Haluaisin kuulla miesten mielipiteitä seuraavasta:
Olemme miesystäväni kanssa olleet pari vuotta varsin antoisassa ja hyvässä (henkinen yhteys, erotiikka, yhteiset tekemiset.. kaikki pelaa)suhteessa, jossa yhdessäoloa ja yhteistä aikaa on ollut vaihtelevasti. Kränää ja ikävyyksiä tulee siitä, että välillä mies paahtaa töitä kuin hullu, eikä silloin edes voida nähdä. Menee välillä viikko, joskus kolmekin ilman näkemistä..
Miehelle tuo tuntuu riittävän, mutta kuitenkin kertoo haluavansa olla enemmän yhdessä jos sen voisi järjestää, samoin hän myöntää jossakin mielessä kohtelevansa minua "väärin" kun ei vastaa toiveisiini. Hänen mielestä meillä todella on hyvä suhde, rakkautta ja hänellä säilyy se "henkinen yhteys" minuun erosta huolimatta. Itse kuitenkin olen huomannut, että en jaksa enää samalla tavalla kaivata jotakin, mitä ei näytä tulevan, rakkauskin alkaa olla kiikunkaakun, vaikka häntä olen rakastanut enemmän kuin ketään toista koskaan. Asiasta on puhuttu paljon, mutta tilanne jatkuu, mies on niin ahne työlle ettei pidä nykyisinkään riittävästi vapaata. Välimatkaakin on. Kysyisinkin teiltä, että millä logiikalla mies voi kuvitella suhteen pysyvän hyvänä ja rakkauden kestävän, jos fyysinen yhteys ja yhteinen tekeminen on harvinaista? Hän itse ei osannut vastata tuohon, vaikka yritin ihan vakavissani kertoa ajatuksistani. Kerroin, etten halua päästää hyvää suhdetta väljähtymään ja heittää rakkautta hukkaan, mutta hän ei ymmärtänyt sillä kertomansa mukaan hänen tunteensa ovat niin vahvat, että ne kestävät etäisyyden.
Oletteko te kaikki yhtä huolettomia ihmissuhteissanne? Ja osaisiko joku auttaa minua ymmärtämään, miksi mieheni ei tilannetta ymmärrä?
Olemme miesystäväni kanssa olleet pari vuotta varsin antoisassa ja hyvässä (henkinen yhteys, erotiikka, yhteiset tekemiset.. kaikki pelaa)suhteessa, jossa yhdessäoloa ja yhteistä aikaa on ollut vaihtelevasti. Kränää ja ikävyyksiä tulee siitä, että välillä mies paahtaa töitä kuin hullu, eikä silloin edes voida nähdä. Menee välillä viikko, joskus kolmekin ilman näkemistä..
Miehelle tuo tuntuu riittävän, mutta kuitenkin kertoo haluavansa olla enemmän yhdessä jos sen voisi järjestää, samoin hän myöntää jossakin mielessä kohtelevansa minua "väärin" kun ei vastaa toiveisiini. Hänen mielestä meillä todella on hyvä suhde, rakkautta ja hänellä säilyy se "henkinen yhteys" minuun erosta huolimatta. Itse kuitenkin olen huomannut, että en jaksa enää samalla tavalla kaivata jotakin, mitä ei näytä tulevan, rakkauskin alkaa olla kiikunkaakun, vaikka häntä olen rakastanut enemmän kuin ketään toista koskaan. Asiasta on puhuttu paljon, mutta tilanne jatkuu, mies on niin ahne työlle ettei pidä nykyisinkään riittävästi vapaata. Välimatkaakin on. Kysyisinkin teiltä, että millä logiikalla mies voi kuvitella suhteen pysyvän hyvänä ja rakkauden kestävän, jos fyysinen yhteys ja yhteinen tekeminen on harvinaista? Hän itse ei osannut vastata tuohon, vaikka yritin ihan vakavissani kertoa ajatuksistani. Kerroin, etten halua päästää hyvää suhdetta väljähtymään ja heittää rakkautta hukkaan, mutta hän ei ymmärtänyt sillä kertomansa mukaan hänen tunteensa ovat niin vahvat, että ne kestävät etäisyyden.
Oletteko te kaikki yhtä huolettomia ihmissuhteissanne? Ja osaisiko joku auttaa minua ymmärtämään, miksi mieheni ei tilannetta ymmärrä?
