Äitini elämä on enää muutamista päivistä tai tunneista kiinni, odotan puhelinsoittoa minä hetki hyvänsä.
Eilen sain jutella äidin kanssa puhelimessa muutaman sanan ja oli se kyllä lohdutonta kuulla siitä miten hän viimeisillä voimillaan sanoo, että on aina lähelläni ja muita asioita jotka saavat mielen sijoiltaan tällä hetkellä. Ja tietysti on sitten vielä töissä super raskasta tällä hetkellä kun aloitin uudessa paikassa.
Itse olen saanut puhua äidin kanssa kaikki asiat ja molemmat tiedetään, että rakastetaan toisiamme niin paljon. Ehkä lohtua surussa tuo se, että äiti itse on hyväksynyt tilanteesa, joskin aivan liian aikaisin hänkin joutuu lähtemään.
Olisi tietysti niin paljon helpompaa jos olisi kumppani vieressä eikä olisi sinkku. Toisaalta, se suru omasta lähimmäisestä, äidistä voi kyllä olla niin henkilökohtainen että ei se paljon auta jos kumppani onkin vieressä, ne asiat ja muistot kun kuitenkin pitää käsitellä vain itsensä kanssa. Syöpä ei antanut tällä kertaa vaihtoehtoja vaan muutama kk riitti täydelliseen romahdukseen. Sama kävi isälleni.
Miten te muut, jotka olette menettäneet paljon, olette onnistuneet käsittelemään asian elämässänne ja miten kauan elämä oli pysähdyksissä ennen uutta alkua? Tuntuu, että koko elämän perusta romutetaan kun toinenkin vanhempi kuolee. Ei ole enää paikkaa kotikaupungissa, ei sitä tukipilaria eikä tunnetta siitä, että on perhe.. musertava tunne.
Eilen sain jutella äidin kanssa puhelimessa muutaman sanan ja oli se kyllä lohdutonta kuulla siitä miten hän viimeisillä voimillaan sanoo, että on aina lähelläni ja muita asioita jotka saavat mielen sijoiltaan tällä hetkellä. Ja tietysti on sitten vielä töissä super raskasta tällä hetkellä kun aloitin uudessa paikassa.
Itse olen saanut puhua äidin kanssa kaikki asiat ja molemmat tiedetään, että rakastetaan toisiamme niin paljon. Ehkä lohtua surussa tuo se, että äiti itse on hyväksynyt tilanteesa, joskin aivan liian aikaisin hänkin joutuu lähtemään.
Olisi tietysti niin paljon helpompaa jos olisi kumppani vieressä eikä olisi sinkku. Toisaalta, se suru omasta lähimmäisestä, äidistä voi kyllä olla niin henkilökohtainen että ei se paljon auta jos kumppani onkin vieressä, ne asiat ja muistot kun kuitenkin pitää käsitellä vain itsensä kanssa. Syöpä ei antanut tällä kertaa vaihtoehtoja vaan muutama kk riitti täydelliseen romahdukseen. Sama kävi isälleni.
Miten te muut, jotka olette menettäneet paljon, olette onnistuneet käsittelemään asian elämässänne ja miten kauan elämä oli pysähdyksissä ennen uutta alkua? Tuntuu, että koko elämän perusta romutetaan kun toinenkin vanhempi kuolee. Ei ole enää paikkaa kotikaupungissa, ei sitä tukipilaria eikä tunnetta siitä, että on perhe.. musertava tunne.
Vastaukset 6
Vanhimmat
elät todella raskasta vaihetta nyt. Valoa ja lämpöä toivotan, kun en muuta voi! Sanoja ei muita löydy tällaisessa tilanteessa. Suuri on surusi, voin vain kuvitella.
puhelin soittoa, jota ei tule. Ehkä 2018 tai 2028, kun se kääkkä tajuaa viimeinkin.....mitä minä sillä kaikella paskalla sitten enää teen? Kun uuden aika on nyt? Investointien ym. kuulostaa rajulta mutta näin on toki minä isääni rakastan, (näyttää 2cm rakoa peukalon ja etusormen välissä.)Hänen takiaan menetin niin paljon elämästäni. Olen vain täynnä katkeruutta ja vihaa edessä on taas paska viikonloppu. jolloin mies on selvinpäin ja meillä ei käy ketään ei ketään. En ymmärrä miksi mene kellariin ja väännä ranteita auki tai jotain vielä pahempaa. Miksi muut menestyvät? miksi muut saavat kaiken mitä haluavat? miksi kaikilla muilla on hauskaa? TÄMÄ ON KIRJOITETTU NS. SUUREN V*****N AIKANA.
ei nappaaa niin ei nappaa. Joka kerta kun ambulansssi huutaa kuulostelen minne se menee.
