Kun kerran parisuhde on parisuhde, niin siinä on kahden ihmisen tarpeet, toiveet ja odotukset pelissä. Suhteen toimivuus perustuu pitkälti sen osapuolien vuorovaikutustaitoon: Molempien pitää tuntea, että heitä kuunnellaan ja että he tulevat ymmärretyksi kumppaninsa taholta. Etenkin tärkeimmissä asioissa.
Tuo mainitsemasi seksi on mielestäni tärkeä asia, tai sen pitäisi olla molemmille yhtä tärkeää (suurinpiirtein). Jos molemmat eivät halua seksiä kuin kerran vuodessa, niin ok. Jos molemmat haluavat sitä viisi kertaa päivässä, ok. Mutta jos toinen ei halua ollenkaan ja toinen haluaisi edes kerran viikossa, mieluummin useammin, niin ongelma on valmis. Ja harvoin sitä muuten ratkaistaan perheterapiassa...
Parisuhteessa kaikki muu menee periaatteessa saman kaavan mukaan. Toinen tarvitsee kipeästi jotain mitä ei toiselta saa. Ennemmin tai myöhemmin toinen saa sen kolmannelta. Noiden lauseiden välille mahtuu usein neljännes elämää: Asiat ovat ja kehittyvät, väärään suuntaan, vaikka niistä puhuttaisiin ja välillä riideltäisiin. Ellei asiaan saada MOLEMPIA tyydyttävää ratkaisua, niin huonommaksi menee. Jos tilanne on päällä vuosia, niin ongelmaa ei enää voikaan selvittää millään. Siksi, että tunneside on kadonnut hissuksiin tuon asian takia. Yleensä siinä vaiheessa tuo toinen olisi valmis kunnolla miettimään ratkaisua (kypsyteltyään asiaa esim. 20 v....), kun kumppanilla on toinen jalka jo oven ulkopuolella.
Parisuhteessa, jossa ei ole ollut haluttomuutta seksiin, voi tulla sitä hyvinkin pian sen jälkeen, kun toinen toteaa "meillä ei ole enää mitään yhteistä, suhteemme on täysin kuollut". Tai ainakin silloin, kun toinen rakastuu kolmanteen.
Ero on aina haikeaa ja jotenkin surullista, vaikka tietäisi ja tuntisi sen olevan ainoa vaihtoehto. Pääasia on, ettei erosta jää katkeruutta kummallekaan, kuten sinulle ja exällesi. Olen vahvasti sitä mieltä, ettei elämää ole tarkoitettu vihanpitoon, katkeruuteen.
Love & Peace
Hyvää kesää myös sinulle!
Olga
Uskottomuudesta kun täällä puhutaan niin lähes aina kirjoitellaan että se on ollut puolivahinko ja tilauisuus tekee varkaan jne... jne.
Tosiasiassa uskottomuus on aina seurausta jostain syystä, enkä tarkoita että siihen olisi olemassa joku erikseen mainittu syyllinen.
Esim itseni kohdalla asia on niin että pitkä suhde noin 15 v katkolla siksi että arvomailmamme ovat täysin erilaiset siis täysin erilaiset , minä miehenä järjestelin työskentelyni ja kaikki muutkin asiat siten että olin orjentoitunut lapsiperheen isäksi ja vaimo tietty oli arvomailmaltaan "päivääkään en tee päivätöitä" eli arki jäi minulle ja tulihan se munkin uskottomuus sitten sieltä vastaan (yksi kerta ja aikaa siitä kulunut jo 10 vuotta) tietty narahdinkin heti koska olen hiton huono edes valehtelemaankin. Nyt uskon että olemme vaimonkanssa asiaa jo tarpeeksi märehtineet että saadaan ehkä se viimeinenkin naula lyötyä tähän arkkuun, asiaa tietty mutkistaa se seikka että minä olen nyky tasa-arvon nimissä ehdottanut että jatkaisin mielelläni yhteisten lastemme arkielämän pyörittämistä niin kuin tähänkin asti olen tehnyt no loput varmaan arvaatkin .....
... jos olisin mies, en hyväksyisi maksajan roolia. Naiset puhuvat tasa-arvosta, miksi ette siis vaadi sitä. Itse olen ollut töissä siinä missä ex-mieheni ja vastuuni taloudesta kantanut kaikin tavoin.
Jos nait naisen, joka haluaa elättäjän, valinta on oma.
Tuossa kun mainitsin että "ei päivääkään päivätöitä" en tarkoittanut sitä että hän olisi elätettävä vaan sitä että joillakin on kutsumus esim omastamielestään tehdä yötöitä ja vain yötöitä( vertaus arvomailmaan) ja siitähän päästään siihen että yhteistä sosiaalista elämääkään ei enää ole ja tosiaan lapsien hoidossahan pitäisi mennä lasten ehtojen mukaisesti eikä siksi että joku on kantanut ne lapset alkujaan vatsassaan ja muistakaan vanhoista äitimyyteistä.
siis muuttuiko vaimosi arvoimaailma ihan yhtäkkiä ?? hetikö olette naimisiin menneet ym???eikös tuollaisen arvomaailman ois pitänyt tunnistaa ennen ku naimisii ees lähtee??