Vastaukset 31
Vanhimmat
vastata kysymykseen paremmin. Nyt vain paahdan töitä kuin hullu.
et säkään sitä miestä halua tajuta. Miks se tekee sitä duunia ni helvetisti? Ehkä siks, että tulevaisuus olis helpompi?
Tulevaisuudestakin, siitä yhteisestä on joskus ollut puhetta.. mutta käytännössä tuntuu ja näyttää siltä, että se on hänen tulevaisuutensa. Ei meidän. Kuinkahan sanoisin selkeästi.. käytännössä ei ole mitään runkoa olemassa esim. siitä, missä ajassa voisimme hankkia yhteisen kodin, vaikka siitä on puhettakin ollut. Silloin minun on vaikea ymmärtää, jos se hänen työhulluutensa ei ole selvästi ponnistelua yhteisen hyvän eteen. Tietysti yhteinen on yhteistä, ja odotukseni koskevat myös omaa mahdollisuutta osallistua sen saavuttamiseen. Tuskinpa kukaan mies hankkisi toisen tietämättä yhteisen kodin, vai mitä?
Ja mietin mitä yhteistä meillä enää sitten olisi, kun mies on mielestään tehnyt tarpeeksi töitä helpottaakseen myöhempää elämää, jos suhde on jäänyt hoitamatta.
>Tuskinpa kukaan mies hankkisi toisen tietämättä yhteisen kodin, vai mitä?
Ensin tupa ja takka, sitte vasta akka. Minä oon hankkinu aikoinaan talon kysymättä toiselta. Ja kesti se silti kymmenen vuotta.
Mut siis. Olennaistahan on se, että ajatteleeko se mies niin, että sinä kuulut sen tulevaisuuteen. Aikarajat ja muut yhteiset jutut on sitte täysin toisarvoisia, jos ajattelu on vaan kohdillaan.
Sori, ajattelin tosi rajoittuneesti ja edelleenkin ajattelen ettei voi olla totta! Joku mies tekee tuolla tavalla. Samalla se on huvittavaa, ja samalla käsittämätöntä mutta tavallaan myös hienoa!
Mies on yhden kerran sanonut varsin painokkaasti, että haluaa sen yhteisen tulevaisuuden juuri minun kanssani, kun sitä epäilin.. Jotenkin häpeän välillä niitä epäilyksiäni, mutta jos en näe mitään konkreettista on vaikea hahmottaa tulevaisuutta.
kannustaen ja jutussa mukana ollen, ni saa aivan toisenlaisen asioihin suhtautumisen kuin epäillen kysellen. Eikä niin kaikista pienistä kannata piitata. Se voi jopa edesauttaa aikataulutusta.
Mies ei näe mitään välimatkaa ikinä olleenkaan, vaan palaa takaisin rakastaen sinua yhtä paljon, kuin lähtiessään. Ehkä jopa enemmän.
Siinä se miehen ja naisen ero.
En ole tämän takia itse ikinä naisia ymmärtänytkään.
Alkoi todella naurattaa tämä huikea ero miehen ja naisen ajattelussa!!
Sitähän tuo mies on minulle yrittänyt selittää, etteivät hänen tunteensa väljähdy erossaolosta, mutten ole ymmärtänyt. Mukavalta tuntui lukea tuo kirjoituksesi, vaikka nyt en sitten omalla naisellisella logiikallani käsitä miksi ero ajattelussa voi todella olla niin suuri..
ehkäpä meillä miehillä on naisista opittavaa, mutta aina kaikille asioille ei vain mahda mitään.
Ehkäpä sitä voisi kuvailla esim. johonkin tuttuun/sukulaiseen josta pidät ja et näe joka päivä, mutta kun näet niin siltikin ollaan ylimpiä ystäviä..
miehesi kanssa. Ehkä hänen tunteensa ovat niin vahvat, että kestävät tuon etäisyyden, mutta ihmiset ovat erilaisia. Ehkä teidän henkinen yhteys vois kuitenkin olla syvempikin, jos ette osaa keskustella asiasta ja ymmärtää toisianne ja viestittää tuntemuksiaan toisillenne? Ehkä hän ei ymmärtänyt kuinka paljon haluat sitä yhdessäoloa ja läheisyyttä.. tai voi hyvin olla, että hän myös haluaa sitä yhdessäoloa enemmän, mutta yhteiskunta on yleensä kasvattanut miehet siihen, että heidän on vaikeampaa kertoa tuntemuksistaan kuin naisten. Tai minkälaisena hän kokee työn roolin elämässään ja voiko sitä jotenkin muuttaa teihin yhteisiin kuvioihin sopivammaksi? Ja ymmärrättekö te kumpikin mitä pohjimmiltaan itse haluatte ja mitä kumppani haluaa? Teidän kannattaa puhua enemmän tuntemuksistanne.
