Kaipaisin kuulla omakohtaisia kokemuksia teiltä, jotka olette eläneet pidemmän aikaa kaukosuhteessa (tarkoitan nyt todella kaukosuhdetta, eli eri maissa asuvia pareja). Miten usein näette ja kuinka pitkiä aikoja kerralla? Miten selviätte ikävästä/mustasukkaisuuden tunteista jne?
Oma suhteeni muuttui kuuden kuukauden seurustelun jälkeen kaukosuhteeksi, ja nyt opiskelujen vuoksi asumme ainakin seuraavat kolme vuotta eri maissa. Eri maissa olemme asuneet nyt helmikuusta saakka ja tavanneet kahdesti, viikon kerrallaan. Ikävä on ihan valtava, enkä tiedä, miten onnistun tässä. Mitään haluja erota tai kurkkia aidan toiselle puolelle ei ole, mutta oman pään kasassa pitämisen kanssa tulee olemaan vaikeaa.
Kiitos kaikista kokemuksista jo etukäteen!
Oma suhteeni muuttui kuuden kuukauden seurustelun jälkeen kaukosuhteeksi, ja nyt opiskelujen vuoksi asumme ainakin seuraavat kolme vuotta eri maissa. Eri maissa olemme asuneet nyt helmikuusta saakka ja tavanneet kahdesti, viikon kerrallaan. Ikävä on ihan valtava, enkä tiedä, miten onnistun tässä. Mitään haluja erota tai kurkkia aidan toiselle puolelle ei ole, mutta oman pään kasassa pitämisen kanssa tulee olemaan vaikeaa.
Kiitos kaikista kokemuksista jo etukäteen!
Vastaukset 8
Vanhimmat
hei.
me olemme asuneet vuoden alusta eri maissa. kun lähtöni koitti, olimme seurustelleet kaksi vuotta. hyvin on mennyt, vaikka ikävä on valtava. ollaan nähty kuluneen kevään aikana myös kaksi kertaa, kerran maaliskuussa ja kerran toukokuussa. kummallakin kerralla matkustin viikoksi suomeen.
onhan kaukosuhteessa eläminen rankkaa, mutta mielestäni antaa myös paljon jos siihen osaa oikealla tavalla suhtautua. tuntuu että jutellaan poikaystäväni kanssa paljon monimuotoisemmin, varsinkin pitkin sähköpostein. puhutaan tulevaisuudesta, unelmista ja muista asioista jotka ovat kummallekin tärkeitä ja jotka auttavat jaksamaan eteenpäin. jutellaan asioista jotka eivät tulleet ilmi keskusteluissa kun elimme arkea yhdessä. pidetään yhteyttä myös mesellä ja silloin tällöin soittelemme, muutama kerran viikossa suurinpiirtein.
tottakai tulee myös niitä hetkiä kun turhautuu kaikkeen kun ikävöi niin hirveästi, mutta niiden ei kannata paisua riidaksi asti, sillä riitojen selvittely on todella hankalaa kun ei nää toista kasvotusten.
itsestä pahimmalta tuntuu fyysinen ikävä. kun välillä kaipaa niin kovasti toisen viereen, johon ei millään ole mahdollisuutta. silloin on vain sinniteltävä eteenpäin, ja koitettava jaksaa. välillä taas on niin kiire ettei edes ehdi ikävöidä.
paljon jaksamista teille, kyllä rakkaus pidemmänkin välimatkan kestää :)
Miten olette selvinneet tähän asti? Kuinka usein puhutte puhelimessa..jne..
Ite olen ollut kaukosuhteessa kaksi kuukautta, ja ahdistus alkaa vallata mieltä. En ole näkemässä toista osapuolta kuin vasta viiden kuukauden kuluttua, mutta onneksi sitten saadan kolme (ehkä mahdollisesti neljä) kuukautta olla yhdessä. Mutta en tiedä miten jaksan nämä seuraavat 5kk, saatikka jos tämä tilanne tulee jatkumaan vielä muutaman vuoden.
Tsemppia sulle!
Hei!
Meillä on takana 4 vuotta suhdetta, joista nämä viimeiset kaksi vuotta ovat olleet kaukosuhdetta. Erittäin hyvin toiminut. Ollaan päivittäin yhteyksissä ja nähdään välimatkaan nähden tosi usein, eli joka kuukausi ja silloinkin vähintään 1,5 viikkoa kerrallaan. Kesällä ehdimme olla pari kk yhdessä. Kaukosuhde opettanut arvostamaan toista ihmistä ja suhdetta.
