Tjooh eli...Olen tällä hetkellä mitoiltani 167/58, muutama kuukausi sitten olin noin 4kg lihavampi ja nyt haluan aivan kamalasti laihtua vielä muutaman kilon. Motiivina on halu näyttää paremmalta, mutta onko motiivini ns. terve, koska olisin silti normaalipainoinen, vai meneekö se syömishäiriön puolelle koska asenteeni asiaan on melkoisen pakkomielteinen ja käytän ison osan ajastani ruoan ajatteluun?
Sitähän tavallisesti ajatellaan, että syömishäiriöinen on siinä vaiheessa kun alkaa lähestyä alipainoa, mutta eikös sitä mielenterveydessä voi olla vikaa jo ihan normaalipainovaiheessakin.
Mutta, en itselläni osaa sanoa että viitsisinkö kutsua itseäni "syömishäiriöiseksi" vai olenko ihan normaali ihminen joka haluaa laihduttaa sopiakseen paremmin median ihannoimaan naiskuvaan, sitä kun enemmissä tai vähemmissä määrin tekee hyvin iso osa muijista.
Sitähän tavallisesti ajatellaan, että syömishäiriöinen on siinä vaiheessa kun alkaa lähestyä alipainoa, mutta eikös sitä mielenterveydessä voi olla vikaa jo ihan normaalipainovaiheessakin.
Mutta, en itselläni osaa sanoa että viitsisinkö kutsua itseäni "syömishäiriöiseksi" vai olenko ihan normaali ihminen joka haluaa laihduttaa sopiakseen paremmin median ihannoimaan naiskuvaan, sitä kun enemmissä tai vähemmissä määrin tekee hyvin iso osa muijista.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tietenkin normaalipainoisella voi olla syömishäiriö, mutta anoreksiaa sairastava on yleensä alipainoinen, koska hän ei tiedosta omaa sairauttaan, jolloin paino "huomaamatta" tippuu. Kun laihduin 14 kiloa, luulin syöväni normaalisti. Vasta kunnes hiukset lähti päästä ja sydämen rytmihäiriöt alkoivat, ymmärsin todellisen tilani.
Onhan tuossa ainakin hyvä alku ainakin syömishäiriölle, ellei se sitä jo ole. Odotas vaan kun olet saavuttanut tuon seuraavan tavoitepykäläsi niin eiköhän päässäsi ole jo seuraava tavoiteaskelma alempana päätetty.
Ei se ole niin mustavalkoista. Ei ole joko tai syömishäiriöinen tai normaali. On paljon välivaiheita, joissa ihmisen suhde ruokaan on jollain tapaa vinksahtanut tai ei ainakaan aivan terve. Luulen että monilla ihmisillä laihduttaminen muuttaa suhdetta ruokaan. Ruoka ei ole enää pelkästään hyvä, ihmistä ravitseva asia, vaan siihen muodostuu viha-rakkaussuhde. Laihduttamisen jälkeen tämä ajattelu saattaa jäädä päälle. Tietenkin jossain takaraivossa kytee pelko lihomisesta ja laihdutusurakan hukkaanheittämisestä.
Sanoisin että hyvin monilla nykyajan naisilla on jotenkin vaikea suhde ruokaan ja syömiseen. Se tuottaa nautintoa, mutta siitä ei saisi nauttia niin paljon että se näkyy ulospäin. Miten meillä voisikaan olla aivan normaali, terve suhde ruokaan kun joka tuutista meitä tuijottaa tikkusääriset ja kapeavyötäröiset mallit ja näyttelijät ja laulajat ja muut julkimot...!
Mielestäni normaalipainoisella voi olla syömishäiriö, esim. jos välillä tulee ahmimiskohtauksia ja toisaalta välillä paastotaan tai sitten oksennetaan pois syöty ruoka. Myös lihavalla ihmisellä voi olla syömishäiriö, jos ruokaa syödään pakonomaisesti ahmimalla.