Oletko sinä rakastumisen huumassa tunnistanut kaikki kumppanisi luonteenpiirteet?
Ei arvot yhtä-äkkiä muutu ne korostuvat pitkällä aikavälillä ja tietty tiettyyn pisteeseen asti niitä voi jopa hiukan peitellä, samahan se oli itsellänikin että tiettyyn pisteeseen asti pystyi elämään hiukan omien arvojensakkin vastaisesti, mutta siinävaiheessa kun lapsetkin on jo hankittu niin oli jo turha katua tätäkään.
Lisäyksenä voin mainita epäselvyyksien välttämiseksi että ei minun rakkauteni häntä kohtaan ole mitenkään kuollut ainosataan se on vain tosi tuskallista hänen fiiliksistään en tiedä yhtään mitään.
viedä sitten lapsetkin! paljonpa olet vaimoasi, lastesi äitiä arvostanut. Kuule, lähe liitään kotoa, pyydä vaimolta ja lapsilta anteeksi, että olet ollut kusipää ja anna vaimon hoitaa ne lapset ja huushollin kuten tähänkin asti. Että sieppaa tuollaset narsisti paskiaiset ihan oikeasti. Ei katumusta, ei empatiaa vaan kaikki mulle ja muille ei mitään. HÄpeäisit edes, tuskin tajuatkaan!
Kuule jos vaimo ilmoitti että itseasiassa hän on tuntenut minua kohtaan vain "kaveruutta" eikä mitään muuta , unohti vain kertoa sen mullekkin ennen lasten tekoa , naimisiin menoa ja talokauppoja niin mulla ei ole mitään anteeksi pyydeltävää tässä asiassa. Itseasiassa vähän tällaista epäilinkin silloin joskus jo kauanaikaa sitten mutta olin itse niin täysillä mukana innokkaana perheeniskänä etten pystynyt sitä myöntämään itselleni PISTE .
tyhmä.....
Sinun tunteet. Älä mieti, miksi ex oli uskoton, miksi näin kävi, se ei johda mihinkään. Mieti miten voisit parhaiten hyväksyä jo 2,5 v sitten tapahtuneen tosiasian, eron. Voit tuntea itsesi loukkaantuneeksi ja petetyksi, mutta ihan sinusta itsestäsi kuitenkin riippuu miten pääset asian yli. Eli toivut ja tuska helpottaa sitten, kun osaat antaa anteeksi.
eroa jo kolme vuotta tehneenä tiedän kuinka se sattuu varsinkin kun lapset jää jalkoihin eikä miehen uusi pimu tilannetta helpota. Kaikki oli hyvin lapset sai hyvät todistukset koulusta ja tunsin onnistuneen äitinä ja sitten täydellinen romahdus. Miehellä onkin toinen.
Keskusteltu on perheneuvolassakin mutta tilanne ei näemmä parane. Ollakko huono ja epäonnistunut perheenäiti kun en itse halua olla se pahimmista pahin ja särkeä kauniin (niin kauniin) perheemme ja kodin että lasten nukkumapaikat. Mieheltä kun apua ei saa sille riittää pano sen toisen kanssa.
Varmasti sattuu; itse koin saman jo vuosia sitten ja koin samanlaista kipua, kun nöin toisen naisen. En ole varma selviänkö koskaan kokonaiseksi iloiseksi naiseksi, joka olin hyvässä liitossa. Ainakin sen hyvinä päivinä. Hyvä että et ole vielä ajutunut uuteen suhteeseen, näin kävi itselleni yllättäen heti eron jälkeen ja vanhat vuotavat sielunhaavat eivät koskaan umpeutuneet. Nyt olen aivan tyhjä ja voin tästä vain vahvistua. Mutta hoida rauhassa itsesi kokonaiseksi kaikin terapeuttisin ja muin toimin. Sitten voi uusi suhdekin olla entistä lujemmalla pohjalla. Onnea ja jaksamista!
Kauniisti sanottu. Tuo varmasti selittää (se rakkaus) pitkän kipuilun ja surun. Sitä ei moni läheinen ja ystävä välttämättä ymmärrä, jos ei itse ole samaa kokenut. Ja vaikka olisikin ja olisi päässyt jo yli, voi läheisen valtava suru avata vanhat omat haavat. Hienoa että tänne voi kirjoittaa ja kuulla muiden kokemuksista.
Bongasin tämän iltalehden keskustelusta: Täytyy todeta, että hyvin on asiat tähän verrattuna ainakin meikäläisellä.
http://portti.iltalehti.fi/keskustelu/thread.jspa?messageID=5703053#5703053