Ennen aina mietin miksi nainen ei lähde suhteesta jossa mies on väkivaltainen... Nyt ihmettelen miten toista voi rakastaa niin paljon, miten jälkeen päin ei muista sitä kipua ja pelkoa vain hyvät hetket jäävät mieleen, ja uskomus siitä että ehkä mies oli oikeassa ja ärsytin häntä liikaa, joten hänen tekonsa oli oikeutettu...
Liian väsynyt olen lähtemään ja olemaan yksin, ja liikaa rakastan...
Liian väsynyt olen lähtemään ja olemaan yksin, ja liikaa rakastan...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Voithan sinä itseäsi pettää luulottelemalla, ettet eroa suuren rakkauden tähden, mutta ei siihen kukaan muu usko. Sinä vain olet omasta mielestäsi niin arvoton, että sinua saa hakata. Joten turpaan vaan.
Eikös sillä rakkauden voimalla voisi etsiä apua ja tukea asiantuntijoilta? Kai nyt joku parisuhdeneuvoja teidänkin kulmilta löytyy. Väkivalta EI ole tervettä, eikä sinua kohtaan oikein ja lisää vain riippuvuuttasi, koska tulet kohdelluksi yhä alistetumpana. Alistettu ihminen ei osaa tehdä mitään, joten koeta muistella kuka olet ja mitä elämältäsi muuta vielä haluat.Pää pystyyn! Ei rakkaus siitä vähene, jos ihmiseksi ryhdyt.
noin vain lähtee,varsinkin jos ei ole mihin mennä :( !!!!!!!! ei tukiverkostoo.....
olen ollut samassa jamassa joskus,mutta kyllä kuitenkin ennenpitkää ulospääsytie löytyi !!
koita turvakoteja ym..ym..siellä ymmäretään ja autetaan....... !!!!!!! en kuitenkaan kehottasi jäädä oottamaan seuraavaa lyöntiä !!
se on joka lyönnin jälkeen vaikeempi lähtee,koska henkinen kapasiteetti murenee koko ajan !!!!!
TT:ei enää väkivaltaa!!!!!!!
Nyt oikeesti otat itseäsi niskasta kiinni ja haet apua! Mikään lyönti ei oo koskaan oikeutettu! Hyvä että oot tiedostanu ongelman jo itsellesi sen verran että kirjoitit tänne ja samalla pyysit apua ja neuvoja. Ketään ei saa kohdella tuolla tavalla, se ei ole oikeaa rakkautta!
Edes tuomioistuin ei voi antaa syylliselle selkään, vaikka olisi kuinka ilmeistä että vika on syytetyssä. Et ole ansainnut yhtään lyöntiä, mutta ehkä hyödyt väkivallasta jotenkin ja haluat jatkaa sitä....
Anteeksi tämä taisi kuitenkin olla väärä paikka, tuen hakemiseen...
varmaan mitään konkreettista apua saa.
Millaista tukea haluat:
"voi voi, kai se mies sen lyömisen lopettaa jossain vaiheessa".
"kai se rakkaus on kuitenkin tärkeintä."
Aina ei asiat onnistu, jos ei itse tee päätöksiä.
Luota että kaikki järjestyy. Rukoile iltaisin Korkeampaa voimaa antamaan sinulle voimia tehdäksesi oikea ratkaisu!! usko siihe että asiat järjestyy!!
Tuo turvakoti hyvä idea! Selvitä missä lähin kotikaupungissasi!
ehkä lievä väkivalta on sitten jossain mielessä normaalia joissakin suhteissa. En minä tiedä.
Sama pätee siihenkin että mies olisi alkoholisti ja rakkaus ja riippuvuus saivat unohtamaan aina viikonlopun jutut.. Että siltä kannalta ymmärrän ettei ole helppoa, että uskoo aina parempaan huomiseen kaikesta huolimatta, eikä kukaan voi väittää näitä asioita helpoiksi(lähteä vain..)..
Mutta teko EI OLE oikeutettu!! Älä uskottele itsellesi tuota!
Varaa pian aikaa terapiaan ja ala hoitamaan itseäsi! Voimia!
Tiedätkö mitä? Minulla ja miehelläni on ollut todella raskas suhde; väkivaltaa miehen puolelta on esiintynyt alusta asti. Olen ikäänkuin pakotettu pitämään huolta miehestäni, maksamaan kaiken, hoivaamalla, antamalla sellaista seksiä kuin hän haluaa, myöntymällä.. Ja mikä pahinta, tajuan tehneeni siinä hirvittävän virheen. En kyllä rehellisesti osaa sanoa, rakastanko häntä, mutta jotenkin olemme ajautuneet tähän tilanteeseen, jossa miehellä on sairaita kuvitelmia itsestään ja pitää itseään maailman napana. Olen saanut kunnolla selkääni monta kertaa, joskus olen pistänyt hanttiin, mutta eivät voimat fyysisesti riitä, mies on sen verran iso ja vahva. Teen kotonamme kaiken; kokkaan, siivoan, pyykkään..mies ei auta koskaan. Hän ei periaatteesta käy töissä, mutta minulla ei ole sydäntä jättää häntä!
