Kuinka monta kertaa olette kuulleet otsikon lauseen jonkun suusta, tai jonkun kirjoittamana?
Mikä pääasiassa yhdistää niitä ihmisiä, jotka noin sanovat? No se,
että heillä ei ole mitään vaikeuksia saada seuraa.
Onhan se sinkkuilu varmaan hauskaa, kun seuraa olisi tarjolla mielin määrin,
mutta "just nyt ei huvita seukata". On se varmaan hauskaa olla välillä sinkkuna ja
nauttia vapaudestaan ja tapailla ties kuinka montaa miestä/naista, kun
tietää että heti halutessaan voi taas alkaa seurustelemaan. Voi kokeilla tuleeko
jutusta mitään jonkun kanssa ja lopettaa jos ei oikein kiinnostakaan, kun seuraava
kumppaniehdokas odottaa heti kulman takana. Mikäs siinä sinkkuillessa? Kivaahan se varmaan onkin.
Eihän tuollainen tyyppi varmaan tajuakaan, että kaikille se ei ole yhtä helppoa.
Voi hehkuttaa että "nautit vaan sinkkuilusta", kun ei itse osaa asettua sen
ihmisen asemaan, jolle ei kertakaikkiaan sitä omaa rakasta ole tarjolla.
Jos itsellä suurin murhe on se ettei ole saanut seksiä kahteen viikkoon, voi olla
vaikea kuvitella, että joku ei ole saanut pitää toista lähellään tai koskettaa toista ihmistä
vuosiin. Jos itselle pari kuukautta on
tuskaisen pitkä sinkkuaika, niin voi olla vaikea tajuta, että toiset ovat vuosia ilman
pienintäkään säätöä. Jos itsellä on treffejä joka viikko ja aina sähköpostilaatikko
täynnä viestejä, voi olla vaikea asettua sellaisen ihmisen asemaan, joka ei sitkeästä yrittämisestä
huolimatta saa edes vastauksia viesteihinsä.
Niinpä niin. Sinkkuilu on kivaa, jos ei ole pakko olla sinkkuna. Joillakin
ei ole vaihtoehtoja.
Se on ihan totta, että positiivista, hymyileväistä ja itseestä luottavaa ihmistä
on helpompi lähestyä ja selllaisen seurassa viihtyy paremmin.
Se on vaan niin, että jossain vaiheessa se oma usko alkaa väkisinkin pettämään
ja surumieli valtaamaan mielen, vaikka kuinka yrittäisi pinnistellä eteenpäin positiivisin
mielin. Onhan se mukava kun ystävät sanovat että noin mukava mies varmasti löytää
kohta kumppanin, mutta vaikea siihen on enää uskoa, jos omat kokemukset todistavat aina toisin.
Katkeruus ja muiden syyttäminen ei auta mitään, mutta ymmärrän niitäkin jotka
luovutettuaan niihin lankeavat. Helpompihan se on muita syyttää kuin myöntää oma
vilallisuutensa. Parempi silti vain iloita edes muiden onnesta.
Tuntea iloa siitä kun itselle rakkaat ystävät tai sukulaiset kokevat onnen hetkiä.
Löytävät sen puuttuvan puoliskonsa, menevät naimisiin, kokevat oman
lapsensa syntymän. Samalla kuitenkin oman mielen valtaa haikeus ja tuska,
kun tiedostaa että tuskin itse koskaan tulee kokemaan samoja onnen hetkiä.
Jotkut sanovat, että on se paljon parempi olla sinkkuna, kun niin suuri
osa kuitenkin eroaa. Voin rehellisesti sanoa, että ennemmin kokisin vaikka katkeran ja
tuskaisen eron, jos sitä ennen saisi kokea edes lyhyen onnen ja rakkauden.
Parempi on kokea iloa ja surua, kuin olla kokematta kumpaakaan.
Parempi surra sitä että menetti jonkun, kuin sitä ettei koskaan ketään
saanutkaan. Parempi itkeä toista ihmistä, kuin omaa yksinäisyyttään.
Jooh. Se siitä tilityksestä. Aamulla taas töihin ja arkea eteenpäin.
Elämässä on kuitenkin paljon muutakin kuin ihmissuhteet.
Vaikka se oma puuttava puolisko ei koskaan löytyisikään, täytyy silti
yrittää nauttia elämän lahjasta.
Mikä pääasiassa yhdistää niitä ihmisiä, jotka noin sanovat? No se,
että heillä ei ole mitään vaikeuksia saada seuraa.
