Olen lopettamassa pitkää suhdetta, yhdessä ollaan oltu yli 7 vuotta. Viimeiset kolme vuotta ollaan erottu muutaman kerran mutta palattu aina yhteen. Nyt viimeisen kerran olin varma, että en enää palaa hänen kanssaan yhteen, koska tajusin että meillä ei ole yhteisät tulevaisuutta kaikesta hyvästä huolimatta.
Palasin kuitenkin, koska kuvittelin että olen vain hätiköinyt ja tajunnut väärin minkälainen sen loppuikäisen suhteen piti olla. Luulin että vaikka suhteessamme ei ole enää intohimoa vaan se on tasaista ja ihan hyvin toimivaa niin sen pitäisi riittää, erotessa luulin että se ei todellakaan riitä. Nyt olemme sitten eläneet tuon viimeisen eron jälkeen puolisen vuotta ja taas ollaan samassa tilanteessa - tämä ei vaan riitä minulle.
Monet sanoisivat että olen hullu kun haluan ulos suhteesta joka toimii. Jossa mies on uskollinen, luotettava, kunnianhimoinen, rakastava ja itse täydellisyys, mutta jotenkin se ei avaan riitä. Tunnen kuin eläisin veljeni kanssa. Tulemme loistavasti toimeen ja voin kuvitella hänen olevan joskus loistava isä, mutta jotenkin se ei vaan nyt riitä. En ole rakastunut toiseen mieheen, enkä haaveile muista miehistä, mutta en halua olla hänenkään kanssa.
Ongelma on se, että en oikeasti usko että hän pääsee tästä yli, jos hänet jätän. Tiedän että tämä on klisee kun joku sanoo että ei voi elää ilman toista, mutta uskon että mieheni kohdalla asia on näin. Pelkään että hän oikeasti tekee itselleen jotain tai ainakin vaipuu syvään masennukseen. En tiedä jaksanko sitä ja en kuitenkaan pysty kääntämään täysin hänelle selkääni. Hän on upea ihminen, nuorikin vielä, ja tiedän että hän löytäisi paremmankin naisen itselleen, mutta uskon että hän jää vain junnaamaan paikoilleen ja kaipaa minua koko loppuelämänsä. Tiedän, että tämä kuulostaa itserakkaalta, mutta tunne siitä ,että näin käy, on todella vahva. Lisäksi pelkään, että oma elämäni menee pilalle, koska en pysty unohtamaan häntä tai uskottelemaan itselleni että hän pärjää.
Kun erosimme viime kerralla näin miten tämä mies murtui ihan täysin. Hän itkeskeli, oli poissaoleva, ei nähnyt mitään syytä jatkaa eteenpäin ja tuota jatkui muutaman kuukauden ajan. Aikaisemmat kerrat kun olemme eronneet hän on tehnyt aloitteen eroamiselle. Näiden jälkeen, ennen viimeistä eroamista, mies kertoi että hän on aivan varma että minä olen hänelle se oikea. Minäkin uskon siihen osaltaan, mutta jotenkin se ei vaan riitä.
Miten tässä pitäisi toimia? Pitäisikö minun jatkaa suhdetta vaikka tuntuu että sillä ei ole haluamaani tulevaisuutta. Uskon että sillä olisi tulevaisuus, mutta pelkään että tuhlaan elämäni sellaisen ihmisen kanssa joka on minulle kuin veli jota rakastan todella syvästi. Onko sellainen suhde se oikea parisuhde? Olenko nyt vain jonkun kriisin partaalla?
Palasin kuitenkin, koska kuvittelin että olen vain hätiköinyt ja tajunnut väärin minkälainen sen loppuikäisen suhteen piti olla. Luulin että vaikka suhteessamme ei ole enää intohimoa vaan se on tasaista ja ihan hyvin toimivaa niin sen pitäisi riittää, erotessa luulin että se ei todellakaan riitä. Nyt olemme sitten eläneet tuon viimeisen eron jälkeen puolisen vuotta ja taas ollaan samassa tilanteessa - tämä ei vaan riitä minulle.
Monet sanoisivat että olen hullu kun haluan ulos suhteesta joka toimii. Jossa mies on uskollinen, luotettava, kunnianhimoinen, rakastava ja itse täydellisyys, mutta jotenkin se ei avaan riitä. Tunnen kuin eläisin veljeni kanssa. Tulemme loistavasti toimeen ja voin kuvitella hänen olevan joskus loistava isä, mutta jotenkin se ei vaan nyt riitä. En ole rakastunut toiseen mieheen, enkä haaveile muista miehistä, mutta en halua olla hänenkään kanssa.
