Avioero on varmasti rankka juttu, ihan kevyin perustein ei siihen lähdetä, ainakaan mikäli on lapsia. Kiinnostaisi vaan tietää milloin on riittävästi aihetta pistää ero vireille? Väkivaltaa eikä pettämistä omassa suhteessa ei ole, lapset ja velkaa sen sijaan on. Paljon muuta ei sitten olekaan, itse odottaisin kyllä paljon enemmän ja olen myös valmis tekemään töitä sen eteen.
Mikä riittää syyksi?
Kesämieli!
423970
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Tuohon on varmasti erittäin vaikea vastata, koska jokainen ihminen on oma yksilönsä. Perusteita ei täällä kannata hakea, korkeintaan voit peilata ihmisten tuntemuksia ja mielipiteitä omiisi.
Itselleni syyksi riitti se, että elämä alkoi olla liian tukahduttavaa. Ei siis viinaa, ei väkivaltaa ei kolmansia osapuolia.
Kun rakkaus kuolee, jopa välittäminen, kun toinen ihminen alkaa ärsyttää yhä enemmän, kun toista ei enää arvosta, kun ei edes tee mieli koskettaa.... itse en sellaista suhdetta kestänyt minulle se oli henkinen vankila.
Sehän tässä on se juju että miten "itsekäs" voi olla? Mikäli ei suhde oikein mitään enää anna, päinvastoin on henkisesti köyhää ja raskasta, onko lupa haluta enemmän. Lasteni kanssa en ole naimisiin mennyt, vaan aikuisen ihmisen kanssa ja aikuisen ihmisen suhdetta tässä kaivataan. Lapset eivät mielestäni korvaa suhdetta aikuiseen. Vaikea on itsekään mitään suhteelle antaa kun keinoja ei oikein ole, yritetty on varmasti, useimmiten ilman vastakaikua. Haluja olisi edelleenkin, nyt keinot vaan alkaa olla todella lopussa.
Kesämieli ja velka eivät kyllä kuullosta vielä riittäviltä perusteilta.
Mikä siitä elämästä on tehnyt henkisesti köyhää ja raskasta?
Siihen on tosiaankin syytä hakea parannusta, mutta onnistuuko se miestä vaihtamalla? (Oletan, että olet nainen)
Monelle on käynyt niin, että samat ongelmat seuraavat perässä uuteen suhteeseen.
Uusissa suhteissa tulee myös aivan uusia pulmia vastaan. Sinulla on lapsia ja tulevalla miehelläkin luultavasti on. Molemmilla on ex:t ja jätetty osapuoli on joskus hyvinkin katkera ja hankala.
Joskus ihmettelen tätä palstaa lukiessani, että tietävätkö naiset ollenkaan minkälaista tuskaa miehelle tuottaa se, että ei saa enää kuin tapailla omia lapsiaan?
Asiaa ei uhtään auta se, että se uusi mies ei useinkaan välitä toisen miehen lapsista vaikka puhuisi kuinka kauniisti tahansa.
Sama koskee myös naisia.
Oma on aina oma.
(Älkää edes yrittäkö väittää vastaan!)
Karkein kuulemani tilanne oli, että uusi mies nakkasi pussillisen pyöreitä karkkeja portaikkoon kun meni äipän kanssa makkariin "kesämielellä".
Sinun tilanteesi ei kuulosta ollenkaan niin pahalta ettei siihen auttaisi avioliittoleiri.
Kannattaisi ainakin yrittää, sillä lapset tuskin haluaisivat luopua kodistaan ja vanhemmistaan.
Hehän tavallaan joutuvat luopumaan molemmista vanhemmistaan koska isää ei enää paljon näe ja äiti muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi alettuaan seurustelemaan vieraan miehen kanssa oikean isän sijaan.
Eikö kuulostakin aika ikävältä?
Se että äiti on sitten hetken onnellisempi sen vieraan kanssa vain pahentaa tilannetta.
Itsepähän tuon päätät.
Tehkää kuitenkin mieluummin jotain repäisevää.
Kysy mieheltäsi mitä hän kaikkein eniten haluaisi tehdä ja tehkää niin, vaikka se ei sinua niin paljon kiinnostaisikaan, mutta jos mies tulee siitä onnelliseksi, niin hän ei varmaankaan ole enää niin tylsäkään.
Seuraavaksi teette tietty sitä mitä sinä haluat.
Lähtekää vaikka formula-matkalle, (Kisa kestää pari tuntia!) kesälavoille, Kålmordeniin autolla, Köpiksen tivoliin, Disneylandiin, Kihniön mökkikylään, teattereihin, kuumailmapallolennolle, parinsadan äkkilähdölle etelään, automatkalle Nuorgamiin ja sieltä Oslon kautta takaisin.
Maksaa pikkuisen, mutta eroaminen se vasta elitasoa laskeekin!
Hyvää Juhannusta =)
...kivoja ajatuksia, mutta rahalla ei osteta tunteita. Voihan sitä tehdä vaikka mitä repäsevää ja harmitella jälkikäteen miten hukkaan rahat menivät. Joillekkin toki voi onnistua...hyvä olo haetaan sitten aina jollain matkalla tai extremellä, kalliiksi tulee sekin. Toisaalta kuten holistilla...ensin pitää olla yksi paukku sitten kaksi..sitten koko pullo. Eli aina vaan parempaa, kalliimpaa ja hienompaa viihdykkeen hankkimista. Tämä pahimmassa tapauksessa, kun arki mättää yhä pahemmin. Hyvässä suhteessa (jota olen eron jälkeen kokenut) voi se upein hetki olla illan hämärtyessä istua hiljaa vierekkäin rantakalliolla auringon lskua katsellen...ja todellakin myös halu olla juuri siinä juuri senhenkilön kanssa.
Niin kauan kun on halua tilannetta parantaa on myös toivoa, mutta kun ei todellakaan ole minkäänlaista tunnetta siihen suuntaan, niin ei kannata.
