Olemme nssa olleet yli 10 v. ja lapsia on. Miehelläni on tapana uskoa monista asioista, etenkin raha-asioissa välillä melko utopistisia kuvitelmia, perustuvat uskoon. Vuosien saatossa monet asiat ovat osoittautuneet toiveiksi, toteuneet ovat olleet n. 0-50 % siitä, mitä hän kuvitteli. Työsuhteet ovat olleet aina määräaikaisia, max 1 v. mittaisia, vaikkakin niitä on kyllä riittänyt eri paikoista. Itselläni on tarve rakentaa elämä varman päälle, hän uskoon perustuen. Hän uskoo pärjäävänsä, mutta minulle ei riitä, vaan minun pitää tietää se. Tilanne on nyt se, että hän on jäämässä työttömäksi, mutta hän taas uskoo saavansa töitä 1-2 kk kuluttua. Asunto- ja autolainat on kuitenkin maksettava, eikä minun palkka yksin tähän riitä.
Kun olen alkanut häneltä vaatia varmuutta tähän puoleen elämää, enkä enää luota hänen utopistiseen uskoon hän sanoo, että on aina rahan tuonut,ja näkee minun olevan vain rahanahne ja itsekäs, laskelmoiva, enkä kunnioita hänen työtään, en ole koskaan millään tavoin arvostanut. On loukkaantunut, kun en luota hänen toimintaan. Miten saan hänet ymmärtämään, että minä olen vain huolissani meidän taloudellisesta tilanteesta? Millainen ihminen elää uskon varassa? En ymmärrä.
Kun olen alkanut häneltä vaatia varmuutta tähän puoleen elämää, enkä enää luota hänen utopistiseen uskoon hän sanoo, että on aina rahan tuonut,ja näkee minun olevan vain rahanahne ja itsekäs, laskelmoiva, enkä kunnioita hänen työtään, en ole koskaan millään tavoin arvostanut. On loukkaantunut, kun en luota hänen toimintaan. Miten saan hänet ymmärtämään, että minä olen vain huolissani meidän taloudellisesta tilanteesta? Millainen ihminen elää uskon varassa? En ymmärrä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jätä se sika.
No ei kai se nyt SIKA ole...vähän ylioptimistinen vaan...
Kadehdin miestäsi, koska hän nähtävästi osaa ottaa asiat rennosti, ja uskoo aina kaiken järjestyvän parhain päin. Kerrassaan ihana asenne!
Älä yritä muuttaa häntä itsesi oloiseksi, vaan anna olla oma itsensä. On oikeasti turhaa murehtia etukäteen kaikki asiat, jotka eivät välttämättä edes toteudu kaikkein synkimmän skenaarion (sinun luonteesi) mukaan.
Eikö monet asiat kuitenkin lopulta olekin menneet ihan hyvin... Tuskin asuisitte ainakaan omistusasunnossa, jos aina olisi käynyt pahimmalla mahdollisella tavalla kaikessa.
Itse voit jo tänään kävellä auton alle ja menehtyä, kuinka sitten käy asuntolainan? On aivan hullua asettua piehtaroimaan synkkyydessä. Täyttä varmuutta tässä elämässä ei ole koskaan, eikä mistään.
Toivoisin itsekin pystyväni tuohon rentouteen. Kumpa elämä olisikin siellä pää pilvissä olemista, mutta valitettavasti arjen hallinta vaatii myös realismia. Ei lasten elämä helpotu sillä, että mennään opportunistina asiasta toiseen. Minun puolestani voi olla oma itsensä, mutta perheessä on yhden edustettava realismia, enkä enää jaksa siihen, koska hän pitää minun realismia ilkeytenä. Ei kaikki olekaan toteutuneet minun pahimman arvioni mukaan, ainoastaan ne suurimmat ja elämään eniten vaikuttavimmat ovat. Raha-asioissa vaan tahtoo olla niin, että jos niitä ei hoida ajallaan siinä ja nyt, syntyy lyhyessä ajassa paljon korkoja ja sitä myöten suurta vahinkoa, jota ei voi jäädä odottamaan. Ei tarvitse montaa kk, kun tilanteet alkaa heilua. Varmuutta ei ole monestakaan asiasta, mutta niistä mihin itse voi vaikuttaa, tulisi mielestäni panostaa.