Onhan se sinkkuilu varmaan hauskaa, kun seuraa olisi tarjolla mielin määrin,
mutta "just nyt ei huvita seukata". On se varmaan hauskaa olla välillä sinkkuna ja
nauttia vapaudestaan ja tapailla ties kuinka montaa miestä/naista, kun
tietää että heti halutessaan voi taas alkaa seurustelemaan. Voi kokeilla tuleeko
jutusta mitään jonkun kanssa ja lopettaa jos ei oikein kiinnostakaan, kun seuraava
kumppaniehdokas odottaa heti kulman takana. Mikäs siinä sinkkuillessa? Kivaahan se varmaan onkin.
Eihän tuollainen tyyppi varmaan tajuakaan, että kaikille se ei ole yhtä helppoa.
Voi hehkuttaa että "nautit vaan sinkkuilusta", kun ei itse osaa asettua sen
ihmisen asemaan, jolle ei kertakaikkiaan sitä omaa rakasta ole tarjolla.
Jos itsellä suurin murhe on se ettei ole saanut seksiä kahteen viikkoon, voi olla
vaikea kuvitella, että joku ei ole saanut pitää toista lähellään tai koskettaa toista ihmistä
vuosiin. Jos itselle pari kuukautta on
tuskaisen pitkä sinkkuaika, niin voi olla vaikea tajuta, että toiset ovat vuosia ilman
pienintäkään säätöä. Jos itsellä on treffejä joka viikko ja aina sähköpostilaatikko
täynnä viestejä, voi olla vaikea asettua sellaisen ihmisen asemaan, joka ei sitkeästä yrittämisestä
huolimatta saa edes vastauksia viesteihinsä.
Niinpä niin. Sinkkuilu on kivaa, jos ei ole pakko olla sinkkuna. Joillakin
ei ole vaihtoehtoja.
Se on ihan totta, että positiivista, hymyileväistä ja itseestä luottavaa ihmistä
on helpompi lähestyä ja selllaisen seurassa viihtyy paremmin.
Se on vaan niin, että jossain vaiheessa se oma usko alkaa väkisinkin pettämään
ja surumieli valtaamaan mielen, vaikka kuinka yrittäisi pinnistellä eteenpäin positiivisin
mielin. Onhan se mukava kun ystävät sanovat että noin mukava mies varmasti löytää
kohta kumppanin, mutta vaikea siihen on enää uskoa, jos omat kokemukset todistavat aina toisin.
Katkeruus ja muiden syyttäminen ei auta mitään, mutta ymmärrän niitäkin jotka
luovutettuaan niihin lankeavat. Helpompihan se on muita syyttää kuin myöntää oma
vilallisuutensa. Parempi silti vain iloita edes muiden onnesta.
Tuntea iloa siitä kun itselle rakkaat ystävät tai sukulaiset kokevat onnen hetkiä.
Löytävät sen puuttuvan puoliskonsa, menevät naimisiin, kokevat oman
lapsensa syntymän. Samalla kuitenkin oman mielen valtaa haikeus ja tuska,
kun tiedostaa että tuskin itse koskaan tulee kokemaan samoja onnen hetkiä.
Jotkut sanovat, että on se paljon parempi olla sinkkuna, kun niin suuri
osa kuitenkin eroaa. Voin rehellisesti sanoa, että ennemmin kokisin vaikka katkeran ja
tuskaisen eron, jos sitä ennen saisi kokea edes lyhyen onnen ja rakkauden.
Parempi on kokea iloa ja surua, kuin olla kokematta kumpaakaan.
Parempi surra sitä että menetti jonkun, kuin sitä ettei koskaan ketään
saanutkaan. Parempi itkeä toista ihmistä, kuin omaa yksinäisyyttään.
Jooh. Se siitä tilityksestä. Aamulla taas töihin ja arkea eteenpäin.
Elämässä on kuitenkin paljon muutakin kuin ihmissuhteet.
Vaikka se oma puuttava puolisko ei koskaan löytyisikään, täytyy silti
yrittää nauttia elämän lahjasta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tahtomattaan, mutta yritä pysyä ainakin tasapainoisena ja mahd positiivisena.
Etsi eri paikoista kun tähän asti..??
Panosta ystäviin ja/tai johonkin muuhun minkä koet tärkeänä..??