Omasta puolestani voin sanoa, että olen tutustunut upeisiin nuoriin (seurustelukumppaneitteni lapset), joiden kanssa oli ja on todella kivat välit. Omiani en ole etusijalle laittanut (väitän siis omasta puolestani vastaan). Minulle jokainen nuori on oma yksilönsä ja on rikkaus tuntea uusia ihmisiä ehkä myös jotain itsestän heidän elämäänsä antaen. Omat eivät ole sen parempia tai täydellisempiä kuin muutkaan. Hankala exäkään ei ole siihen vaikuttanut, mitä nämä nuoret minusta ajattelevat, koska he ovat minuun tutustuneet avoimesti ja toisaalta taas olen heille juuri se oma itseni esittämättä mitään.
En ketään suosittele eroamaan, mutta päätään ei kannata seinään liian kauaa hakata.
Helppoahan naisen on erota mieheen verrattuna kun hän saa lapset luokseen asumaan lähes poikkeuksetta.
Mies ei oikein saa "kesämieltä" kun jokainen sekunti yöllä ja päivällä on yhtä ja samaa katkeamatonta tuskaa vuodesta toiseen kun omat lapset on viety!
Olisi edes yksi kunnon syy, että voisi sanoa itseelleen, että "olen tämän itse ansainnut", mutta kun ei.
Vaimo kysyi ennustajalta mitä hänen kannattaisi tehdä.
Arvaa helpottaako oloa kun päätökset tehdään tuollaisin perustein ja omat lapset joutuvat elämään tuollaisen äidin kanssa vaikka eivät edes haluaisi?
Hyvää juhannusta sinullekin!
Näin kesällä on helpompi valvoa kun on valoisaa.
Talvet ovat paljon, paljon raskaampia.
Minusta tuntuu siltä, että ex-vaimo hakkaa minun päätäni seinään tietämättä sitä itse.
Ehkä tämä loppuu kun lapset ovat aikuisia.
Mitäpä sitä toisen päänsäryistä piittaamaan jos itsellä on kivaa?
Minulla toinen lapsista asuu exällä, koska hän niin toivoi, miksi olisin sitä lähtenyt vastustamaan. Minulla ei ole myöskään ollut minkäänlaista tarvetta rajoittaa tai estää exäni ja lapsien tapaamista, asumisjärjestelytkin on niin lähekkäin, ellä lapsilla ei ole koskaan ollut ongelmaa käydä kumman tahansa luona, onhan heillä kaksi kotia.
Lapsilla ei saa erossa leikkiä, ei heidän kautta käyttää valtaa vaan osoittaa, että heillä on edelleen kaksi vanhempaa ja vieläpä kaksi kotia.
Itse tunnustan, että nautin myös niistä hetkistä, jolloin saan olla aivan yksin, siis totaali yksin, jolloin on aikaa vain itselle ja harrastuksille.
Eihän lapset voi kokoaikaa luonakaan olla, mieti sinä oletko ajatuksissasi jäänyt roikkumaan "perhe"- tasolle, kykenemättä etenemään ja saamaan kaikkea hyvää irti myös yksinolosta, osittain asennekysymys sekin. Yhtälailla aikuinen kuin lapsikin totuttelee uuteen tilanteeseen ja siitä pitäisi pyrkiä saamaan kaikille osapuolille mahdollisimman hyvä ja toimiva.
Niin, Hyvää Juhannusta myös sinulle, ymmärrän tuskasi kyllä. Itselläni on yksinäinen juhannus, mutta otan siitä kaiken positiivisen irti ja nautin rauhallisesta olosta ja hyvästä kirjasta.
eikös tässä ihan hiljan eräs nainen tappanut lapsensa kun isä oli tulossa hakemaan niitä?
Olisi mielenkiintoista nähdä mitä naiset puhuisivat jos heidät määrättäisiin pääsääntöisesti etävanhemmiksi tapailemaan silloin tällöin, ja joita tapaamisia mies vielä estelisi parhaansa mukaan?
Taitais tulla helvetinmoinen määrä pieniä ruumiita kun niitä tulee nyt jo?
Ei kai tämä systeemi muuten näin perseestä olisikkaan ellei se olisi sossun tiedossa?
Naisista ei ole elämään parisuhteessa eikä ilman lapsia.
Siinä ei auttaisi minkään valtakunnan "asenne" jos naisilta riistettäisiin lapset yhtä röyhkeästi kuin miehiltä!
Tuli mieleen, että isät ne kuitenkin perheitään useinmiten tappaa...
Ja sekin, että se joka lapsensa/vaimonsa tappaa, on todella häiriintynyt. Äärimmäistä itsekkyyttä.
Olipa aika kaukaa haettu esimerkki, mutta itse luulen, että asenteiden muuttuessa myös yhä useampi isä on etävanhempi. Loppujen lopuksi ei sillä ole niin suuri merkitys kumpi on etävanhempi vaan sillä miten vanhemmat asiansa lasten kanssa hoitaa.
Jos lapsista tehdään kiistakapuloita ja pallotteluvälineitä ei asiat toimi. Jos heidät vaaditaan itselle ei rakkaudesta vaan toisen kiusaksi kärsii siitä kaikki. Jos tapaamisia vaikeutetaan ja hankaloitetaan kaikin tavoin ei systeemi todellakaan toimi.
Itse tiedän, että vaikka en kokoaikaa lasteni kanssa ole minulla on heihin niin vahva yhteys, että se tulee säilymään aina. Siitä huolimatta niin minulla kuin heilläkin on oma elämänsä, kuten heidän isälläänkin.
Jos ihminen raukkamaisesti läheisensä tappaa hän on pahasti sairas, oli uhri kuka tahansa.
lasteni lähihuoltajuuden tappelin itselleni.saampa ainakin joka toisen viikon olla lasteni kanssa.
Mielestäni on hienoa, että vanhemmat kantaa lapsistaan vastuun 50/50, niin pitäisikin tehdä.
Mietin vain, että haluaako vanhempi joka vaatii lapset totaalisesti itselleen olla
A) Marttyyri
B) Manipuloida lasten avulla
C) Kiusantekijä
D) Koska puoliso on jo "menetetty" ripustautuu
tiiviimmin siihen, mitä perheestä on jäljellä eli lapsiin....