Edessä miehen muutto ensi keväänä Suomeen , jolloin kaukosuhde vihdoin loppuu. Sen jälkeen palaamme sveitsiin yhdessä parin vuoden sisään.
Eli meille tulee sitten 2,5 vuotta kaukosuhdetta.
Aikuisia ihmisiä ollaan ja yhteiset tulvaisuuden suunnitelmat ovat auttaneet jaksamaan. Tunteet eivät ole missään vaiheessa kummallakaan haalistuneet, vaan tulleet vain vahvemmiksi.
Eli kannustan kaukosuhteeseen. Se kyllä toimii, jos molemmat sitä haluavat. Onnea teille!
Tapasin entisen mieheni netissä, hän asui latinalaisessa amerikassa ja minä Suomessa. Tapasimme, rakastuimme ja niin edelleen, ja matkustimme vuorollaan edestakaisin toisiamme tapaamaan. Tapasimme noin 2-3 välein, eli harivnaisen usein, siihen kyllä menikin sitten kaikki aika ja rahat. Kerrallaan olimme yhdessä noin 2-5viikkoa. Tätä tapailua ei tietenkään voinut ymmärretävistä syistä jatkua kovin pitkään, joten vuotta myöhemmin mies muutti luokseni ja menimme naimisiin.
Asuimme yhdessä reilut kaksi vuotta, tulin raskaaksi ja vain pari päivää ennen vauvamme syntymään mieheni häipyi.
Näin olisi tietenkin voinut käydä toisenkinlaisessa suhteessa, mutta silti sanon nykyään ei kaukosuhteille. Ei siinä voi toista kunnolla oppia tuntemaan, ja itse teimme sen virheen että menimme naimisiin ennenkuin olimme asuneet yhdessä kovin pitkään.
Sainpahan ihanan lapsen mutta ensikerralla aijon löytää miehen ihan täältä omasta maasta ;)
Tilanteesi kuulostaa minulle niin tutulta. Olen seurustellut kohta puoli vuotta toisesta maasta kotoisin olevan miehen kanssa. Poikaystäväni oli vaihdossa Suomessa koulustaan ja tapasimme täällä viime syksynä. Aluksi olin hyvin epäileväinen suhteeseen ryhtyessäni, olihan kyseessä ensimmäinen suhteeni ulkomaalaiseen mieheen eikä luottamus miehiin muutenkaan ollut tukevalla pohjalla.
Mieheni lähti takaisin kotimaahansa vain pari viikkoa sitten, mutta näin sanoessani se aika on tuntunut ikuisuudelta. Rakastan miestäni yli kaiken ja olen saanut hellyyttä ja huomiota enemmän kuin kaikilta suomalaisilta miehiltäni yhteensä. Voin sanoa että sekin on kuitenkin jotain. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. Kolmen viikon päästä olen menossa häntä tapaamaan ja vietämme yhdessä 15 päivää.
Ikävä on kuitenkin kova molemmin puolin:( siitä ei pääse mihinkään. luulen että suhteemme suunnan näyttää hyvin paljon käyntini hänen luonaan. en halua luovuttaa mutta tiedän etten pysty jatkamaan tämänkaltaista suhdetta ikuisuuksiin.
Kannatan kuitenkin yrittämään kaukosuhdetta kaikin keinoin! Nykyään on mielettömän helppoa pitää yhteyttä. soittelemma päivittäin internetin välityksellä, jolloin se on ilmaista. tietenkään netti ei ole ilmainen, mutta muuta maksua ei mene. näemme toisemme kameran välityksellä ja toisen näkeminen helpottaa ikävää. tietenkin on myös kännykät, joilla yhteyden pitäminen on ongelmatonta. Tahtoa, lujuutta ja tietenkin rakkautta tarvitaan:) kaikkea hyvää sinulle suhteeseesi. toivottavasti keksitte ratkaisun, joka miellyttää molempia osapuolia.
Kiitos kaikille vastauksista, hyvä kuulla, että oikeasti toivoa on kun vaan jaksaa olla positiivinen ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen.
