kamalata tuntuukaan, kun itse rakastaa niin että meinaa taju lähteä ja saat kuulla että kaikki on ohi...
Ymmärrän sen ja taivun kohtalooni, mutta sattuu niin saatanasti. Miten päästä yli tästä? Mitä kun nään tämän rakkaan ihmisen toisen kanssa????? Ei en kestä sitä...En voi kuunnella radiota, sielä tulee kaikki ne "meidän" biisit, en voi kävellä kaupungilla kun kaikki muistuttaa tästä toisesta.... en voi edes elää...
Miten helvetissä tästä pääsee yli?????
Ymmärrän sen ja taivun kohtalooni, mutta sattuu niin saatanasti. Miten päästä yli tästä? Mitä kun nään tämän rakkaan ihmisen toisen kanssa????? Ei en kestä sitä...En voi kuunnella radiota, sielä tulee kaikki ne "meidän" biisit, en voi kävellä kaupungilla kun kaikki muistuttaa tästä toisesta.... en voi edes elää...
Miten helvetissä tästä pääsee yli?????
Vastaukset 8
Vanhimmat
tarkoitettu tietysti ero-palstalle....
Kyllä siitä ihmisestä yli pääse, niin että uskaltaa taas avata radion ja lähteä kaupungille. Aika parantaa haavat ja lopulta tajuaa, että se päätös on ollut ainoa oikea itsesikin kannalta. Mutta kertokaapas joku viisaampi miten noi tuntemukset voi välttää kun tapaa seuraavan kerran jonkun todella kiinnostavan ihmisen.
kai se kuuluisa aika parantaa haavat, mutta kuitenkin...Ei tätä montaa kertaa mun sydän kestä. Eka kertaa elämässäni tulen jätetyksi ja ikää on sentään jo 30v.... Kiitos kuitenkin sulle :)
Tekisi mieli sanoa että monet meistä ovat olleet tuolla mutta se ei varmaan helpota.
Rakkaus luo merkityksiä ihmisen elämään ja yhdistää ne asioihin ja silloin kaikki kumppaniin liittyvä koetaan merkitykselliseksi. Siitä on vaikea päästä eroon jopa hyvinkin hassuista pienistä asioista.
Omalla kohdallani tulee tietynlainen kauhun tunne kun tajuan että rakkauden menetyksestä on jo kulunut aikaa ja vaikka esimerkiksi tietyissä musiikkikappaleissa on edelleen tietty "vanha kaiku" niin ei se tunnu enää samalta. Sitä turtuu asioihin joita piti niin tärkeänä joskus. Pahempaa kuitenkin on jäädä tuijottamaan sinne menneisyyteen ja kuvitella että siellä voi elää tai se palaa takaisin. Sitä jähmettyy silloin paikalleen ja elämä ei liiku eteenpäin.
Itseasiassa kumppanin näkeminen kaupungilla vaikka pahalta tuntuukin niin voi olla puhdistava kokemus samalla. Sitä herää tavallaan todellisuuteen ja voi nähdä esimerkiksi sen kumppanin hieman erilailla kuin aiemmin. Tietyn ajan jälkeen nimittäin jaksat taas katsella vähän eteenpäin keskittyä enemmän itseesi ja elämääsi ja saatat huomata ettet ajattelekaan menetettyä rakkautta enää niin usein.
Omalla kohdallani on vaikeaa kävellä erään kaupungin keskustassa kun melkein kaikki edelleen muistuttaa hänestä tai sitten jäljelle jää vain tyhjyys.
Olen pahoillani, sellaista se elämä ja rakkaus vain on.
..kävelin eron jälkeen kämpille johtavaa polkua ja jokainen kivi ja kantokin muistutti hänestä, ihankuin olisin tuntenut hänen jalanjälkensä siinä.
Iltaisin uumoilin mereen kävelemisestä, niin paha ja puristava olo rinnassa oli.
Kuukauden päästä me oltiinkin taas yhdessä, ei kestänyt hänkään eroamista. Sittemmin erottiin uudelleen. Silloin ei sattunut enää.
Tarinan opetuksena on, että oikein pahana hetkenä kannattaa ottaa ikäänkuin aikalisä ja ajatella seuraavasti:
Anna ajan kulua hiukan ja toimittele normaaleja arkirutiinejasi, älä liikaa pohdi häntä, sillä milloinkaan ei voi tietää tulevaa, ehkä tekin päädytte vielä yhteen, jos niin tarkoitettu on.
Jossain vaiheessa saatat myös huomata, että hän ei ollut sinulle se oikea.
Ei tää kerta kaikkiaan helpota,tuska on liian kova. En syö, en juo,unohtelen asioita. Täytyykö jäädä pois töistä??? Yksin oleminen on kaikista pahinta, sitä en kestä.... En ole koskaan elämässäni tuntenut näin suurta tuskaa... On vaarana että ajaudun pokaamaan miehiä, vain lohdutukseski täyttämään valtavan aukon mitä minusa on...Haluan vain hänet, kukaan muu ei voi korvata häntä.Syön rauhoittavia...
Ehkä minussa on jotain tervettäkin, tiedostan hänen virheensä ja sen etten oikeasti merkinnyt hänelle mitään, koska pystyi jättämään noin vain. Tiedän, että aika parantaa, mutta pelkään todella hänen uudelleen kohtaamistaan... Enkä voi todellakaan tietää sitä joskos hetken päästä palaisimme yhteen,mutta sen varaan en voi laskea mitään...
Tuota se on aluksi. Vaikea sanoa, kuinka pitkään ja intensiivisesti kestää. Riippuu yksilöstä. Pikku hiljaa sitä huomaa, ettei tule ihan NIIN paljoa itkeskeltyä ja huomaa, ettei ajatukset aivan koko aikaa pyörikään pelkästään toisen ympärillä. Kannattaa käydä kävelyillä, lenkkipolulla, kaupungilla jne, vaikka vaikealta tuntuisikin ulos meneminen. Ystävistä on yleensä suuri apu.
Järki sanoo, ettei kyseessä ollut "se oikea", mutta tunteilleen ei voi mitään. Välillä sitä suorastaan vihaa itseään (tai oikeammin aivojaan) siitä, ettei pysty vaan kääntämään katkaisijasta kaikkea paskaa OFF-asentoon.
Voimia sinulle. Vaikket usko, niin kyllä se siitä :)
..puhellaan. Se auttaa :) Been there, done that.
Olis mukava vaihtaa kuulumisia silloin tällöin.
[email protected]