Puhut asiaa sinäkin, ja etenkin tuosta henkisestä yhteydestä. Meillä on aina ollut vapaus puhua ja mies on kyllä ehdottomasti parempi kuuntelija kuin minä joka puhun avoimemmin. Ajan mittaan olemme molemmat lähentyneet tuossa asiassa, hän puhuu nykyisin vapaammin ja minäkin osaan olla välillä hiljaa ;) Mutta itse en tunne enää sitä meidän välistämme sidettä/ yhteyttä samanlaisena, se tuntuu mutkikkaammalta nyt, vaikka kuitenkin olemme muuttuneet "parempaan suuntaan". Siitä olen todella huolissani, sillä montako kertaa ihmiselämän aikana saat tilaisuuden tosirakkauteen? Tällaista aarretta en haluaisi kadottaa.
te ongelmat ratkaisette, ei kai siihen muutakaan keinoa ole. Kirjoitit tuossa ylempänä, että mies on sanonut, että haluaa yhteisen tulevaisuuden kanssasi. Mutta jos lähettelee ristiriitaisia viestejä kumppanille, kuten tuo työn rooli ja sen tuoma etäisyys, niin ei kai se ole ihme, jos sulle mieleen tulee epäilyksiä siitä yhteisestä tulevaisuudesta. Tai siis näin ulkopuolisen silmin katsottuna vois ajatella noin. Eli puhumalla teidän pitäisi selventää asioita.
Ja varmaan teillä on toistenne tuntemaan oppimisessa ja kommunikoinnissa vielä parantamisen varaa, ja jos siitä kummatkin pidätte huolen ja haluatte sen yhteisen tulevaisuuden, niin mikäpä teitä voisi estää silloin?
Jos teistä joku sattuisi olemaan samankaltaisessa suhteessa ja samalla tavalla käyttäisi yhtä vähän aikaa naiseensa kun miesystäväni tekee, niin eikö mielessä koskaan ole pelkoja? Vaikka juuri naisen rakkauden loppumisesta? Siitä, että kunnollinen ja viehättävä nainen kiinnostaa muitakin miehiä ja kiinnostuu jostakin toisesta?
Vielä ei minulle ole niin käynyt, mutta huomaan kyllä "vientiä" olevan. Tässä en nyt ajattele miten minulle kävisi, vaan sitä eikö mies käsitä niin voivan käydä?
Tuo rakkauden osoittaminen toiselle on melko rajoittunutta minullakin nykyisin, kun taas on se työkausi päällä. Osaan huomattavasti paremmin näyttää kuinka tärkeä mies on kun olemme yhdessä. Puhelimessa puhuminen ei jaksa enää oikein innostaa, postiakaan en viitsi nykyisin laittaa.. vaikka haluankin kuulla hänestä päivittäin ja soittelemme puolin ja toisin, se ei tunnu enää samalta.
Ehkä pitäisi ottaa hieman etäisyyttä? Pieni tauko suhteessa voisi selkiyttää minun tunteeni ja ajatukseni, tosin en tiedä ymmärtäisikö mies sellaista.
että jos esteet olivat liikaa naiselle, niin sitten oli väärä nainen.
Tauoista en sano mitään, sitä omaa aikaa pohtia asioita sinulla lienee nyt muutenkin ..
Ajattelin kysyä, että etkö itse usko siihen, että välinpitämättömyydellä voi pilata suhteen yhtä hyvin kuin siitä liikaa huolehtimallakin? En tiedä onko tämä seikka sukupuolesta aina kiinni, mutta jos välittämistä tuntuu olevan kuten meillä, niin kai molempien olisi osansa tehtävä.