Vanhempi, joka lapsistaan todella välittää yrittää järjestää asiat niin, että molemmilla vanhemmilla olisi mahdllisuus viettää sujuvasti aikaa lasten kanssa, ilman riitoja, ilman kitkaa.
Lapsen tappaa äiti ja mies äidin ja itsensä.
Näin se menee tilastollisesti.
Mitä perhanan asennemuutosta siinä tarvitaan kun lapset on aina määrätty ja tullaan aina määräämään äidille ellei äiti ole narkkari.
Vaikka olisikin niin sekin yrittää kynsin ja hampain viedä lapset niinkuin tekevät kaikki äidit.
Taitaa olla yksi sadasta joka luopuu suosiolla isän hyväksi?
Tässä tarvittaisiin tasa-arvoa, mutta silloin täyttyisivät hourulat hulluista äideistä.
Eihän ne kestä edes miehen ajatuksiin vaipunutta katsetta ilman että epäilisivät ukon suunnittelevan vähintään murhaa.
Tässä sulle vähän tuoreita uutisia!
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200805237695363_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200805287716593_uu.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200712267021971_ul.shtml
http://www.mtv3.fi/uutiset/rikos.shtml/arkistot/rikos/2008/02/617832
Enempää en jaksa nyt linkittää.
Kunhan nyt nuokin luet hyvänyön lukemisiksi!
Olen itse sitä mieltä, että yhteiskunta muuttuu pikkuhiljaa, tahdoimme taikka emme. Tiedän useamman miehen, jotka ovat lähihoitajia vaimojen olematta narkkareita tai holisteja. Tiedän myös miehiä, jotka eivät mistään hinnasta lähihoitajaksi edes haluaisi, yhtälailla sellaisia löytyy naisissa.
Minulle päällimmäinen asia on kuitenkin se, että lapsilla on hyvä olla olivatpa sitten isällään tai minulla.
Julmuutta ja väärinkäytöksiä tapahtuu jokapuolella ja joka maassa, on lapsikauppaa, on elinkauppaa, on insestiä, on omien lasen tappamista, on heitteillejättöjä....listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälti.
Eikö kaiken sen keskellä ole kuitenkin hyvä, kun voi itse sanoa toimivansa mahdollisimman hyvin ja oikein.
Anteeksi kirjoitin edelliseen väärin...siis tarkoitin tietysti, että myös isät tulevat olemaan yhä enemmän lähivanhemman roolissa, jos vain itse haluavat.
Toisaalta taas jokaisen vanhemman pitäisi kuulla lapsen toiveita ja tahtoa eikä väkisin pitää heitä luonaan omista itsekkäistä syistä. Lapsiin ripustautuminen voi olla jonkinlaista "perherippeiden" säilytystä...pidetään kiinni siitä perheidyllistä, mikä on jäljellä sensijaan, että mentäisiin elämässä eteenpäin miettien miten saada uudesta konseptista mahdollisimman hyvä ja toimiva.
Ei lohduta yhtään kun kävin kovan kädenväännön lapsista narsistisen äidin kanssa ja hävisin.
Voisi jopa sanoa, että ottaa vain enemmän päähän kun itsellä ja ennenkaikkea lapsilla piti olla niin huono tuuri.
Nyt he joutuvat asumaan murjussa, levottomalla paikalla, ilman mitään oikean kodin mukavuuksia.
Vaikka miten sen itse sanonkin, olisin ollut monta vertaa parempi lähihuoltaja kuin äiti.
Minulla on aikaa, äiti on kolmivuorotyössä, minulla on rahaa, äidillä vain velkaa, minä EN ole NARSISTI, äiti on...
Nuo kaikki myönnettiin sossussa ihan avoimesti, mutta huonosti vain kävi.
Mitähän vielä olisi tarvittu, että olisin saanut lähihuoltajuuden?
Hyvää Juhannusta kaikesta huolimatta!
vaikeaa saada lähihuoltajuus,minulla se onnistu kunnolla saikkaamalla ja rauhallisesti perustelemalla lasten parhaalla.hankalia kysymyksiä esittämällä sain lapsenvalvojanki hermostumaan,niin että lopuksi tuntu,että hän halusi päästä nopeasti minusta eroon.
Sairaaloine mustasukkaisuus. En saanut tervehtiä peruskouluajoilta tuttuja luokkakavereita. Jatko-opinnot meinasi loppua siihen, kun luokalla oli pari poikaa. Mies tuli kotiin ja huusi ja riehui, kun kuvitteli että minulla on joku salarakas. Hän itse petti, salasi asian aluksi, mutta kun käry kävi tuttujen kautta, hän viimein tunnusti. En enää rakastanut miestäni, elimme vielä muutaman vuoden yhdessä tuon kaiken jälkeen. Mustasukkaisuus paheni entisestään, en olisi saanut enää kahvilla käydä naispuolisen ystävän luona. Viimein otin avioeron.
miksi ihmiset avioituvat ylipäätään jos asenne on tuo.
On itsestään selvää, että jos ostat auton se vanhenee eikä uutuuden viehätystä enää ole joskus, ja että auto ei enää pärjää uusimpien automallien kanssa, eikä enää kiinnosta itseänne eikä ulkopuolisia kuten ennen.
Mutta miten ihmeessä omaan aviopuolisoon voi suhtautua kuin autoon, käyttötavaraan?
Sairaat, itsekeskeiset, itsekkäät, tunnevammaiset ihmiset voi suhtautua noin omaan aviopuolisoonsa, ja sen takia teidän pitää harrastaa vain irtosuhteita koska avioitumisenne joka tapauksessa kenenkä tahansa kanssa, päätyy avioeroon ennemmin tai myöhemmin. Ei sellaista ihmistä olekkaan jonka kanssa voisitte onnistua.
Kaiken huippu on se, että ette ymmärrä, että teette itsestänne ihan samanlaisen käyttöesineen tehdessänne muista käyttöesineitä.