Nimimerkki "ikävä", kun luin sun viestiä tuntui, että olisin lukenut omasta suhteestani. Myös oma poikaystäväni oli Suomessa vaihdossa ja tapasimme siten viime syksynä. Keväällä lähdin itse vaihtoon, jonka jälkeen suhde muuttui kaukosuhteeksi. Vaikka minäkin(!!!) epäilin suunnattomasti tähän suhteeseen ryhtymistä, en todellakaan ole katunut hetkeäkään. Huomiota ja rakkaudenosoituksia olen saanut enemmän kuin olisin edes ansainnut. Ei varmaan yllätys, että poikaystäväni tulee Välimeren alueelta :) Todella toivon, että rakkaus riittää pitämään meidät yhdessä, eikä välimatka muserra toiveita yhteisestä tulevaisuudesta.
Seitsemän viikon päässä siintää matka tapaamaan rakastani hänen kotimaahansa ja kun luin, mitä sanoit omasta vierailustasi, hämmästyin miten samoin ajattelen. Uskon, että hänen oman elinpiirinsä näkeminen ja perheen tapaaminen jne. tulee paljolti kertomaan, mitä tulevaisuudelta voin odottaa tai haluan odottaa.
Tahdonvoimaa ja rakkautta kaikille. Toivon, että yhteinen tulevaisuus vielä siintäisi joskus kirkkaana horisontissa meillekin :)
Suunnilleen saman verran ollaan nyt saatu samassa maassa asua ja mulla on Suomeen takaisin muutto muutaman viikon päästä edessä. Myöskin opiskelujen takia, jotka kestää ainakin pari vuotta vielä... Kamalaa kun ei ole minkäänlaista ajatusta milloin taas pystytään näkemään useammin tai jopa muuttamaan yhteen. Tai kun se kaunis päivä koittaa mihin maahan sitä sitten muuttaisi! Poikaystäväni kun ei puhu suomea enkä minä hänen kieltään oikeastaan sen paremmin. Mutta kuitenkin uskon, että ratkaisu löytyy jollakin tavalla...
Olen seurustellut poikakaverini kanssa n. 2½ v. Siitä n. 10 kk on ollut kaukosuhdetta. Tällä hetkellä mies painelee ympäri maailman ja minä opiskelen suomessa.
Näin jälkikäteen on helppo todeta, että ihan turhaan sitä kaukosuhdetta pelkäsin. Eihän tämä herkkua ole aina ollut, joulut yms. yksin. Mutta totta puhuen suhteemme on alkanut voimaan erittäin hyvin!
Aluksi pelkäsin, että yhteydenpidosta tulee pakkoa ja suhde loppuu. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Yhteydenpito on molemmille valopilkku ja toimii hyvin! Sitten pelkäsin, että poikakaverini löytää jonkun kivan ulkomaalaisen tytön ja jättää minut. Noh, höpsis - turhaa pelkoa sekin! Sitten pelkäsin, että hänellä on siellä niin hauskaa ettei kotiin tule ollenkaan enää. Väärin sekin, koti-ikävä on ollut hänellä kova ja seuraavalle matkalle lähdemme yhdessä. Näistä kun pääsin yli, alkoi homma todella sujua :P
Kuten joku muukin jo mainitsi, myös me olemme puhuneet asioista aivan eri tavalla kuin lähisuhteessa. Tulevaisuuden suunnitelmia, unelmointia ja syvällisistä asioista puhumista. On ollut helppo puhua ikävästä ja kaikesta mitä on tapahtunut. Ja kai se on pakkokin puhua, jotta kumppanilta saa sen tarvitsemansa turvan ja luottamuksen. Joka tapauksessa puhuminen on ollut yllättävän helppoa!
Mielestäni kaukosuhde vaatii molemmilta todella paljon kestääkseen. Ei se toimi, jos molemmat eivät ole täysillä mukana. Ääretöntä luottamusta ja rehellisyyttä kysytään. Mustasukkaisuus on varmasti monelle se kompastuskivi, joten siitä kannattaa luopua ja opetella luottamaan.
Minulle ainakin se luottamus, jonka poikakaveriltani olen saanut, on yksi niistä syistä jotka ovat minua auttaneet jaksamaan. Jos joutuisi jatkuvasti pelkäämään toisen mustasukkaisuutta tai olemaan itse mustasukkainen, en varmastikaan jaksaisi.
Nyt kaukosuhteeni on loppumassa ja alkaa taas lähisuhde. Aivan upeaa!
On ihan luonnollista, että kaukosuhteen alussa pelottaa ja mietityttää. On se iso asia. Ja miksipäs ei tuntematon pelottaisi! Rohkeasti vaan tulta päin!