En kirjoita nyrkkijutuista, en kirjoita henkisestä väkivallasta, en narsismista - vai kirjoitanko sittenkin...
Tuntuu vaan siltä, kuin olisin alaikäinen ja jatkuvan holhouksen alainen omassa suhteessani. Ahdistaa.
Kun mies puuhailee kotosalla jotain, hän näyttää odottavan, että olen aina läsnä ja lähellä - jos en muuta niin katsomassa, kun hän tekee - tai ainakin olemassa näkö- ja kuuloetäisyydellä. Sillä jos en ole, hän muuttuu ärtyneeksi ja sen minkä sitten puhuu, tiuskii ja on niiin loukkaantunut ja kärtynen.
Ihan kuin minun pitäisi olla koko ajan joku muusa joka inspiroi ja kehuu ja ylistää. Jos en nyt kehu enkä ylistäkään, niin hän tekee sen itse - kehuu itseään niin että oksettaa välillä.
Joskus kun minulla on "puheripuli" ja "seurankipeys", hän on ynähtelee jotain, josta ei mitään selvää saa ja vaikka seilaa telkkarin kanavia - ja jos löytyy urheilua, dokumentteja, luonto- tai eräohjelmia, hän uppoaa niihin kuin ne olisi maailman tärkein asia. Jos katson vieressä kiinnosti minua tai ei, niin asia on ok. Jos annan olla ja lähden veks, vaikka lukemaan ja keskityn siihen, hän varmasti tulee perässä ja häiritsee sitten lyhytpuheella ja kommentoi vaikka mitä. Jos heitän pois oman hommani ja alan mukaan, häipyy omilleen ja odottaa minua taas lähelleen tollona tillittämään. Jos en huomioi häntä kummemmin muutamia ynähdyksiä lukuunottamatta, kulkee häiritsemässä niin kauan, että hermostun ja sitten on taas ollaan niin loukkaantuneita.
Hän on hyvin kiinnostunut urheilusta, kuten nytkin jalkapallosta telkassa, mutta ei niin, ettei ravais kyttäämässä minua vaikka kesken maalipotkun, kun en istu vieressä. Keksii sitten vaikka mitä, että olis lähellä ja häirimässä sitä mitä minä teen.
Onko tuo jotain ilkeyttä, vai mitä ihmettä se on? Jos menen tietokoneelle, kuten nytkin, tulee kurkkimaan selän takaa ja monesti.
Ja auta armias, jos sanon, että mene hiivattiin nyt, niin se on vallan anteeksiantamattoman loukkaus.
Minusta alkaa tuntua, ei ole oikein itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta kohta olemassakaan.
ahdistaa.....
Tuntuu vaan siltä, kuin olisin alaikäinen ja jatkuvan holhouksen alainen omassa suhteessani. Ahdistaa.
Kun mies puuhailee kotosalla jotain, hän näyttää odottavan, että olen aina läsnä ja lähellä - jos en muuta niin katsomassa, kun hän tekee - tai ainakin olemassa näkö- ja kuuloetäisyydellä. Sillä jos en ole, hän muuttuu ärtyneeksi ja sen minkä sitten puhuu, tiuskii ja on niiin loukkaantunut ja kärtynen.
Ihan kuin minun pitäisi olla koko ajan joku muusa joka inspiroi ja kehuu ja ylistää. Jos en nyt kehu enkä ylistäkään, niin hän tekee sen itse - kehuu itseään niin että oksettaa välillä.
Joskus kun minulla on "puheripuli" ja "seurankipeys", hän on ynähtelee jotain, josta ei mitään selvää saa ja vaikka seilaa telkkarin kanavia - ja jos löytyy urheilua, dokumentteja, luonto- tai eräohjelmia, hän uppoaa niihin kuin ne olisi maailman tärkein asia. Jos katson vieressä kiinnosti minua tai ei, niin asia on ok. Jos annan olla ja lähden veks, vaikka lukemaan ja keskityn siihen, hän varmasti tulee perässä ja häiritsee sitten lyhytpuheella ja kommentoi vaikka mitä. Jos heitän pois oman hommani ja alan mukaan, häipyy omilleen ja odottaa minua taas lähelleen tollona tillittämään. Jos en huomioi häntä kummemmin muutamia ynähdyksiä lukuunottamatta, kulkee häiritsemässä niin kauan, että hermostun ja sitten on taas ollaan niin loukkaantuneita.