Voi pinnallisia ihmisiä.
Eipä ole korispelaaja nyt ihan ymmärtänyt mistä on kyse. Lue uudestaan aloitus ja vastauksia siihen, niin pääset jyvälle. She.. on ymmärtänyt melko hienosti mistä on kyse, kiitos hänelle, toki muillekin vastaajille.
Itse yrittäisin ottaa asian puheeksi puolison kanssa. Varmasti saatte asiat selvitettyä ja rakkauden taas nousuun.
Kerropa, miten olet/olette yrittäneet hoitaa parisuhdettanne.
- milloin viimeksi olitte kahdestaan kävelyllä?
- Milloin viimeksi vietitte yön kahdestaan ilman lapsia?
- Milloin viimeksi annoit suukon/halauksen
- Milloin viimeksi juttelitte tulevaisuudentoiveistanne
- Milloin viimeksi tuit puolisoasi hänen tavoitteessaan
- Milloin viimeksi sinulla oli omaa aikaa? Esimerkiksi käynti kuntosalilla ilman puolisoa ja lapsia.
- Oletteko osallistuneet parisuhdekurssille?
- Oletteko käyneet perheasiainneuvottelukeskuksessa
- Oletko puhunut terapeutin kanssa ongelmistasi, entä ystävien/äitisi/anopin.
- Milloin olet laatinut listan puolisosi hyvistä puolista?
- Milloin olet kiittänyt puolisoasi?
- Milloin olet pukeutunut seksikkäästi puolisoasi varten?
- Milloin olet hieronut puolisosi hartiat?
- Milloin viimeksi rakastelitte?
Eronnut, vaikka...
- kahdestaan kävimme kävelyllä kyllä
- yö kahdestaan...miksi, jos ei kiinnosta?
- suukko tai halaus on pyyteetöntä, siihen ei tarvita rakkautta
- tulevaisuudet toiveet näyttivät eri suuntiin
- tuki, sen antaa kelle vain, joka yrittää eteenpäin, siihen ei tarvita rakkautta
- kuntosalilla tuli käytyä ihan riittävästi ja tottakai ilman puolisoa ja lapsia
- parisuhdekurssi on yhtä kiinnostavaa kukkua kuin synnytysvalmennus, eka tunti riitti
- ongelmista? haetko itse aina ulkopuolista liibalaabaa ongelmiin? Pystyn erittäin hyvin käsittelemään ongelmat pääni sisällä itse.
- kiitin aina, jos oli jotain kiitettävää
- seksikäs pukeutuminen on ihan yes, mutta miksi provosoida ja kiusata toista, jos kosketuskin ällöttää, eikö silloin pitäisi olla jo "horon mieli" että pystyisi, parempi siis olla kiusaamatta.
- hartoita hieron, puolison, lasten, duunikavereiden, siihen ei tarvita rakkautta.
- annoin loppuun asti.
*******************************
Joskus se vain on niin, että se yhteinen nauru loppuu ja hyvä muuttuu epämieluisaksi, mitäpä sitä muuta leikkimään.
- Yhteinen tekeminen ja siinä yhteydessä juttelu auttaa puolisot tuntemaan toisiaan ja tietämään missä mennään
- Miksi yö kahdestaan on lakannut kiinnostamasta. Mistä sinä/puolisosi sytyitte aikaisemmin, vai onko yö kahdestaan aina ollut helvetillinen taakka jossain näytelmässä ulkopuolisille ihmisille?
- suukkoja annan vain puolisolleni, en muille miehille. Halaan eri tavalla serkkuani kuin puolisoani
- Joskus toiveita voidaan toteuttaa vuorotellen
- minä en ehdi auttaa kaikkia, läheisimpiäni kyllä. Kaikkien päämääriä en ymmärrä
- sinulla oli siis omaa aikaa
- monet ovat saaneet apua parisuhdekursseilta
- ihmiset tarvitsevat tukea vaikeuksissa, vaikka ratkaisut on aina tehtävä itse.
- olisiko puolisosi mielestä ollut useammin kiitettävää?
- miksi et enää halua olla nätti tai seksikäs puolisosi seurassa vai etkö ole koskaan halunnutkaan?
- rakkaansa kanssa voi hartioiden hieronnasta siirtyä seksiin tai olla siirtymättä. Lapsilta hierotaan hartiat.
- olit siis ainakin lopussa vastentahtoisesti yhdynnässä?
Koita ymmärtää, että väkisin ei tapahdu mitään, koita ymmärtää, että jonain päivänä sinun tai miehesikin mielenkiinto saattaa loppua (seksipöksyistä riippumatta).
Meillä kyllä halataan ja saatetaan suukottaa poskelle muitakin, kuin omaa puolisoa.
Onko sinusta oikein kiusata toista seksikkäillä asuilla, jos toinen ei enää kiinnosta, ilmeisesti on.
Joskus vain aika ajaa suhteen ohi, pidätkö "rakkaudesta" kiinni väkisin vain rakkauden vuoksi, unohtaen todellisen tunteen?
Minäkin olen luetellut vastaavia asioita, kuin sinä...Milloin viimeksi nauroitte sylikkäin sydämen pohjasta? Milloin luit toisen katseesta miten tärkeä ihminen olet? Milloin tunsit miten upeaa on, kun sanoja ei tarvita? jne jne jne
Näitä kotipsykologeja riittää, mutta kuitenkin on hyväksyttävä myös se tosiseikka, että tunteet muuttuu ja jopa loppuu, kaikista hienoista sanahelinöistä huolimatta. Pahoittelen, jos sinua harmittaa, että lätistin hienoa listaasi, mutta ei se ollut mikään kovinkaan omintakeinen luettelo.
Mutta voin myös sanoa, että elämä jatkuu... ja nautin siitä, koska nyt tiedän mitä elämältäni haluan.
Tuossa se tuli "rakkaansa kanssa voi hartioiden hieronnasta siirtyä seksiin tai olla siirtymättä."
Aivan näin. Rakkaan kanssa. Jos kumppani ei tunnu yhtään rakkaalta, niin yhdessäolosta tulee väkisin puurtamista, se maistuu puulle.
