olen keski-ikäinen mies...jouduin onnettomuuteen...jossa muisti meni ..
3kk meni ja heräs tunteet ja alko muistaa tapahtumiii.. olin rakastanu ja välittäny ihmisestä...nyt minut on hylätty, jätetty ihan omin nokkinenin.aina aikaisemmin olin ottanu toisen huomioon ja ollu tukena vaikeissakin paikoissa.sekö palkka siitä kaikesta välittämisestä toista kohtaan on, et hylätään ja keksitään kaikkee syytä siihen, et voidaan jättää toinen ,kun on nyt sairas ja toipumiseen menee aikaa.itse tunteellisena ihmisenä, en voi ymmärtää tällästä , en olekkaan minkään arvoinen....näin elämästä menee halu kokonaan,en tiedä miten tästä huomiseen ja ylihuomiseen... se rakkauden voima on viety minulta tapahtuman johdosta.....
3kk meni ja heräs tunteet ja alko muistaa tapahtumiii.. olin rakastanu ja välittäny ihmisestä...nyt minut on hylätty, jätetty ihan omin nokkinenin.aina aikaisemmin olin ottanu toisen huomioon ja ollu tukena vaikeissakin paikoissa.sekö palkka siitä kaikesta välittämisestä toista kohtaan on, et hylätään ja keksitään kaikkee syytä siihen, et voidaan jättää toinen ,kun on nyt sairas ja toipumiseen menee aikaa.itse tunteellisena ihmisenä, en voi ymmärtää tällästä , en olekkaan minkään arvoinen....näin elämästä menee halu kokonaan,en tiedä miten tästä huomiseen ja ylihuomiseen... se rakkauden voima on viety minulta tapahtuman johdosta.....
Vastaukset 5
Vanhimmat
puolesta, mutta et tuonut ollenkaan esiin kuinka kauan olitte seurustelleet ennen onnettomuuttasi jne. Jos suhde on ollut vasta alkutaipaleella, niin jatko olisi ollut epävarmaa kuitenkin, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun ihastus loppuu ja tunteet joko syvenevät rakkaudeksi tai sitten vain suhde nahistuu pois.
Toisaalta on järkytyksen täytynyt olla hirveä kumppanillesi ja etenkin jos olet kärsinyt amnesiasta 3kk. Hänkin olisi tarvinnut tukea ja rakkautta, ja tunsi itsensä tilanteessa taatusti hyljätyksi, vaikka tapahtuman aiheuttanutkin onnettomuus. Ehkä hän vain luopui toivosta, että hänen rakastamansa ihminen ei enää palaa psyykkisesti ja luopui siksi myös suhteesta? Ja jos tarvitset omaishoitajaa se on kova paikka sitoutua siihen, kenties loppuelämäksi? En halua olla masentava, sulla on taatusti murhetta nyt kestettävänä, mutta voisitko harkita ammattiapua, jolle juttelisit näitä? Paha onnettomuus on hyvin traumaattinen kokemus eikä kumppanin ole tarkoitus ollakaan terapeutti, lisäksi kun hän on sinut jättämässä/jättänyt niin asioiden purku auttaisi sut henkisesti eteenpäin. Olisi tärkeää ettet masentuisi, jotta fyysinen parantuminen ei hidastuisi.
Turvaa ystäviisi ja sukuusi ja usko huomiseen, varmasti löydät uuden kumppanin joku päivä.
hei sinä empaattinen ihminen,kiitos vastauksesta..
seurusteltiin melkein 4v josta asuttiin yhessä noin 2v meillä oli uusperhe.
ihminen jota rakastan tuolla teolla todella tyrmäsi minut...vaikka olin jopa vaikeena aikana pelastanu hänen henkensäkin, kävin joka päivä häntä kattomassa sairaalassa, hoidin ja ruokin sen lapsetkin.olin sen jälkeen tukenakin viel pitkän aikaa.mutta eipä häntä näkyny yhtenäkään päivänä minua kattomassa sairaalassa, vaikka tiesi missä olin.oisinhan minäkin tarvinnu tukee,lämpöö,seuraa ja läheisyyttä.en vaan ymmärrä viel miten täällä sairaanhoitopiirikin käsittelee vammautuneita,kun sairaalasta pois pääsin ei mitää tukee mulle annettu kotiin vaan ja yksin.kaupugilta sain sit tukee,kun viimeisillä voimillani menin sitä pyytää ja sekin oli kiven takana,mutta lapseni hoito järkättiin toipumisen ajaksi vieraaseen paikkaan,minua ei kylllä ajateltu olleeskaan.vaikka sain jotain ees mm.sairaanhoitaja kävi muutaman päivän kattomassa kotona ja juttelemassa,kun liikkuminenki oli vaikeeta aluksi, niin sain viel taksikortinki. .mut nyt kun muisti palailee pikkuhiljaa tunteet tulleet pinnalle, en kestä nyt olleskaan,tunteet tulee sellasella voimalla, et tuntuu etten jaksa enää yhtään mitää.
toisekseen sekin et se ent asuu tos lähellä ja kummasti sillä jo uus kehissä,ottanu ilmeisesti itelleen laastarin.mulla vamma niin paha et 2v menee aikaa et tilanne vakiintuisi,pelkään ain et en huomista ees nää, ja olen viel yh-isä et vastuukin mulla.tässä tapauksessa olen saannu tuntee kuinka löytyä lyödään niin sairaahoitopiirin myötä kuin entisen.ei ihme jos suomen maassa tulee mielenterveysongelmallisii jos tää yhteiskunta tällee toimiii.kovasti olen pettyny tähän kaikkeeen.
olen tuo vastaaja vielä uudelleen. Täytyy sanoa, että koville olet joutunut.Taustoista kerrottuasi en ymmärrä kumppaniasi yhtään, julma ja sydämetön teko. Selkärangalla varustettu ihminen olisi ainakin tukenasi, vaikka miettisi jatkoa. Nyt jos koskaan tarvisit kaiken sen avun ja sympatian...
Hae vain rohkeasti apua, tämä yhteiskunta on tosi ikävä nykyään, mutta taistele. Ja hae keskusteluapua, sano että olet masentunut hoitavalle lääkärillesi ja pyydä lähete terapiaan. Voimia sinulle ja siunausta elänääsi!
ei yhteiskunta voi tarjoo sitä mitä tarvitsisin. kokoajan olen edelleen todella yksinäinen......pää menee kehässä eikä ulospääsyy löydy...nyyyh
nyt se on myymässä taloo ja lähtemässsä pois...
eli taas pakenee vastuuta...
mut vastuu tulee kuitenki jossain vaiheessa kannettavaksi itse kullekkin...