Olemme olleet avoliitossa nykyisen poikaystäväni kanssa yli 2 vuotta. 3 vuotta olemme siis seurustelleet. Tutustuimme lukiossa.
Viimeisen vuoden aikana poikaystäväni on kuitenkin muuttunut yhä enemmän passiivisemmaksi. Hän suorastaan erakoituu. Päivät viihtyy yksin tietokoneen äärellä joko leffoja katsellessa, Alex Jonesia kuunnellessa (kts. google) tai pelaamassa typeriä ja lapsellisia nettipelejä, jotka on suunnattu ehkäpä n. 11 vuotiaille.
Hän ei huolehdi hygieniastaan. Hän ei tee kotitöitä. Hän ei leiki koiramme kanssa. Hän ei viihdy kanssani. Seksielämä on onneksemme jollainlailla kunnossa. Joskus kuitenkin tietokone menee edelle. Poikaystäväni ei myöskään urheile. Hän ei halua poistua kotoa. Kauppaankin mennessä odotan reippaasti yli tunnin, että hän saa kengät jalkaansa. Minulla siis ei ole omaa autoa joten olen täysin riippuvainen hänen autostaan ja ajokortistaan.
Hänen elämäntilanteensa on viimeisen vuoden aikana kolhinut häntä ehkä liikaakin. Olen huomannut, että hän ei enää ilahdu pienistäkään asioista. Häntä kiinnostaa vain suuret maailman- parantamisasiat (josta Alex Jones puhuu).
Voisin jopa väittää, että siitä lähtien kun hän on Jonesia kuunnellut hän on myös pikkuhiljaaa muuttunut yhä vakavammaksi ja "aikuisemmaksi". ELämän suuret asiat kiinnostavat siis. Minä taas olen sellainen, että haluan hoitaa ensin oman elämäni kuntoon ja sitten vasta parantaa maailmaa. Hän haluaa jo nyt. Koska kuulemma maailmaa ei kauaa enää ole..
Hän ei siis näe tulevaisuutta. Hän ei usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Hän sanoo koulussakin jatkuvasti epäonnistuneensa. Hänellä on venäläiset juuret ja häntä kuulemma vihataan ja vain siis venäläisyyden vuoksi. Hänellä ei ole ystäviä. Vain kavereita joita hän näkee ehkä kerran pari kuukaudessa. Perhe hänellä on hajonnut äidin pahan sairauden vuoksi.
En tiedä mitä teen. Olen itsekin väsynyt koko tilanteeseen. Haluaisin auttaa, mutta en osaa. Hän ei siis itse tiedosta tilannetta. Hän sanoo vain muuttuneensa kypsäksi aikuiseksi. Ymmärrän siis sen hyvin, että on hyvä olla tietoinen asioista, mutta se, että siihen menee koko elämä. Se ei minusta ole kypsää. Hän unohtaa kokonaan vastuunsa omassa elämässään. ja se on minusta kaikkea muuta kuin aikuismaista.
Olemme siinä nähden erilaisia ihmisiä, että vaikka tulevaisuuteni onkin epävarmaa niin olen silti optimisti. Hän taas täysin pessimisti. Hänen mielestään täytyy olla selkeät suunnitelmat pitkälle tulevaisuuteen ja jos niitä ei ole niin koko maailma romahtaa. Minä taas en usko pysyviin suunnitelmiin vaan omasta mielestäni ne muuttuvat ajan kuluessa.
Tarkoitus oli siis kuitenkin kysyä täältä sitä(laitan toiseenkin paikkaan, koska haluan paljon vastauksia), että mitä minä voin naisena tehdä? Onko minun kärsivällisesti vain odotettava, että pahin vaihe on ohi?
Tunnen kuitenkin itseni äidiksi enemmän kuin tyttöystäväksi. Koko tilanne syö minua itseänikin. Joskus tuntuu, että en itsekään enää jaksa ja tekisi mieli vain lähteä. Mutta en kuitenkaan voi. Poikaystävälläni ei ole ketään muutakaan. Olemme kiintyneet toisiimme. En osaa nähdä elämää ilman häntä. Joten siksi minun ainakin vielä täytyy jäädä, mutta onko se hyväksi vaiko pahaksi?
Pitäisikö minun antaa miehen elää omaa itsenäistä elämää? jotta hän ehkä(pä) heräisi tähän oikeaan elämään.
En tiedä mitä teen ja saan varmaan monenlaisia vastauksia ja se siis onkin tarkoitukseni.
Laajentakaa näkökulmaani kiitos!
Viimeisen vuoden aikana poikaystäväni on kuitenkin muuttunut yhä enemmän passiivisemmaksi. Hän suorastaan erakoituu. Päivät viihtyy yksin tietokoneen äärellä joko leffoja katsellessa, Alex Jonesia kuunnellessa (kts. google) tai pelaamassa typeriä ja lapsellisia nettipelejä, jotka on suunnattu ehkäpä n. 11 vuotiaille.
Hän ei huolehdi hygieniastaan. Hän ei tee kotitöitä. Hän ei leiki koiramme kanssa. Hän ei viihdy kanssani. Seksielämä on onneksemme jollainlailla kunnossa. Joskus kuitenkin tietokone menee edelle. Poikaystäväni ei myöskään urheile. Hän ei halua poistua kotoa. Kauppaankin mennessä odotan reippaasti yli tunnin, että hän saa kengät jalkaansa. Minulla siis ei ole omaa autoa joten olen täysin riippuvainen hänen autostaan ja ajokortistaan.