Kysyit mikä riittää syyksi avioeroon. Kopioin tähän ensimmäisen kirjoitukseni tammikuussa 2007 kun aloin purkaa päivittäin tunteitani kirjoittamalla. Heinäkuussa 2007 muutimme erilleen. Kirjoituksessa kaikkien nimet on muutettu ja ex-miestäni kutsun vain mieheksi. Ei se niin dramaattista tarvitse olla, joskus vaan kaikki loppuu.
Tammikuu 2007
Joku on sanonut, että kirjoittamalla asiat paperille ne jotenkin selkiytyvät...tiedä sitten onko perää mutta ainakin yritän, valvoisin kuitenkin sängyssä ja miettisin asioita joten samapa tuo.
En osaa sanoa mikä nyt on, kaamosmasennus vai joku ikäkriisi, mutta joka päivä elämä tuntuu vaan merkityksettömämmältä. Tuntuu vaan siltä että tässäkö tämä elämä nyt oli. Voi olla että kiireinen syksy teki osansa, ei ehtinyt ajattelemaan elämäänsä, puski vain töitä raivon vallassa ja nyt kun työrintamalla on rauhallista, kaikki asiat tulevat mieleen ja korostuvat entisestään.
Olisi helppoa jos voisi puhua jollekin kun mieltä painaa, mutta ne ihmiset ovat niin kovin vähissä kenelle voi puhua muutakin kuin paskaa. Miestä ei kiinnosta mun työkuviot eikä juuri muukaan, enkä viitsi edes enää puhua mistään kun loppupeleissä siitä ei tule kuin riitaa. Outoa miten ihminen muuttuu niin vieraaksi vuosien aikana vaikka luulisi että olisi toisinpäin. Tämä avioliittokin tuntuu olevan loppuun katsottu, olisi kaikkein parasta kun pystyttäisiin myöntämään asiat niin kuin ne ovat, mutta kun ei edes puhuta asiasta vaikka varmasti se on molempien mielessä käynyt. Tunteet ovat muuttuneet, minun puoleltani kaikki intohimo on hävinnyt, hänestä en tiedä mutta on sellainen fiilis että nukun parhaan kaverini kanssa vaan samassa sängyssä. Teknisestihän hän on paras petikumppani mitä saattaa toivoa, mutta kun kaikki se vatsanpohjaa riipaiseva tunne on kadonnut, ei vaan tee mieli jäädä suukottelemaan ja kainaloon makoilemaan. Rakkaus ei ole hävinnyt, tulen aina rakastamaan häntä mutta nyt tällähetkellä en enää romanttisessa mielessä. Ideaali tilannehan olisi että ollaan helvetin hyvät kaverit, asutaan yhdessä ja hoidetaan asiat jo pelkästään lastenkin takia, ja muuten sulassa sovussa annetaan toistemme elää omaa elämäänsä. Se vaan taitaa olla utopistinen ajatus. Minulta se kyllä onnistuisi, kaikenlainen mustasukkaisuus ja muu kun on hävinnyt, päinvastoin, joskus ajattelen että hän ansaitsisi jonkun joka olisi rakastunut häneen. Kyllä ollaan koitettu elvyttääkin tätä liittoa parilla reissulla mutta se ei oikein ole onnistunut kun kaikki hyvät aikeet karisee kun päästään taas arkielämään. Viime reissukin oli todella hieno, hänen kanssaan on helppo olla matkalla, viihdyn todellakin hänen kanssaan koska meillä kuitenkin on samanlainen huumorintaju, seksi oli hyvää vaikka en suuria tunteita enää tunnekaan ja se ylenmääränen viinan kanssa läträäminenkin mitä kotioloissa on jäi siellä yhteen iltaan. Luulen että toi viinanjuontikin johtuu pitkälti siitä että hän itsekin jotenkin tietää tän suhteen tilan ja sitten vielä kaikki työpaineet ja muut rassaa, enkä minä kyllä yhtään varmaankaan helpota sitä tilannetta.
On välillä tosi kateellinen olo kun katsoo tuota Almaa miten rakastunut hän on siihen miesystäväänsä, en edes muista miltä se tuntuu, olisi joskus ihana vielä tuntea jotain tuollaista, mutta en usko että se tässä liitossa enää onnistuu, vaikka eihän sitä koskaan tiedä miten ihmisen tunteet muuttuu. Sellaista väkisin yrittämistä vaan en enää halua, tunteet tulee jos on tullakseen.
Kaipaisin ennen kaikkea sitä, että voisin tehdä jotain sellaista mitä aikuisen ihmisen pitäisi saada tehdä kysymättä lupaa, mennä vaikka leffaan, ostoksille, peliä katsomaan, mennä yksin jonnekin kylpylään tai vaikka laivareissulle tai mennä kylään istumaan ilman että koen olevani jotenkin tilivelvollinen. Varsinkin se tuntuu pahalta kun olen ystävystynyt Vallun ja Vellun kanssa, Kallusta puhumattakaan ja joskus kun käyn pikaisesti kahvilla heillä, tuntuu niin kuin olisin saatanan suuri rikollinen. Johtuu siitä että oli se yksi sananvaihto tässä kotona näistä mun miespuolisista kavereistani enkä sen jälkeen ole kyllä sanallakaan sanonut kenestäkään mitään. Olisi vaan mukava kun voisi istua ihan rauhassa ja juoda sen kahvinsa ja jutella mukavia tai vakavia eikä tuntea kokoajan huonoa omaatuntoa jostain. On niin kurja kun joutuu salaamaan jonkunnäköisen perhesovun takia että käy kavereilla ja juttelee puhelimessa ja kuitenkin Kallukin on tullut mulle tosi läheiseksi kaveriksi sen jälkeen kun hänellä oli tosi vaikeeta ja juteltiin paljon kaikesta. Miehen kaverit sitten taas tuntuu entistä vieraammilta sen jälkeen kun oli se hirvee ressu siitä miten hänen kaverinsa ihmettelevät kun minä jatkuvasti istun jätkien kanssa kaljalla ym. Tuli sellainen olo että vielä vähemmän haluan olla missään tekemisissä kyseisen porukan kanssa eli toisinsanoen ihmetelköön sitten keskenään. Hessu on ainoa sellanen ihminen kenen kanssa voisin haluta jutella jotain, mutta yleensä kun nämä reissut ja istujaiset menee siihen helvetilliseen kännäämiseen ja yleiseen älämölöön jossa minä en sitten taas nykyään lainkaan viihdy, on sekin jutustelu jäänyt vähän vaiheeseen. Ymmärrän kyllä miestä että tollaset jutut ottaa päähän, mutta mä en kertakaikkiaan voi enkä halua ihan kokonaan elää vain ja pelkästään työn ja kodin väliä. Mun on pakko saada jutella joskus ihan muita asioita ja joskus edes nauraa jollekin asialle (muillekin kuin lasten hassuille jutuille) kun tuntuu että nykyään itku puristaa kurkkua kokoajan.