En tiedä mikä on syömishäiriön virallinen määritelmä. Mutta mielestäni epäterve suhtautuminen ruokaan ja omaan kehoon on syömishäiriön esiaste, olipa henkilö lihava, laiha tai normaalipainoinen. Kun tämä epäterve suhtautuminen alkaa vaikuttaa siihen, miten ihminen syö - tai jättää syömättä - silloin puhutaan mielestäni jo syömishäiriöstä.
jo hoikka,pitäähän naisessa olla vähän muotoja ja pehmeyttä.
en tarkoita ylipainoa, nyky naisilla takapuolikin on kuin joku tasapaksu lauta..
Kyseessä on kaksi eri asiaa. Jonkinasteisesta syömishäiriöstä on kyse koska kuten itsekin sanoit, asenteesi on pakkomielteinen ja ajattelet suurimman osan ajastasi ruokaa. Se ei ole tervettä. En myöskään pidä kovin terveenä sitä että ottaa esikuvan median ihannoimasta naiskuvasta. En muuten tunne ketään joka oikeasti tekisi niin.
""En myöskään pidä kovin terveenä sitä että ottaa esikuvan median ihannoimasta naiskuvasta. En muuten tunne ketään joka oikeasti tekisi niin.""
Hohhoh. Et sitten tunne kovin montaa nuorta naista? Niin kauan kun mimmit on kiinnostuneita muodista ja kauneudesta, he tulevat pakostakin vertaamaan itseään malleihin ja muihin julkkiksiin. Kyllä hyvin moni ihan oikeasti tekee niin, vaikka sinä et ehkä tällaisia ihmisiä tunnekaan. Ei se ole mitenkään harvinaista, että luetaan muotilehtiä ja halutaan näyttää samalta kuin joku malli tai näyttelijä.
Mulla on aivan sama tilanne kun sulla vosuliini.. Olen laihdutellut, nyt mitat 170/56 ja edelleen tuntuu että haluaisi pari kiloa pois ja kulutan liikaa aikaa miettien, mitä oikein saan syödä.
Uskon, että tämän laihdutuksen kanssa on käynyt niin, että nälkä niin sanotusti kasvaa syödessä. Aina haluaa vaan näyttää entistä paremmalta ja jos vielä vähän putoisi painoa jne... Se pitäisi vaan osata lopettaa ja olla tyytyväinen nyt itseensä ja pyrkiä tämä saavutettu paino pitämään. Mutta on todella vaikeaa alkaa syödä taas normaalisti. Jotenkin pitää saada ajatus käännettyä siihen, että kohta ei ole enää kaunis kroppa jos liikaa laihtuu.
Tsemppiä sulle vosuliini!
Ei todellakaan ole liian laiha vartalo enää kaunis, kun joka paikasta luut törröttää ja lantio ja pylly katoaa ja tissit, kaikki naisellinen pyöreys ja muodot. Sitten vaan nahka roikkuu tyhjänä luiden päällä. Yök.
Hei!
Ihanaa, että tälläinen keskustelunaihe löytyi tältä palstalta! En siis ole selvästikään yksin ajatusteni kanssa.
Itse olen onnistunut pudottamaan painoani 12 kiloa vuodessa. Nyt mittani kaiketi 55/167, eli lihaa on luiden ympärillä reilusti. Pudotus on ollut hidasta verrattuna muiden tarinoihin. Aluksi en edes huomannut painoni putoamista. Sitten sain muutaman kommentin laihtumisestani. Ilahduin. Nyt kevään aikana tajusin, kuinka paljon painoa on todella pudonnut. Nyt suorastaan kammoksun "olet laihtunut" -kommentteja, sillä pelkään, että pian he puhuvat, että "ompa hän pyöristynyt."