Hän on hyvin kiinnostunut urheilusta, kuten nytkin jalkapallosta telkassa, mutta ei niin, ettei ravais kyttäämässä minua vaikka kesken maalipotkun, kun en istu vieressä. Keksii sitten vaikka mitä, että olis lähellä ja häirimässä sitä mitä minä teen.
Onko tuo jotain ilkeyttä, vai mitä ihmettä se on? Jos menen tietokoneelle, kuten nytkin, tulee kurkkimaan selän takaa ja monesti.
Ja auta armias, jos sanon, että mene hiivattiin nyt, niin se on vallan anteeksiantamattoman loukkaus.
Minusta alkaa tuntua, ei ole oikein itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta kohta olemassakaan.
ahdistaa.....
Vastaukset 10
Vanhimmat
...henkistä sellaista. Itse samassa tilanteessa aikanaan olleena sanoisin PAKOON!
kertoi parisuhteestaa, johon samaistuin täysin. Meillä oli 2krt vuodessa onnellinen viikko, mut sit alkoi taas sama vanha simputus. Onneksi on tämä palsta, niin silmät aukeaa näkemään kaiken sen manipuloinnin yms. Muutaman kerran lähdin suhteesta ja sillehän tuli hätä,että HÄNET jätetään. Silloin se puhui minut takaisin ja sit oli onnellinen viikko.
Nyt olen sellaisessa tilanteessa, että olen jättänyt miehen ja vaihtanut puh.nron salaiseksi, siksi etten alkaisi taas kuuntelee niitä lirkutusvalheita. Saattaa tässä vielä tulla ikäväkin, mutta olen alkanut tajuta, että itseään on osattava rakastaa oikealla tavalla, ja se tarkoittaa minut omaan elämääni tekemään omia juttuja. Kiitos vertaistuesta.
Hyvä, että lähdit. Hyvä, että otit oman elämän omiin käsiisi. Mitä sitä pilaaman elämäänsä sellaisen ihmisen kanssa,joka ei ymmärrä eikä edes yritä ymmärtää Sinua.
Hienoa, että vaihdoit puhelimen yms. salaiseksi ,niin ei pääse enää livertelemään ikävissään lirkutuksiaan sinulle.
Muista, että voi luvata paljon - muutoksia, parannuksia,huomioonottamista yms. Mutta todellisuudessa mikään ei muutu.
Yleensä kokonaistilanne sinun kannaltasi vaan pahenee,jos menet lirkutuksien jälkeen samaan kimppaan takaisin. Joten älä mene - koskaan !
Varmasti rassaa tuollainen, kun ei ole yskityisyyttä ja omaa rauhaa.
...että menet jalkapalloa katsovan miehen luokse kirja kädessä, heittäydyt sohvalle pää miehen syliin ja alat siinä lukemaan kirjaa. Pyydät miestä silittelemään ja hellimään TV:ta katsoessa.
Voi olla, että miehesi haluaa olla seurassasi mahdollisimman paljon. Mutta jos te olette läheisyystarpeiden suhteen erilaisia, niin sille ei voi mitään.
Minä ainakin tykkäisin, jos kumppani kehuisi ja hoivaisi minua. Ehkä miehesi on samanlainen.
Siis et SINÄ ole se "alaikäinen", vaan se "siippasi"...hän on selvästi tuollainen lapsen tasolle jäänyt pikku NARSISTI.
Narsistit ovat itsekeskeisiä ja kaipaavat ihailua. Hän on nyt "leiponut" sinusta "fani-joukon" itselleen...
NIIN...kuinka kauan ajattelit SIETÄÄ tuollaista...??
Se pitää nyt sinun itsesi päättää. (eikä antaa sitten ukon vonkumisten vaikuttaa päätökseesi)
Siis en nyt saanut kunnon kuvaa miehestäsi kertomasi perusteella mutta..
Kamalalta kuulostaa.
Teettekö kumpikaan omilla tahoillanne mitään? Siis omien kavereidennne kanssa?
Minusta kuulostaa ennemminkin että miehesi on lapsi pitää sinua äitinään!