En ymmärrä itseäni tässä asiassa, sillä enhän ole holhouksen alla eikä kukaan omista minua...nyt vaan on sellanen olo että olen jäänyt johonkin loukkuun enkä pääse ulos mitään kautta. En kertakaikkiaan tiedä mitä tekisin kun ahdistaa niin paljon. Joskus katselen vuokrattavia asuntoja lehdestä ja olen sitä miettinyt että taloudellisesti kyllä pärjäisin ihan hyvin mutta en vaan haluaisi tätä kotia hajottaa enkä tiedä onko se mikään ratkaisu...kun lapset aikuistuvat olisi se kiva kun heillä olisi paikka minne tulla sen mahdollisen perheen kanssa ja kuitenkin mies on antanut mulle jotain sellaista jota kukaan muu ei pysty antamaan, lapset, joten olisi tietenkin hienoa jos sitten joskus vanhana voitaisiin nauttia myös lapsenlapsista yhdessä. Haluaisin vaan olla edes hetken aikaa vapaa tekemään niin kuin tahdon ja katselemaan ja kokemaan jotain ihan yksin. Mietin tuossa illalla että vuokraan mökin jostain ja menen sinne ihan yksin viikonlopuksi mutta...ja taas iski syyllisyys jostain jota en ole muuta kuin ajatellut.
Olisi niin helppoa jos voisi syyttää toista jostain, mutta kun tämä mun paska oloni ei ole kenenkään vika tai jos edes voisi sanoa missä on vika...
Nyt päivällä kun tulin kotiin käymään luin tän vuodatuksen ja tuntuu jotenkin jännältä että pystyy laittamaan omia ahdistavia ajatuksiaan ylös näinkin järkevässä muodossa...paljon halvempaa kuin psykiatrilla käynti ja saattaa jotain auttaakin. Tekee hyvää olla rehellinen itselleen, jos joskus vielä pystyisi olemaan rehellinen avoimesti toisellekin.
Pää tuntuu olevan hajoamassa ja eilen kun kävin mutsilla, yritin siinä jotenkin selvittää että on aika masentunut olo parhaillaan. No eihän siitä ollut mitään apua kun siellä saa kyllä tuntea ja kokea että kyllä mulla sentään on asiat hyvin verrattuna kaikkiin muihin. Mutsin resepti on aina sama, kyllä sun on jaksettava kun minäkin olen jaksanut ja päläpälä. Tässä ehkä tämä suurin syy onkin mun ahdistuneeseen oloon kun tuntuu että kaikki ihmiset ympärilläni vaativat multa jotain, kuka rahaa tai siis melkein kaikki rahaa, kuka kuuntelijaa ja kuka mitäkin. Sisko sanoi mulle kerran että joskus tulee ihmiselle se hetki kun pitäisi unohtaa kaikkien muitten tuntemukset ja ajatella vain ja ainoastaan itseään. Mitenkähän se onnistuisi, olen saanut ympärilleni ihmisiä jotka osaavat syyllistää vain pelkällä olemuksellaan, mitään ei tarvitse sanoa kun pystyy päältä näkemään sen. Olisi hyvä jos pystyisi olemaan tässä asiassa riittävän itsekäs ja ottamaan sitä omaa tilaa, mutta kun ei kukaan edes tajua miten paha olla mulla nyt on niin eihän kukaan sitä käsittäisi ja sitten taas minä tuntisin olevani entistä huonompi ihminen. Eli pirullinen lahja kun osaa näytellä että kaikki on ok vaikka on ihan rikki sisältä.
Varmaan osaltaan tämä tyhjyyden tuntu johtuu nyt siitä kun lapset rupee olemaan aikuisia ja elävät omaa elämäänsä. Itse kokee kuitenkin vielä olevansa ei nyt ihan ikäloppu ja kuitenkin tuntuu että elämä on nyt eletty. Yli 20 vuotta ja jäljellä on hiljaisuus, siis todellinen hiljaisuus. Jos jotain puhutaan niin se on pelkkää sanahelinää, mitään todellista asiaa ei enää ole. En kaipaa rakkaudentunnustuksia enkä sellaista, olisi vaan hyvä jos joskus toinen kuuntelisi ja olisi aidosti kiinnostunut jostain asiasta. Kaipaan sitä kun voi mennä toisen syliin ja vaan olla siinä. On vaan niin että aikaa myöten se puhumattomuus ja kaikkitunkeva hiljaisuus tappaa tunteet eikä enää halua mennä siihen syliin.
Nämä lauseet kirjoitin puolitoista vuotta sitten ja nyt kun itse niitä luin, järkytyin miten huonossa jamassa olen silloin ollut.
Painavaa tekstiä. Minkälaisessa jamassa olet nyt?