Laihtuminen tuntuu kiroukselta. Ihmiset kehuvat ulkonäköä, joka tuottaa yhä enemmän paineita. Tunnen olevani hyväksytympi ja halutumpi nyt hoikempana. Nyt seuraan syömistäni neuroottisesti. Treenaan monta kertaa viikossa. Tiedän, että minulla on koko ajan energiavajetta, mutta tuntuu, että haluan eroon vielä muutamasta kilosta, vaikka siis alun perin tarkoituksenani ei ollut laihttuminen, vaan liikunnan ilon löytäminen. En enää löydä millään tasapainoa syömisen suhteen. Lisäksi syömisestä tekee hankalaa pitkä lista ruoka-aine allergioita. Haluan syödä normaalisti. Apua...
Itselläni on syömishäiriö, oksennan usein (hallitsen painoani oksentamalla) ja kun olen dieetillä, syömiseni on täysin pakkomielteistä eikä loogista. Kaikki lähti siitä, että laihduin 10kg. Olen nyt 163cm ja 51kg.
Minusta hyvä määrittely syömishäiriölle on se, kun on PAKKO. Jos pystyt syömään esim. karkkipussin ilman, että rankaiset itseäsi (lisäliikunta, muusta ravinnosta tinkiminen, oksentaminen, tms.) et ole vielä ns. sairas. Mutta ei tarkoita sitä ettetkö olisi hyvällä tiellä sinne...
Kannattaa lopettaa ajoissa :) yritän itsekin päästä eroon tästä ajatusmallista.. Tsemppiä !
olen miettiny samaa itsestäni. Mulla taas alkoi kauhea taistelu itseni kanssa kun laihduin 9 kiloa puolessa vuodessa. Halusin laihtua enemmän ja enemmän. Laihduinkin taas 3 kiloa. Mutta ne tulivat takaisin. ja taas mietin uutta pudottamista vieläkin alemmas. Mitat 170/56.
Enkä mieti tässä asiassa muuta kuin sitä että näytän hyvältä, ja muut hyväksyvät minut. Käyn joka päivä vaa alla 2 kertaa päivässä, ja se masentaa, vaikka olenkin normaalipainoinen.
Ajattelen joka päivä kaloreita, mitä saan syödä ja mitä en. Vaikka paino ei putoa,tosi raskasta aina ajatella sitä että koska laihdun, koska ihmiset hyväksyvät.
Minun tarinani.
Äitini kuoli 8 vuotta sitten, koko lapsuuden olin aina saanut kuulla kaikilta sukulaisilta ja kavereilta, että olen pyöreä, tai "pehmeä" tai muodokas tai mitä ikinä ihmiset sepittävät kun ne tarkoittavat että jollain on vähän turhan paljon "lihaa luiden päällä". Äidin kuoltua aloitin laihduttamaan, oli ihanaa kun ihmiset alkoivat huomata uuden olemukseni. Kaikki kehuivat miten hoikalta näytin, se tuntui hyvältä.
7 vuotta olen ollut enemmän tai vähemmän keskittynyt painoon, laihduttamiseen, ruokaan...se on aina jossain takaraivossa. Toisaalta rakasta ruokaa, rakastan makeaa, pullia, karkkeja...voisin syödä niitä loputtomasti...toisaalta jokaisesta herkusta tulee kamala itsesyytös ja itseinho. Katselen jatkuvasti itseäni peilistä, arvioiden, puristellan läskejäni. Käyn joka aamu, ja usein illallakin, vaa'alla. Jos paino on tippunut, tulen tosi hyvälle tuulelle. Jos paino on noussut, masennun. Ajattelen koko ajan, että kun minusta tulee laiha, minusta tulee kaunis. Tiedän että mieheni hyväksyy minut tällaisena kuin olen, mutta tiedän myös että hän pitäisi minun vartaloani viehättävämpänä, jos olisin laihempi.
Usean vuoden pidin ruokapäiväkirjaa, laskin kaloreita, aina kun laihduin pari kiloa tuntui kuin koko olemukseni olisi keventynyt, melkein leijailin. Tunsin itseni kauniimmaksi, seksikkäämmäksi. Se tunne on ihana. Nykyään en jaksa enää kirjoittaa kaikkea ylös, mutta joka päivä aloitan päiväni ajatuksella, että "tänään syön todella vähän" tai "tänään syön todella terveellisesti". Ja sitten kuitenkin jossain vaiheessa sorrun syömään liikaa pastaa tai liikaa leipää, tai muutaman juustosiivun tai kenties jopa pullan tai kakunpalan...ja niin hyvältä kuin se maistuukin, siitä tulee morkkis.