Ehkä tämän mun juttuni pointti onkin siinä, että kun haluan elämääni varmuutta siinä määrin kuin mahdollista, hän näkee minut vain ilkeänä ja valtaahaluavana. Kuka haluaa olla sellaisen ihmisen kanssa, jolle tekee tahtomattaankin koko ajan pahaa???
Lasten ollessa pieniä mieheni perusti yrityksen sukulaisen kanssa. Mies piti työpaikkansa kaikeksi onneksi kyllä, mutta minun kauhuskenaarioni tuon yrityksen suhteen toteutuivat pahimmalla mahdollisella tavalla - yritys meni myttyyn ja mies jäi yksin velalliseksi, vaikkemme olleet mitään yrityksestä edes saaneet, velat olivat meille mahdottomat! Tuntuu kummalta se, miten niin voi käydä, mutta se on näköjään mahdollista. Oli kaameaa elää loputtomassa epävarmuudessa ensin ja sitten niiden velkojen kanssa.
Avioliitto oli hajoamaisillaan siinä mylläkässä eikä sanoja säästelty. Jotenkin pysyimme yhdessä (lasten takia varmaan) ja nyt elämä on kohdallaan - mieskin ymmärsi myöhemmin ehkä paremmin hermoilemiseni.
On tosi vaikeaa elää suhteessa, missä toinen ei voi tajuta toisen ajatusmaailmaa. Minusta on aivan järkevää ja kohtuullista, että perheessä tiedetään raha-asioista sen verran, että aina saadaan laskut ja lainanlyhennykset maksettua. On hyvä olla optimisti, mutta minä en ainakaan siedä sellaista huolettomuutta, että en olisi koskaan varma oikein mistään.
En tiedä tarkoititko miehesi olevan uskovainen? Minusta uskovaisen nimenomaan on huolehdittava siitä, että hän pitää asioistaan huolen ja perheestään ennen kaikkea! Tulevaisuutta ei voi tietää tietenkään eikä tulevia onnettomuuksia tai tapaturmia, mutta kyllä normaalin arjen pyöritys pitäisi olla hanskassa.
Jonkun riidan tiimellyksessä mieheni sanoi, että kai se yritys epäonnistui, kun minä en uskonut siihen. Siis hänkin ajatteli minun vaikuttaneen siihen ehkä ilkeillä ajatuksilla!
No onneksi ne ajat ovat historiaa. Mieheni kyllä on oppinut ymmärtämään asioita pitkien keskustelujen tuloksena, mutta pinnaa se on vaatinut eikä riitelemällä asia edistynyt ollenkaan - jos lähdetään vaatimusten linjalle puolin ja toisin tulee entistä kamalampi soppa tilalle.
Lapsetkin sanoivat minua pessimistiksi ja minä väitin olevani realisti - kuitenkin näen vieläkin, että olen lastenkin valintojen suhteen monesti valitettavan oikeassa ollut.
Ehkei tästä vuodatuksesta ole mitään hyötyä sinun ongelmaasi - no, tässä tapauksessa on loppu hyvin kaikki hyvin, olisiko siitä jotain apua? Siis että vaikeudet ovat voitettavissa ja vaikka näyttäisi siltä, että seinä on edessä, kaikki voi muuttua?
Toivotan onnea elämääsi!
Koen itse joutuneeni luopumaan monista unelmatöistä, urastani ja muista harrastuksista paljolti sen vuoksi, että mieheni voi tehdä työkseen sitä, missä viihtyy. Näissä paikoissa nuo sopimukset ovat tyypillisesti määräaikaisia ja reissutyötä. Itse olen aikoinani luopunut omasta haavetyöstäni, koska sen tuomat tulot olisivat olleet epävarmoja. Nämä ovat valintoja. Nyt maailma makaa erilailla. Iän karttuessa ainakin minä haluan vakautta ja sitä, ettei tarvitse miettiä, onko varaa ostaa 20 e kengät vai ei. Olen itse nähnyt paljon vaivaa hankkiakseni hyvän koulutuksen, jolla saa vakipaikan. Ammatti itsessään on kaikkea muuta kuin unelmaa, mutta vain virkavirheen vuoksi joudun pois, tai sairastumalla.