Kiitos kysymästä. Voin oikein hyvin, elämä jatkuu eron jälkeenkin. Olemme mieheni kanssa hyvät ystävät, minä löysin uuden rakkauden viime talvena ja nyt tuntuu elämä hymyilevän. Sirpaleiden korjaaminen vie oman aikansa mutta kuten sanoin elämä jatkuu. Uskokaa minua, tuo omien ajatusten kirjoittaminen auttaa kummasti kun ei vaan rupea kovasti jäsentelemään vaan antaa palaa. Kysymyksesi luettuani luin ensimmäisen kerran eron jälkeen kirjoituksiani ja huomasin että olin siihen aikaan todella rikki ja eksyksissä. Aina toki kannattaa yrittää korjata suhdettaan mutta aina se vaan ei onnistu. Täällä palstalla tuntuu kyllä löytyvän moralisteja ja kotikutoisia psykiatreja joka lähtöön, mutta loppupeleissä kaikki on vain omista tuntemuksista kiinni. Älä anna kenenkään muun mielipiteen vaikuttaa päätöksiisi, kuuntele omaa sydäntäsi ja ole terveen itsekäs, sillä sinulla ei ole kuin yksi elämä ja se on ainutlaatuinen. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Kyllä täällä onneksi on tullut erittäin hyviä vastauksia ja mielipiteitä, kaikki varmasti aitoja sellaisia, kiitos niistä! Moralisoidakin saa ja kuuluukin jos siltä tuntuu, osaan kyllä suhtautua siihen oikein. Ihmisten mielipiteitä ja kokemuksia haluankin lukea, siksi tänne kirjoitin alunperin. Puolisoni kanssa ei kovin hyvin näistä voi meillä keskustella, hänen mielestään kun kaikki on hyvin eikä ongelmia suuremmin ole. Hän toteaa yleensä vain että "koita kestää, hän on sellainen kuin on". Sinulle myös oikein hyvää jatkoa "tämän kokenut"!
Joskus vaan ihmiset eivät ymmärrä sitä, että kun toinen on hajoamispisteessä voi sellaiset kovin moralisoivat kommentit olla kaikkea muuta kuin hyväksi vaikka ne ihan hyvällä tarkoituksella annettaisiinkin. Totuuksia kun tässä maailmassa on niin paljon kuin meitä ihmisiäkin. Koittakaamme tukea toinen toistamme vaikeina hetkinä vaikka ei asioista aina niin samaa mieltä oltaisikaan.
Hyvä kirjoitus , olemme emännän kanssa muuten varmaan juuri menossa tuossa samassa pisteessä ja kaikki mitä tälläkin hetkellä tunnen on pelkkää tuskaa kun tiedostan että emännällä on varmaan juuri tuollaiset ajatukset päällä, tosin meidän lapset ei ole viellä edes lähelläkään täysi-ikäisyyttä ja silleen.
Toivon että pystyisit puhumaan vaimosi kanssa tilanteestanne koska kuitenkin tiedostat ongelman ja koet tuskaa siitä että myös vaimollasi on paha olla. Me emme siihen pystyneet mutta luulisin että teillä voisi siihen olla mahdollisuus. Ottakaa aikaa ja puhukaa REHELLISESTI ilman syyllisyydentunnetta kaikki mikä painaa, jos avioliittonne ei sillä korjaannu, ainakin suuri taakka putoaa teidän molempien hartioilta. Itse kannoin tuota painolastia kuukausia ja olin jo niin kuilun reunalla ennen kuin saimme ratkaisevan siirron tehtyä, että meillä ei enää paluuta ollut. Lapsien takiahan moni aviopari sinnittelee, mutta on muistettava myös se että lapsi voi paremmin eronneiden mutta onnellisten vanhempien huomassa kuin ehjässä mutta onnettomassa kodissa. Kävi teidän liitollenne sitten miten hyvänsä, muistakaa tukea toisianne, sillä teillä kuitenkin on aina olemassa jotain yhteistä ja todella kallisarvoista, lapset ja paljon myös onnellisia muistoja.
Itse kritisoin "hyvien" neuvojen antajia ja nyt huomaan itse tekeväni samaa:). Toivon sinulle ja vaimollesi kaikkea hyvää.
Tämä meidän "prosessi" on kestänyt jo vuosia (ensimmäisen kerran vaimoni puhui eroajatuksistaan 2 vuotta sitten)ja tiedän myös sen että yksin en pysty asiaa muuttamaan , tätä alkuperäistä kommentoijaa tässä luettuani taidan jo tietää että jokin on jo perustavasti hävinnyt koska jos toinen osapuoli ei pysty tuntemaan enää mitään minua kohtaan niin ei auta kun ei auta, itse tässä kerran ehdottelinkin jopa parisuhdeterapiaa josta vaimoni kohteliaasti kieltäytyi, lapsien huoltajuudesta olemme vahvasti erilinjoilla koska olen itse pyörittänyt lastemme arkea hyvin pitkän aikaa ja vaimolla on ollut enempi lasten harrastusten järjesteleminen, joten vaikeatahan tämä tulee olemaan mutta itse päätöstä en kyllä pysty venyttämään enää montaakaan kuukautta.
Jos tilanne on väistämätön on aivan turha kiusata itseään ja toista. Me tulimme siihen tulokseen, että eroamme kun vielä pystymme kulkemaan samalla puolen katua, emmekä odota siihen asti kun vihaamme toisiamme yli kaiken. Tietenkin meillä oli siten helpompaa että lapset olivat jo aikuisia vaikka toinen vielä kotona asustaakin. Koittakaa saada lastenhuoltajuus asia sovittua, sillä lasten parastahan te kuitenkin varmaan molemmat myös tahdotte. Tiedän että sinulla on nyt vaikeaa ja vielä pitkä kivinen tie kuljettavanasi, mutta jonain päivänä kaikki näyttää taas sinun elämässäsi valoisammalta. Jaksamista sinulle.
Ei vain jaksanut sitä tasapaksua elämää päivästä ja vuodesta toiseen. Meillä on vain tämä yksi elämä.
syyksi riittää, että
- ilo on kadonnut suhteesta
- ei koskaan kaipaa toista, vaan pikemminkin tuntee toisen olevan tiellä, haluaisi olla mieluummin yksin
- ei enää arvosta toista
- ei saa toiselta mitään (tai jos jotian saa, niin pahan mielen)
- ei ole yhteisiä harrastuksia/puheenaiheita - ainakaan sellaisista asioista ei voi puhua, joista eniten haluaisi
- parisuhde tuntuu loputtomalta työltä, ponnistelulta ja paremman odottamiselta.