Pystyn syömään ja herkuttelemaan hyvällä omallatunnolla vain jos siihen on hyvä syy: juhlat, pyhäpäivä kuten joulu tai juhannus, tai vaikka se, että olen pystynyt olemaan syömättä mitään hyvää viikkoon. Silloin voi syödä herkkuja ilman että tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja morkkista. Muulloin herkkujen syömisestä seuraa aina hienoinen itsesyytös.
Tämä koko juttu on jo muodustunut osaksi minua, etten edes kuvittele että osaisin elää muulla tavalla. En näe että se olisi mahdollista, vaikka haluaisinkin. Niin kauan kun näen itsessäni läskiä ja löysää roikkuvaa lihaa, en varmasti pysty muuttamaan ajattelutapaani. Mutta olen jo niin tottunut tähän, että en edes osaa harmitella asiaa. Tällainen minä olen, joku varmasti sanoisi syöpmishäiriöiseksi mutta en koe että minussa on sinänsä mitään vikaa. Tiedän että suhteeni ruokaan ei ole sellainen kuin monilla ihmisillä, mutta toisaalta en ole kovin monissa muissakaan asioissa samanlainen kuin kaikki muut joten miksi tässäkään...
haluun vaan sanoa että harvalla ihmisellä on normaali suhtautuminen ruokaan, mä oon myös sellainen että aina mietin ruokaa ja tunnen syyllisyyttä kun syön jotain epäterveellista.. tai vaikeahan sitä on sanoa, jotkut kaverini ovat luonnostaan hoikkia mutta toisaalta he eivät ikinä ahmikkaan mitään ruokaa ja he syövät vähän, mä ite oon normaali kokoinen mutta aina mietin et voishan sitä muutaman kilon laihtuu... :DD
Minäkin luulen että suhtautumiseni ruokaa on jotenkin epätervettä. Olen 22v 171cm/59kg normaalipainoinen tyttö.
Kaikki alkoi kun viimein kyllästyin lopullisesti pyöreyteeni ja päätin viimeinkin onnistua laihdutuskuurissani. Laihdutin noin 16 kiloa puolen vuoden aikana pari vuotta sitten. Sen jälkeen minulla oli kova työ pitää painoni kurissa, koska tykkään herkutella ja minun on vaikea hillitä ruokahalujani.
Koko ajan päässäni pyöri laihdutus ja kalorit. Tuntui siltä, että mitään ei voi syödä lihomatta. Välillä sorruin herkkuihin, jolloin rankaisin itseäni rajulla liikunnalla ja joskus yritin oksentaakin. Aloin karsia terveellistäkin ruokaa ja välillä söin alle 1000kcal päivässä. Painotavoitteenikin menivät jatkuvasti alemmas ja alemmas. Koko elämä ja päivärutiinit pyörivät laihdutuksen ympärillä. Kävin puntarilla monta kertaa päivässä. Mittailin mittanauhalla ja tarkasetilin peilistä vartaloani useasti päivässä.
Kaiken lisäksi poikaystäväni alkoi haukkua minua läskiksi vaikka olin jo tosi hoikka. Hän kuvitteli etten ota sitä vakavasti ja että minua on vaan kiva vähän kiusata. Lopulta me erottiin hänen aloitteesta ja hän vaihtoi minut todella lihavaan naiseen.
Pikkuhiljaa alan ymmärtää olevani jo tarpeeksi hoikka. En edelleenkään pysty herkuttelemaan ilman morkkista, mutta en enää rankaise itseäni siitä. Yritän syödä terveellisesti ja liikkua säännöllisesti, mutta sopivasti. Edelleenkin tekisi mieli laihduttaa, mutta yritän pitää painoni 58-60 kilossa.