Mieheni on saanut totetutta itseään yli 10 v. Nyt on mun vuoro, mutta en voi tehdä sitä, jos hän ei luo vakautta taloudelliselle puolelle. Ja tämä tarkoittaa kykyä hoitaa lainat, jotka on otettu aikaisempien tulojen mukaan. Hän pelaa vain yhden kortin varassa. Jos se ei toimi, sitten kaatuu. Ja taas se olen minä, joka ei ymmärrä mitään.
Minäkin ajattelin joskus sitä, olisiko ollut aikoinaan noiden velkojen takia paras vain luovuttaa ja antaa mennä sen, minkä olimme hankkineet. Olisin ehkä voinut myös sitten tehdä sitä mitä haluan enkä vain roikkua turvallisuudessa kiinni.
Lasten takia valitsin tämän tien, josta en tiedä oliko se hyvä vai ei - olen nyt lasten aikuistuttua heiltä joskus kysellyt, oliko tämä asuminen sen arvoista, että kannatti "uhrautua". He ovat kyllä sanoneet, että tämä oli hyvä ratkaisu.
Mietin aikoinaan vihan vimmassa avioeroakin, mutta päädyin siihen lopputulokseen, ettei minulla ole oikeutta riistää lapsiltani (5 kpl) isää. Itselläni ei ollut isäsuhdetta ollenkaan, vaikka isä olikin, joten pidin sen kyllä arvokkaana asiana lasten elämässä. Sittemmin olen kyllä huomannut, että se ratkaisuni oli oikea. Pääsimme yli noista vaikeista ajoista ja nyt elämä hymyilee taas.
Kyllähän tietenkin pitäisi kummankin tehdä elämässään kompromisseja ja luopua vuorollaan itselleen tärkeistä asioista. Keskustelua se vaatii paljon!
No tuskin se miehen syy on jos joku tarjoaa pelkkiä määräaikaisia töitä. Toki voisi yrittää vakituista mutta silloin pitäisi tietää että viihtyy paikassa varmasti, ja sitä ennen voisi olla "toistaiseksi" sopimus. Määräaikainen kai sitoo aikalailla sen ajan mitä on paikassa. Silloin ei voi vielä vaihtaa toiseen. Aika rasittavaakin jos on aina määräaikaisena.
Onko ala oikea miehellä? Jos on niin sen puitteissa hekea vakituista? Tai jos väärä ala niin oikeaan on koulutus, mutta silloin ei velkoja paljoa maksella.
Entä toiminimellä työskentely?
Mitä mies itse todella haluaisi tehdä ja miten viihtyisi? Kai hänellä on hyvä syy miksi määräaikaisia, tuskin tahallaan.
Se on aivan ymmärrettävää. Jatkuva kitinä ja stessaus ei auta useimmissa tilanteissa yhtikäs mitään. Hän tuntuu olevan ahkera ja yrittää hakea töitä. Minusta on vain parempi että hän sentään näkee asiat positiivisina toisin kuin sinä ja kyllä ihmisillä haaveita saa olla.
Onhan se tietysti kilttiä, että nainen mahdollistaa miehen hengailun ja itsensä etsiskelyn, mutta pitää ymmärtää naistakin, jolla ei ole mahdollisuutta samaan vaan kantaa huolta siitä, miten saa perheensä elätettyä. Kyllä siinä varmasti tulee välillä nalkutettua, jos toinen vaan haaveilee ja itse painaa töitä sillä periaatteella, ettei tässä olla viihtymässä vaan leipärahoja ansaitsemassa.
Minunkin mieheni ilmoittaa säännöllisesti, ettei enää kauaa suostu menemään "paskaduuniinsa". Kurjahan se on mennä töihin jos työpaikka ei yhtään miellytä, mutta ihmetyttää miten kaikki työpaikat muuttuvat vuodessa tai kahdessa paskoiksi, vaikka hän on aluksi pitänyt niistä... Onneksi minulla on kuitenkin ollut vakituinen työ (ei huippupaikka, muttei paskakaan), niin että ollaan pysytty leivässä. Perheessä toisen on pakko kantaa vastuunsa tai muuten ollaan sosiaalitoimiston asiakkaita.
Moni nainen kaipaa nimenomaan jännitystä jos rinnalla on varmuutta perheelleen halajava mies!