Joskus ambulanssi ns. "sukeltaa" ala kadulle ja kääntyy 5-tiellä jolloin se tarkoittaa että.. korvat höristävät, kännykän ääni.. joko nyt?
"isäs on saanut kohtauksen, milloinkas on perunkirjoitus? Toivottavasti mutsi tajuaa lähteä,
tai sitten pistän akan itse kylmäksi, että saan myytyä paskan venäläisille.
voimia sinulle tiedän mitä käyt läpi itselläni kuoli äiti 24.5 08 hän kuoli kotona syliini yllättäen. isäni on myös kuollut syöpään viikon kuluessa tiedosta 28 vuotta sitten. onneksi sain sanoa äidille että rakastan ja näyttää sen. hoidin äitiä loppuun asti niin kuin hänelle lupasin.on hyvä että voitte puhua ne puheet jää mieleen lohdutukseksi ja että äitisi tietää että rakastat.välimatkalle ei nyt voi mitään ja äitisi tietää sen varmaan itsekkin. ota voimasi näistä asioista ja jutuista mitä äitisi kanssa koitte iloista ja suruista. itse käyn vielä kovaa ikävää läpi. etsi ihmisiä joille voit puhua.sano töissä tilanteesi. itse sain lohdutusta muilta työkavereilta. olet ajatuksissani edelleen voimia sinulle.
Paljon voimia sinulle! elät todella vaikeita aikoja, mutta jos nyt jotenkin voi lohduttautua niin ajattele että äitisi kivut ja kärsimys päättyy, ja hän saa rauhan.
Itse jatkat elämääsi pikkuhiljaa ja äitisi on aina tavallaan mukanasi. Näin olen ajatellut itse kun äitini kuoli kolme vuotta sitten ja selvisin siitä vaikka vaikeaa oli. Täytyy vaan uskoa ettei meille anneta enempää kestettävää kuin mihin pystymme.
Itse pelkään nyt soittoa milloin siskoni aika on päättynyt, enää on kuukausista tai viikoista kiinni.
Heinäkuun 24. päivä tulee vuosi isäni kuolemasta. Hänkin menehtyi syöpään. Neljä raskasta kuukautta. Saattohoitoa. Minä pidin kiinni toivosta, vaikka sitä ei edes annettu. Jotenkin vain tuntui, ettei isä voi kuolla. Niin kuitenkin kävi. Olimme vierellä, kun isä nukkui pois. Raskas mutta rauhoittava kokemus se oli. Ei pelottava, niin kuin luulin.
Näen isää unissani lähes joka yö. Ikävä pullahtaa esiin tämän tästä, MUTTA pystyn irrottamaan ajatukseni surusta ja se on surutyön etenemisen merkki.
Joku voi tuomita minut, mutta itse olen saanut "puskuria" lääkkeistä. En tiedä, mitä mieltä itse niistä olet.
Elät tosi raskasta aikaa. Minä kertaan mielessäni viime kevään ja kesän tapahtumia ja se sattuu. On onni, että teillä on äitisi kanssa hyvät välit. Minua lohdutti erään henkilön sattuvat sanat; Eihän sitä tiedä, vaikka poisnukkuneet rakkaamme kulkisivat koko ajan vierellämme. Ehkä meidät erottaa vain harso, jota emme näe.
Elämä ei ole tässä - näin uskon. Me tapaamme vielä jossakin ja joskus...Ehkä sinäkin koet niin.
Toivon sinulle kaikesta sydämestäni voimia ja jaksamista. Elämä kantaa ja suru väistyy hiljalleen.