Ennemmin yksin kuin huonon kaverin kanssa.
yhtään mitään siitä mitä toi edellinen vuodatti tänne... Just noin on niin h-tin helppo todeta!
Jokainen kirjoittamasi sana on totta. Voin sanoa, että omalla kohdallani ei ainakaan mun kaverit ole ikinä ymmärtäneet mun tilannetta. Ne on itse seurustelleet enemmän ja vähemmän vakituisesti teini-ikäisestä lähtien.
Nyt on sitten iän lisääntyessä alkanut suku huokailemaan äänekkäästi jokaisessa mahdollisessa tilanteessa että "koskas sinä nyt sitten viimein hankit itsellesi miehen".
Ehkä seurustelisin, jos siihen kykenisin. Luulen, että mun kohdalla parasta ennen -päiväys on jo ohittunut.
Tarina jonka aloittaja kirjoitti, kuulostaa valitettavan tutulta.
Itse olen ns. väliinputoaja naisonnen suhteen ja 80 % kaveripiirini miespuolisista henkilöistä on näitä kannustajia joilla itsellään ei ole koskaan ollut hankaluuksia löytää seuraa.
Nämä kaverini ovat hyviä ystäviä ja minä pidän heistä, mutta tämä kannustaminen ja "no miksi et etsi itsellesi seuraa?" kysymykset ärsyttävät huomattavasti.
Olen heille siitä sanonutkin että voisivat hekin jättää asian sikseen. Mutta siinä tilanteessa törmätään jälleen siihen ongelmaan, että he eivät yksinkertaisesti ymmärrä sitä, että joku ei luonnostaan saisi puolivahingossa luotua kontakteja naisiin esim. baari-illan aikana.
Lisäksi olen suoraan kertonut heille ja muille utelijoille luovuttavani naishommat niille jotka sen pelin hallitsevat, sillä eihän jääkiekkoakaan kannata harrastaa jos vuosien harjoittelun jälkeen ei pysy edes luistimien kanssa pystyssä, mutta tämä saa heissä aikaan reaktion jossa kuulen jääväni paljosta paitsi.
Itse miellän tämän paljosta paitsi jäämisen siten, että kerään ne rippeet jota itsetunnosta ja itsekunnioituksesta on vielä jäljellä ja hyväksyn sen etten yksinkertaisesti naisten mieleen. Omalla kohdallani on valitetta totuus että jatkuva torjunta tai kaveriksi jämähtäminen kovertaa sieluun paljon syvempiä ja kipeämpiä railoja kuin puhdas omillaan pysyttely.
Ajan kanssa ja yksin pysytellen ehkä opin jälleen jonain päivänä arvostamaan itseäni ihmisenä, enkä ylimääräisenä nappulana ihmissuhteiden shakkilaudalla.
Joo, ajatukset on aika samat kun mulla. Voisin yksinkertaisesti kuristaa seuraavan joka toteaa minun viettävän "nuoren naisen sinkkuelämää", vaikka todellisuudessa tuntuu että pallo ei todellakaan ole mun käsissä, vaan kukaan ei vaan ikinä soita mulle ja ehdota toisia treffejä tai asiat vaan aina lakastuu alkuunsa.
Enää en ees jaksa yrittää. En vain ole rakkauden arvoinen ja sillä selvä. Joskus ajattelen, että jos vielä vähän kylmettyisin voisin edes ryhtyä elämään häikäilemätöntä miestennielijä -elämää, jossa teeskentelisin etten edes halua miehistä kuin yhtä asiaa ja lemppaisin jokaisen yhden yön jälkeen (vaikka todellisuudessa nämä miehet hallitsisivat tämän pelin minua paremmin ja olisin henkisesti kuitenkin alakynnessä).
Yritän kovasti keksiä mitä muuta haluaisin elämältäni kuin perhettä, ehkä täytyy vaan panostaa opintoihin entistä enemmän ja ryhtyä uranaiseksi ja teeskennellä kylmää kun muut puhuvat perheenperustamisesta.
Joskus vaan sattuu niin paljon, ja mielessä kumisee edelleen yhden entisen poikaystävän sanat, kun hän puolen vuoden seurustelun jälkeen totesi: "en tule koskaan rakastamaan sua"...
.., miltä sinusta tuntuu :(. Minulla on neljä "sinkkulasta", nuoria aikuisia, mutta minulle tulevat olemaan aina lapsia. Olen miettinyt pääni puhki, että mitä olen tehnyt kasvatustyössäni väärin, koska kukaan ei ole löytänyt kumppania itselleen. Lapseni ovat kauniita, koulutettuja, raittiita, sosiaalisia, ahkeria, ystävällisiä jne.