Hänen elämäntilanteensa on viimeisen vuoden aikana kolhinut häntä ehkä liikaakin. Olen huomannut, että hän ei enää ilahdu pienistäkään asioista. Häntä kiinnostaa vain suuret maailman- parantamisasiat (josta Alex Jones puhuu).
Voisin jopa väittää, että siitä lähtien kun hän on Jonesia kuunnellut hän on myös pikkuhiljaaa muuttunut yhä vakavammaksi ja "aikuisemmaksi". ELämän suuret asiat kiinnostavat siis. Minä taas olen sellainen, että haluan hoitaa ensin oman elämäni kuntoon ja sitten vasta parantaa maailmaa. Hän haluaa jo nyt. Koska kuulemma maailmaa ei kauaa enää ole..
Hän ei siis näe tulevaisuutta. Hän ei usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Hän sanoo koulussakin jatkuvasti epäonnistuneensa. Hänellä on venäläiset juuret ja häntä kuulemma vihataan ja vain siis venäläisyyden vuoksi. Hänellä ei ole ystäviä. Vain kavereita joita hän näkee ehkä kerran pari kuukaudessa. Perhe hänellä on hajonnut äidin pahan sairauden vuoksi.
En tiedä mitä teen. Olen itsekin väsynyt koko tilanteeseen. Haluaisin auttaa, mutta en osaa. Hän ei siis itse tiedosta tilannetta. Hän sanoo vain muuttuneensa kypsäksi aikuiseksi. Ymmärrän siis sen hyvin, että on hyvä olla tietoinen asioista, mutta se, että siihen menee koko elämä. Se ei minusta ole kypsää. Hän unohtaa kokonaan vastuunsa omassa elämässään. ja se on minusta kaikkea muuta kuin aikuismaista.
Olemme siinä nähden erilaisia ihmisiä, että vaikka tulevaisuuteni onkin epävarmaa niin olen silti optimisti. Hän taas täysin pessimisti. Hänen mielestään täytyy olla selkeät suunnitelmat pitkälle tulevaisuuteen ja jos niitä ei ole niin koko maailma romahtaa. Minä taas en usko pysyviin suunnitelmiin vaan omasta mielestäni ne muuttuvat ajan kuluessa.
Tarkoitus oli siis kuitenkin kysyä täältä sitä(laitan toiseenkin paikkaan, koska haluan paljon vastauksia), että mitä minä voin naisena tehdä? Onko minun kärsivällisesti vain odotettava, että pahin vaihe on ohi?
Tunnen kuitenkin itseni äidiksi enemmän kuin tyttöystäväksi. Koko tilanne syö minua itseänikin. Joskus tuntuu, että en itsekään enää jaksa ja tekisi mieli vain lähteä. Mutta en kuitenkaan voi. Poikaystävälläni ei ole ketään muutakaan. Olemme kiintyneet toisiimme. En osaa nähdä elämää ilman häntä. Joten siksi minun ainakin vielä täytyy jäädä, mutta onko se hyväksi vaiko pahaksi?
Pitäisikö minun antaa miehen elää omaa itsenäistä elämää? jotta hän ehkä(pä) heräisi tähän oikeaan elämään.
En tiedä mitä teen ja saan varmaan monenlaisia vastauksia ja se siis onkin tarkoitukseni.
Laajentakaa näkökulmaani kiitos!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lopetin lukemisen heti tähän:
"tai pelaamassa typeriä ja lapsellisia nettipelejä, jotka on suunnattu ehkäpä n. 11 vuotiaille."
Jos nyt ensiksi itse kasvaisit loppuun.
niin silloin mies pitää saada lääkäriin!minä en tuollaista elämää kauaa jaksaisi katsoa.et oikein muuten voi auttaa kuin kertomalla että olet huolissasi ja välitätä oikeasti ja siksi haluaisit hänen menevän lääkäriin josta mahdollisesti voisi olla apua.tee selväksi, että jos hän ei ole kiinnostunut auttamaan itseään niin miten sinäkään sen hänen puolestaan voisit tehdä.
Kyllähän se kuulostaa siltä, että jotain on pahasti pielessä. Varmaankin mies on masentunut, kun ei enää välitä itsestään. Voit toki olla kärsivällinen ja yrittää kuunnella, keksiä yhteisiä harrastuksia jne. mutta luulempa, että kannattaisi hakea ihan ammattiapua. Menkää yhdessä tai erikseen. Perheneuvolat ja mielenterveystoimistot auttaa. Pidä kädestä ja saata perille. Tee ihan mitä vai, kunhan mies hakee apua.
Masennus on sellainen juttu, että odottamisella se pahenee. Voit toki tehdä kuten minä tein. Yrittää pärjätä itse auttajana, mutta tuskin riittää. Meillä yritettiin selvitä itse, sillä kaikki alkoi niin hiljalleen. Tuloksena oli väkivaltaa,rahaongelmia ja pettämistä. Nyt takana on miehellä sairaalajakso jonne meni ambulanssilla. Nyt käymme terapiassa yhdessä ja erikseen. Voin vain sanoa, että ei ole helppoa kasata suhdetta raunioista. Eli siis yritä saada mihesi ymmärtämään, että tarvitsee ulkopuolista apua. Vähän sekavasti taisin kirjoittaa.
Koita jaksaa, sillä jos miestäsi rakastat on kaiken tuskan arvoista yrittää löytää keinot yhdessä. Voitte jopa löytää toisenne uudelleen, kuten meillä kävi.