Millainen äitisuhde hänellä on? Entäpä isäsuhde?
Ehkä hän hakee sinulta hyväksyntää?
Ehkä hänestä tuntuu ettei hän kelpaa sinulle ja tekee siksi noin?
Ehkä hän tuntee ettei osaa tehdä mitäänilman sinua?
Kannattaisi jutella asiasta vakavasti yhdessä ja mahdollisesti käydä ammattiauttajalla, jos rakastatte toisianne.
Ps: voi myös olla narsistin hallitsevaa käyttäytymistä.
vaikka ahdistaa. Jotenkin tuntuu kun lukee viestiäsi niin hänellä on huono itseluottamus kun sinun pitää sitä koko ajan "pönkittää". Ihan kuin olisit äiti joka valvoo ettei hän jää yksin. Onkohan lapsena ollut paljon yksin ja nyt pelkää sitä?
Ku sanoit että oot holhouksen alainen ni se on tuttua mullekki vähän eri tavalla vaan. Ukko on sellanen et se vahtii kaiken mitä mä teen: laskee suupaloja ja tutkii aina kaikki tuoteselosteet mitä oon ostanu ku en saa lihoo, kaikki pitäs tehä niinkun hän sanoo koska mielestään tietää paremmin, välillä tahtois määrätä senki mitä laitan päälle. MENEE HERMOT, ARGH!!! Kyl se sit vähäks lopettaa mu sanon napakasti et mä oon aikuinen ihminen ja teen ite omat päätöset mä en tarvii holhousta kiitos!! Ja et muahan EI komenella. mut sit se taas alottaa... Ymmärränhän mä et se haluu mun parasta (on perustellut käytöksensä sillä) mut liika hyysääminen on liikaa...
Olen ollut muutaman päivän nyt niin kiinni, etten ole ehtinyt lukemaan edes vastauksianne.
Nyt kahlasin kaikki läpi ja kiitän jokaista, joka vaivautui vastaamaan/myötäelämään.
Monta kirjoitusta jäin miettimään. Hyviä ajatuksia. Mietin niitä vielä.
Ehkä yksi syy on, että meillä on erilainen läheisyystarve; minä tarvitsisin aikaa olla itseni kanssa, ihan reilusti enkä varastaen sitä. Minä haluaisin elää voimakkaan ja rohkean ihmisen kanssa, ihmisen jolla on hyvä tuntuma elämäänsä, eikä tarvitsisi pönkittämistä koko yhdessäolon aikaa. No en nyt analysoi tuota, vaikka murahdinkin kirjoittaessani...
Ehkäpä on niin, että siippani jostain syystä elää jollain tapaa minun kauttani, ja sitä minä en halua, en kestä sitä. Minä en halua esittää hänen äitiään, minä haluan olla puoliso ja sillä on vissi ero.
Itsetunto, sanoisin mieluummin, että itsekunnioitus - se on elämänlaadun yksi tärkeimmistä seikoista. Kun se on huono, ripustautuu, peilaa elämäänsä toisen kautta... Kyllä minä olen peilinäkin joskus, mutta kuka jaksaa olla peili koko suhteen ajan. Ja missä minun peili?
Minun miehelläni, kuten useimmilla kuten minullakin -on varmasti valittamista elämäneväistä, jotka saatiin ja menneistä asioista, äidistä ja isästä yms., mutta jos niihin sokeana hukkuu, hukkuu varmasti. Tärkeintä olisi kuitenkin rohjeta elää, elää ilman kaikenlaisia syyttelyitä. Rohkeutta olla ylpeän ja osittain itseriittoisenkin rohkea, olla välittämättä syistä, jotka "helmasta vetää maihin elämättömään elämään".
Tiedän, että mieheni omista itestään päin olevist syistä haluaa minut melkein "vessan pöntöllekin vierelleen" kehumaan kuinka hyvä hän on. Minä en jaksa enkä halua olla äiti enkä "sidottuna" puolisona voi kunnioittaa häntä. Ilman kunnioitusta ei ole suhdetta... ei edes elämää, jota kunnioittais...
Toivon jokaiselle lukijalle hyvää kesää ja elämäniloa - voimia hyvään ja kunnioitettavaan elämään, vaikka se olisi kaivettava kuinka syvältä.