Viime viikolla muutin ulkonäköäni hieman tavalla, joka teki minusta muidenkin mielestä kauniimman näköisen, ja olin itsekin tyytyväinen. Mutta mies raivostui koska en ollut kysynyt siihen lupaa, joten hän potkaisi minut ulos. Sen sijaan että olisin tajunnut lähteä aloittamaan uutta elämää, lupailin maat ja taivaat jotta hän ottaisi minut takaisin. Ja ottihan hän, mutta nyt tiedän taas, että petin itseni, myin itseni halvalla. Pelkäsin koko ajan, että mieheni ei mukamas pärjää yksin, että hänelle pitää olla huolehtija, enkä halunnut tulevaisuudessa nähdä häntä toisen kanssa, joten palasimme yhteen. Miehen mielestä kuulumme yhteen, mutta hän uhkaa minua koko ajan erolla, ellen tottele. En enää ole vuosiin käynyt juuri missään muualla kuin töissä ja kaupassa, harvoin kahvilla kaverin kanssa. Valehtelen kaikille, että meillä menee hyvin.
Olen niin vihainen itselleni, että olen tässä suhteessa vain siksi, että minun käy niin sääliksi miestäni ja että muistan vain ne hyvät hetket. Silloin hän on hellä ja rakastava, mutta pienikin vastoinkäyminen saattaa hänet aivan raiteiltaan. Hän ei kestä minkäänlaista palautetta eikä suostu tajuamaan, että hän ei ole enää teini-ikäinen. Mieheni mielentila on todellakin sairaalloinen; en ole koskaan tavannut vastaavaa. Hän kuvittelee koko ajan asioita pettämisestä, korostaa miehen roolia perheen päätöksen tekijänä, mutta vihaa kaikenlaisia velvoitteita. Mitään rutiineja ei saisi syntyä, sillä se tarkoittaisi vanhenemista. Öisin hän ei juuri koskaan nuku, vaan valvoo joko ammattikouluiässä olevien kavereittensa kanssa kaupungilla ajellen autollani tai sitten tietokoneella. Hän haluaa omistaa kaiken, eikä pysty hallitsemaan rahankäyttöään lainkaan. Kaikki on kulutettava heti. Hän haaveilee koko ajan, suunnittelee, muttei koskaan tee töitä haaveiden eteen.
Koskaan en ole ollut hänen elämässään ensisijaisena. Hän on totaalisen riippuvainen kavereistaan. Ellei hän ole heidän luonaan, niin sitten puhutaan puhelimessa. Hän lähtee vaikka kesken seksin jos kaveri kutsuu pelamaan tietokoneella. Olen pyytänyt häntä huomioimaan myös sen, että hänellä on vaimo, eikä pelkkä huonekalu, joka tekee ruokaa ja siivoaa ja on hiljaa kun käsketään.
En taida olla ihan terve itsekään, kun tiedostan ongelman, mutten uskalla tehdä sille mitään. Kiinnyin mieheeni niin lujasti alussa, että pelkään eroa suunnattomasti. Alussa kaikki olikin väkivaltaa lukuunottamatta paljon paremmin, sain huomiotakin, hellyyttä, hän kävi töissä jne. Mutta kun muutimme yhteen, hän ikäänkuin jätti suhteen hoitamisen sikseen. En koskaan ole kerjännyt avioliittoa enkä lapsia, päinvastoin, mies niistä on innolla puhunut. Ja vanhempammekin saanut innostumaan kesähäistä. Ja kun sitten rohkaistuin eräänä iltana kysymään, että haluaisitko alkaa kanssani kenties ensi vuonna suunnittelemaan pieniä häitä, niin hän sanoi, että olen liian tyhmä, jotta hän haluaisi koskaan mennä kanssani naimisiin. Miksi ihmeessä en pysty eroamaan? Mikä minua oikein vaivaa? Ennen tätä dominoivaa suhdetta olin kaikkea muuta kuin riippuvainen kenestäkään, olin itsenäinen työssäkäyvä nainen, jolla oli hyvä tulevaisuus edessään. Ja kaikki suunnitelmat ensin lykkääntyivät ja lopulta peruuntuivat, kun mies ei pitänyt niitä minään. Miksi minulle tulee kauhea hätä, kun mies alkaa puhumaan erosta ja sitten mielistelen kunnes hän on taas tyytyväinen? Hänellä oli jopa ehto että pääsen takaisin kotiimme.. Minun pitää hommata hänelle toinen nainen samanaikaisesti sänkyymme, se on hänen parhain fantasiansa, muita yritänkin tyydyttää parhaani mukaan. Hän ei kuulemma ikinä pettäisi, mutta haluaisi kokea kahden naisen kanssa yhden yön, ja minä hullu itkien lupasin sen. Olen ehdottanut, kun olen ollut aivan maassa, että voisinko mennä vaikka terapiaan, mutta mies kieltää sen. Enkä oikein salaakaan voi mennä, koska hän pitää tarkkaa lukua työajoistani ja kaupassa käynnistäni.
Olenkin miettinyt, että pitää varmaan alkaa keskittymään kotona johonkin harrastukseen, että saisin itseni pysymään kasassa. Kun toinen ei edes kuuntele, jos kerron jostain minulle tärkeästä asiasta, niin pakko kai tässä on kehittää jotain tekemistä itselle, että ei tarvitsisi aina ikävöidä kylillä luuhaavaa miestäni. Työpaikallani meitä pidetään komeana parina, enkä koskaan anna vihiä, että menisi huonosti. Kunpa voisinkin huutaa koko maailmalle, miten totuus oikeasti menee. Ja kunpa pääsisin heti sen jälkeen turvaan, ettei mieheni löytäisi minua ja kostaisi sitä..