Ongelma on se, että en oikeasti usko että hän pääsee tästä yli, jos hänet jätän. Tiedän että tämä on klisee kun joku sanoo että ei voi elää ilman toista, mutta uskon että mieheni kohdalla asia on näin. Pelkään että hän oikeasti tekee itselleen jotain tai ainakin vaipuu syvään masennukseen. En tiedä jaksanko sitä ja en kuitenkaan pysty kääntämään täysin hänelle selkääni. Hän on upea ihminen, nuorikin vielä, ja tiedän että hän löytäisi paremmankin naisen itselleen, mutta uskon että hän jää vain junnaamaan paikoilleen ja kaipaa minua koko loppuelämänsä. Tiedän, että tämä kuulostaa itserakkaalta, mutta tunne siitä ,että näin käy, on todella vahva. Lisäksi pelkään, että oma elämäni menee pilalle, koska en pysty unohtamaan häntä tai uskottelemaan itselleni että hän pärjää.
Kun erosimme viime kerralla näin miten tämä mies murtui ihan täysin. Hän itkeskeli, oli poissaoleva, ei nähnyt mitään syytä jatkaa eteenpäin ja tuota jatkui muutaman kuukauden ajan. Aikaisemmat kerrat kun olemme eronneet hän on tehnyt aloitteen eroamiselle. Näiden jälkeen, ennen viimeistä eroamista, mies kertoi että hän on aivan varma että minä olen hänelle se oikea. Minäkin uskon siihen osaltaan, mutta jotenkin se ei vaan riitä.
Miten tässä pitäisi toimia? Pitäisikö minun jatkaa suhdetta vaikka tuntuu että sillä ei ole haluamaani tulevaisuutta. Uskon että sillä olisi tulevaisuus, mutta pelkään että tuhlaan elämäni sellaisen ihmisen kanssa joka on minulle kuin veli jota rakastan todella syvästi. Onko sellainen suhde se oikea parisuhde? Olenko nyt vain jonkun kriisin partaalla?
Vastaukset 3
Vanhimmat
palvelus ja lakkaa ajattelemasta hänen puolestaan. Jos haluat jättää hänet, tee ratkaisusi ja toimi sen mukaan. Miehellä on oma elämänsä ja hänen on sitten elettävä se ilman sinua, jos päätät lähteä. Kaksi kuukautta "surkeana oloa" on lyhyt aika, kun on kyse pitkän liiton loppumisesta. Selviämiseen menee yleensä ainakin vuosi ja hän tulee kyllä selviämään - me kaikki jätetyt olemme selvinneet. Kuten sanoit, hän löytää kyllä uuden, joten älä sitä murehdi, vaan tee omat ratkaisusi. Muista, hän on aikuinen mies, ei lapsi.
jätetyt eivät kyllä ole selvinneet. Aloittaja varmasti pelkää miehen mahdollisia itsetuhoisia ajatuksia, mikä on hyvin luonnollista. Kenenkään ei kuitenkaan tulisi olla parisuhteessa vastuussa toisen onnellisuudesta oman onnellisuuden koitolla. Tämä saattaa aiheuttaa myöhemmin vain turhaa katkeruutta ja vihaa miestäsi kohtaan, kun asetit hänen etunsa oman etusi ohi. Kyseenalaista on myös, onko miehen etu tosiaan elää valheellisessa suhteessa, jossa toinen osapuoli ei olekaan varma tunteistaan.
koita keksiä sopivat sanat ja tee suhteesta loppu. itselläni oli samanlainen tilanne. suhteemme oli minun puoleltani kuihtunut vain hyväksi ystävyyssuhteeksi.. ehkä rakastin häntä, mutta vain ystävänä.. Eron jälkeen myös tämä mies murtui kovin. ja soitteli välillä vihoissaan ja välillä suruissaan perääni kauan. Sanoin miehelle, että voimme soitella, jos on jotakin asiaa, ja luonnollisestikin olla edelleen ystäviä. Hankalaahan se kuitenkin oli, sillä mies ei olisi tyytynyt ystävyyteen, ja tosiaan kännipäissään (ensimmäisen parin vuoden ajan joka vkl) soitteli, nimitteli, raivosi ja huusi.. Ja ihan säälin vuoksi en viitsinyt lyödä välejämme kokonaan poikki. Erostamme on nyt 5 vuotta, edellisen kerran mies soitti minulle vielä syksyllä, eli reilu puoli vuotta sitten, katkerana kun näki minut uuden miehen kanssa. Huhhui.. Päivääkään en kuitenkaan ole päätöstäni katunut, vaikkakin miestä on sääliksi käynyt.. pakkohan sitä on kuitenkin itseään ja omaa hyvinvointiaan ajateltava, eikä toisen vuoksi elää.. ja lopuksi se toinenkin todennäköisesti tulee kuitenkin kärsimään. Uskon että exäni on pikkuhiljaa vihdoin skarpannut ja ehkä löytämässä omaa uutta tietä elämässään..
Niin varmasti tekin molemmat, vaikka se aikaa veisikin.