Siinäpä muutama esimerkki. Tärkein hyvä peruste kuitenkin on "minusta tuntuu pahalta". Siinä ei ole kylliksi motiivia jatkaa suhdetta.
Kun on kauan aikaa ollut avioliitossa/suhteessa, niin arki on arkea - usein tasapaksua ja kiihkotonta. Monille tulee aika, jolloin pysähtyy miettimään tässäkö tämä nyt on. Sitä miettii mihin katos intohimo - se kipinä suhteesta. Minäkin mietin näitä ja mietin tätä siten, että mitä tehdä, jotta tämä kaikki EI johda eroon. Mietin miksi avioliitto tuntuu tylsältä. Mietin miksi olen usein yksinäinen ja surullinen sekä pahoitan mieleni puolisoni vuoksi. Otimpa asiat puheeksi ja käsittelimme tunteitamme. Puolisoni oli mietiskellyt samoja juttuja. Totesimme, että avioliittomme on edelleen meille arvokas asia, sellainen johon tahdoimme sitoutua ja onneksemme tahdomme molemmat sitä edelleen. Nyt on sitten pohdittu miksi tähän pisteeseen on tultu. On kuulkaa puhuttu tunteistamme ja mielipiteistämme todella paljon! On juteltu menneistä, nykyhetkestä ja tulevaisuuden haaveistamme. Tämä kaikki on todella lähentänyt meitä. Tutustumme toisiimme paremmin. Seksikin on ollut erilaista - parempaa:) Kokeilemme kaikenlaista uutta...ja juttelemme edelleen kaikesta. Me molemmat huomasimme, että pitää osata ottaa toinen mukaan kaikessa ja osoittaa kiinnostuksensa toisesta. Koskaan ei saa olla niin kiire, että se parisuhde unohtuu. Se vaatii hoitoa.
Täytyy onnitella teitä että olette päässeet noinkin vaikeassa asiassa eteenpäin, meillä vastaava tilanne mutta vaimo ei vain suostu minkäänlaiseen keskusteluun hän vain välttelee ja yrittää muutenkin vain ottaa lisää etäisyyttä minuun, nyt kun tilannetta on väännetty jo useampi vuosi (erokeskusteluja ja muita) niin alan itsekkin jo pikkuhiljaa uskoa että en taida oikeasti edes tuntea häntä enää, meilläkin on lapsia ja muuten kaikki puitteet ihan ok mutta jokin nyt vain mättää en tiedä kyllä mikä. JIPPII oikein innolla odottelen taas tulevaa viikonloppua.
ei näytä tarvita kuin ystävätteren ero ja hänen houkutus,niin minä olen tätä omaa eroa pähkäillyt.meillä ainakin ex-vaimo muuttu nopeasti kaverinsa eron jälkeen.
Ihminen on siinä mielessä outo eläin, että syytä haetaan aina muualta. Ehkä joskus olisi vain hyvä pysähtyä peilin eteen ja myöntää, että vaikka kaikki asiat olisikin omasta mielestään hyvin hoitanut se ei vaan riittänyt. Eikä siitä kannata syyllistää sen enempää itseään kuin toista.
Voi olla, että ystävättären ero oli jo käymässä olevalle prosessille se viimeinen laukaiseva tekijä. Ehkä se antoi exällesi rohkeutta myös omaan päätöksentekoon.
Jos haluat ajatella että se oli syy eroon petät vain itseäsi, en tiedä auttaako ja lohduttaako se sinua, mutta tuskin sillä itsellesi oikeita vastauksia saat.
Kuten Olga kirjoitti...eroon riittää se, että on tarpeeksi paha olla, sitä pahaa oloa ei aina vaan huomaa, kun on toista lähellä, kuten kipuun siihen tottuu.....
Hyviä kommentteja paljon ja juuri niitä samoja asioita on tullut esille kuin itse olen miettinyt. Hienoa että myös muut ovat ottaneet ketjun "käyttöön" ja saaneet varmasti arvokkaita mielipiteitä omista ongelmistaan. Itse olen pyrkinyt toteuttamaan monia noista neuvoista joita olen saanut jo paljon aikaisemmin, mutta ne eivät oikein meillä toimi. Rahaa niihin ei saa/voi käyttää ja lapsia ei voi viedä hoitoon niin jäljelle on jäänyt vain yhteiset ulkoilulenkit. Toki jotain sekin, mutta ehkä itse kuitenkin kaipaan jotain muutakin. She.. on hyvin samoilla linjoilla kuin minäkin ajatuksissani. Hienoja kommentteja myös monilta muilta, kiitos niistä. JA NYT OIKEIN HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE, NAUTITAAN SIITÄ NIIN HYVIN KUIN VOIDAAN! Ja katsotaan sitten...
Oikein hyvää juhannusta myös itsellesi!
Toivon, että pääset elämässäsi sellaisiin ratkaisuihin, että tunnet olevasi kokonainen ja onnellinen.
Moni varsinkin jätetty on hyvinkin katkera erosta, eikä voi ymmärtää miksi niin kävi, tuntuu olevan sellainen käsitys, että ainoat hyväksyttävät syyt eroon on väkivalta, alkoholi, tms.
Luulen että naiselle on kuitenkin tunnepuoli tärkeämpää kuin miehille (joo joo miehet, on poikkeuksiakin), kuollut on kuollut, sääli vain että sitten eron jälkeen alkaa leikki lapsilla ja omaisuudella.
RAUHALLISTA, HYVÄÄ JUSSIA KAIKILLE...SINÄ, JOKA OLET YKSIN MIETI...IHAN TAVALLINEN VIIKONLOPPUHAN TÄMÄ OIKEASTI ON...SAA VAIN OLLA YHDEN PÄIVÄN PIDEMPÄÄN POIS TÖISTÄ!