Oikea tai väärä.. voimmehan todella lopulta olla väärät toisillemme.. Jonkinlaisen tasapainon toivoisin kuitenkin löytyvän. Tuntuu, että olen tunteineni umpikujassa ja vaikka nyt onkin omaa aikaa miettiä, olen silti sidoksissa mieheen. Tuolla tauolla ajattelin sellaista, että yhteydenpito jäisi vähäksi aikaa niin ettei sen toisen ihmisen mukanaolo häiritsisi ajattelua. Saisi perehtyä niihin omiin tunteisiinsa ja toiveisiinsa hiljaisuudessa.
Sano nyt vaan suoraan että haluaisit tuntea olevasi se kaikkein tärkein miehen elämässä, se johon mies käyttää eniten aikaansa.
Ajatellaan yksinkertaisesti että miehen tunteet ovat aitoja. Nyt on sitten ilmeisesti niin, että sinä olet kuitenkin epävarma niistä miehen tunteista koska olet vasta toiseksi tärkeintä miehen elämässä ajallisesti mitattuna. Haluaisit jotain konkreettista, jotta näkisit teillä olevan yhteisen tulevaisuuden ja/tai että mies on tosissaan sinun suhteen. No, satunpa nyt kuitenkin epäilemään ettei sinulle oikeasti riittäisi se, ainakaan pitkäksi aikaa, vaikka te sitten muuttaisitte yksiin / ostaisitte talon ja muuttaisitte sinne. Nimittäin siinä mahdollisesti kävisi niin, että teidän yhteinen aikanne ei olisi niinkään sitä laatuaikaa vaan se kummasti alkaisi olla sitä arkea. Mies tulee väsyneenä kotiin, käy suihkussa, syö ja kömpii nukkumaan. Sinä odotat teidän yhteisessä kodissanne päivä päivän perään niitä laatuhetkiä, mutta niitä tulee vasta silloin kun miehellä on sitä aikaa. Kuten on jo nytkin, eikö olekin? Tapaatte harvoin, mutta varsinaista arkea teillä ei ilmeisesti ole.
Nyt näyttääkin mun silmiini siltä, että vaikka te leikkisitte kotia, niin sinä olisit silti edelleen tyytymätön ja kelailisit tismalleen samoja asioita kuin nytkin. Mieshän olisi mitä ilmeisimmin edelleen töissä.
- Olisikohan se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Vientiä kyllä näyttäisi olevan... Mitähän tekisin että saisin miehen muuttumaan ja HUOMIOIMAAAN minua paremmin?? Ehkä järjestän vähän mustasukkaisuusdraamaa... Ehkä haen sitä huomiota muilta miehiltä koska omaltani en saa sellaista kuin ITSE haluan... tekisinkö niin, hmm...?
Jotain tuollaista siinä kuitenkin kävisi. No, sen voin sanoa että jos alat leikkimään muiden miesten kanssa, niin voit todennäköisesti sanoa hyvästi nykyiselle miehelle. Olen ollut hieman samanlaisessa tilanteessa missä nainen mukamas ymmärsi että "työt on tehtävä", mutta paskat. Ei ymmärtänyt. Ja kun sitä vientiäkin oli, niin ei tarvitse olla ruudinkeksijä arvatakseen lopun. Ja kyllä, kyllä tuli mieleen että "mitä tässä voikaan käydä". Mutta satun nyt kuitenkin olemaan sitä mieltä ettei toista voi, eikä pidä, omistaa. Suhteessa ollaan vapaaehtoisesti, ja toinen tekee mitä sattuu huvittamaan, jos se on hänen luontonsa. Eli, hieman toisin ilmaistuna, toinen voi alkaa toiselle mieliksi ja hommata kuun taivaalta, mutta jos toinen on sitä mieltä ettei se riitä, niin se ei sitten riitä. Ja hieman tällaista voisi olla havaittavissa sinunkin käytöksestäsi. On kuitenkin positiivista että selvästi pohdiskelet asiaa. Vaikka sitten näin kirjallisen ilmaisun kautta anonyymeille ihmisille.
Niin ja voihan olla niinkin ettei miehen tunteet välttämättä ole niin aitoja kuin mitä antaa ymmärtää. Tai että hän ehken on epävarma sinun käytöksesi suhteen? Ethän vain anna jonkinlaisia ristiriitaisia signaaleja mikä pitää miehen varuillaan? Mä ainakin jos saan sellaisia signaaleja, mun empiiriset kokemukset ei sitten ole niin kovin laajoja, niin mä kyllä pysyttelen varpaillani enkä varmasti humputtele naisen pillin mukaan. Epäluulot, ne on paskamaisia, mutta harvemmin ne on mun kohdallani olleet väärässä.