Mikä on muuttunut sitten minun nuoruuteni, 70-luvulta???? Silloin ei ollut nettiä ja kontaktien luonti toisiin nuoriin vaikeampaa. Onko nyt liikaa tarjontaa??? Onko "meressä liikaa kalaa"??? Onko kertakäyttömenttaliteetti tullut ihmissuhteisiinkin???
Mietitäänkö ihmissuhteita liikaa eikä uskalleta heittäytyä seikkailuun??? Tekeekö lapsena totuttu "yksin omassa huoneessa" elämä ihmissuhteiden solmimisen vaikeaksi??? Odotetaanko toiselta liikaa???
Minä en mitään mistään ymmärrä, mutta kokeilkaa sinkku-risteilyjä ja sinkku-iltoja. Ostakaa sinkku-sormuksia tai joku aiheeseen liittyvä T-paita. Yrittäkää herättää huomiota olematta kuitenkaan epätoivoisia. Jättäkää näille palstoille sähköpostiosoitteitanne. Hairiköiltä tulee tietenkin postia, mutta jospa joku järkeväkin sopii sekaan.
RIEMUKASTA JUHANNUSTA KAIKILLE !!!
samona asioita kuin sinä. Minä olen yhden "sinkkulapsen" äiti ja olen todella alkanut syyllistämään jo itseäni asiasta. Olen samoin ajatellut mitä olen tehnyt väärin, kun lapseni ei jostain syystä tunnu löytävän elämänkumppania, vaikka on kunnollinen ja kaikin tavoin rehellinen Suomen kansalainen. Minunkin lapseni on ihan kivannäköinen ja mielestäni myös mukavan luontoinen ja haluaisi vain saada puolison jonka kanssa voisi perustaa perheen ja johon siis voisi luottaa. Mutta jostain syystä hän ei enää tunnu itsekään uskovan sellaista ihmistä löytyvän koettuaan muutaman pettymyksen. Kuinka monta kertaa olen toivonut että hän vihdoin löytäisi kumppanin itselleen ja voisi vihdoin saavuttaa sen onnen jota haluaa... Tiedän äityli tunteesi tasan tarkkaan...
En oo koskaan ajatellut, et vanhemmatkin vois ajatella asiasta jotain. Mä oon itse ihan sinut sinkkuuteni kanssa ja pelkästään olemisen ilosta en tahtoisikaan seurustella kenenkään kanssa.
Mutta en oo koskaan tullut ajatelleeksi, et mitä mieltä mun vanhemmat asiasta on. Niitten mielestä oon varmaan ihan toivoton tapaus, kun ne on kummatkin itse semmosia parisuhdeihmisiä olleet läpi ikänsä :D
Miten olisi jos te kaksi menisitte jonnekin muualle olemaan tekopyhiä?
Sitä pärjää ihan hyvin yksinkin, mutta ei siihen tarvita enää ketään päivittelemään omaa olotilaa. Luuletteko että tämä on vapaaehtoinen valinta?
Mä luulen että monista on yksinkertaisesti paljon helpompaa vaikka ryypätä itsensä hengiltä kuin uskaltaa lähteä tutustumaan johonkin ihmiseen :) Monet asiat luonnistuvat kavereiden kanssa ja yksinään jopa paremmin/sujuvammin kuin parisuhteessa eläen. Tai jos on kehittänyt itselleen menevän elämäntavan ja kaverit samanlaisia niin siitä on huono lähteä mihinkään muuhun suuntaan.. vaikka sitä jopa haluaisi. Jäisi vain yksin ja kukapa yksinäisyydestä tykkäisi? Ainakaan heti ;)
Täytyisi vaan löytää ihminen joka haluaisi tehdä yhteistyötä (suunnitella elämää yhdessä siis) ja nähdä asiat jatkumona. Eihän se onnistu jos on keskittynyt elämään vain itselleen ja sellaiseen kehotetaan nykyään. Mutta sekin vain eräs vaihe elämässä.. vanhemmiten tulee väkisinkin ajatelleeksi sitä että mitäpä hyötyä tästä haahuilemisesta lopulta on.
Kun osaat kirjoittaa ajatuksistasi noin hyvin, voisit löytää kumppanin joltain keskustelupalstalta ehkä?