Keskustelkaa asioista, yrittäkää jaksaa keskustella asioista. Voithan ehdottaa sitä pientä paussiakin, mutta kannattanee tehdä selväksi mistä se paussi johtuu. Oikein teroittaa sitä. Ja ehkä vielä niin, riippuen teidän luonteista, niin ei varmaankaan kannata sotkea kolmansia osapuolia siihen. Se voipi olla sitten se soronnoo.
"Sano nyt vaan suoraan että haluaisit tuntea olevasi se kaikkein tärkein miehen elämässä, se johon mies käyttää eniten aikaansa."
Mielestäni ihmiselämässä pitää olla tärkeitä juttuja: Työ, parisuhde, ystävät, harrastukset.. ja sen kaiken pitäisi olla tasapainossa, jotta elämä tuntuisi hyvältä. Minullakin on elämässä miehen lisäksi muita tärkeitä asioita, joten en tahtoisi olla hänen elämänsä keskipiste.
Olen kuitenkin nainen ja minulla on naisen tarpeet, jotka eivät tunnu nykytilanteessa täyttyvän. Siksi mietinkin alunperin, onko miehille yleensä tyypillistä vain kuvitella suhteen menevän omalla painollaan, ilman että siihenkin kiinnittää huomiota ja antaa aikaa sille.
"..ostaisitte talon ja muuttaisitte sinne. Nimittäin siinä mahdollisesti kävisi niin, että teidän yhteinen aikanne ei olisi niinkään sitä laatuaikaa vaan se kummasti alkaisi olla sitä arkea. Mies tulee väsyneenä kotiin, käy suihkussa, syö ja kömpii nukkumaan. Sinä odotat teidän yhteisessä kodissanne päivä päivän perään niitä laatuhetkiä, mutta niitä tulee vasta silloin kun miehellä on sitä aikaa. Kuten on jo nytkin, eikö olekin? Tapaatte harvoin, mutta varsinaista arkea teillä ei ilmeisesti ole."
Meidän suhteessamme on ollut vaihtelua. Välillä miehen työt vievät hänet kauemmaksi, mutta lähellä työskennellessään hän on asustellut minun luonani ja silloin olemme sitä arkea eläneet. Molemmat myös työmme hoitaen. Ihan tavallista aikataulutusta kaupassakäynteineen, suihkuineen ja telkkareineen, nukkumaanmenoineen ja aamuherätyksineen. Pidän siitä ja mieskin on kiittänyt samaa asiaa. Uskon, että yhteisessä kodissa eläminen ja yhteisten asioiden hoitaminen olisi jokapäiväisenä minulle niin antoisaa ja tärkeää, että jaksaisin miehen ajoittaisen poissaolon paremmin. Oma työni on säännöllisempää ja antaa vapauden myös erottaa se muusta elämästä.
Aikamme on laadukasta, haluaisin sitä vain enemmän ja ymmärrän kyllä mitä arki tarkoittaa.. sekin voi olla laadukasta ilman, että se olisi pelkkää juhlintaa.
"- Olisikohan se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Vientiä kyllä näyttäisi olevan... Mitähän tekisin että saisin miehen muuttumaan ja HUOMIOIMAAAN minua paremmin?? Ehkä järjestän vähän mustasukkaisuusdraamaa... Ehkä haen sitä huomiota muilta miehiltä koska omaltani en saa sellaista kuin ITSE haluan... tekisinkö niin, hmm...?"
Ei tulisi mieleenkään tehdä toisen selän takana mitään väärää! En myöskään järjestäisi mitään draamaa tai lapsellisia pelejä toisten miesten kanssa.. Huomaat ehkä, että ajattelen kuitenkin tunteella, eikä minusta ole peluriksi. Yritän olla ihmissuhteissani suora ja rehellinen, sillä samaa toivon itsekin.
" Keskustelkaa asioista, yrittäkää jaksaa keskustella asioista. Voithan ehdottaa sitä pientä paussiakin, mutta kannattanee tehdä selväksi mistä se paussi johtuu. Oikein teroittaa sitä. Ja ehkä vielä niin, riippuen teidän luonteista, niin ei varmaankaan kannata sotkea kolmansia osapuolia siihen. Se voipi olla sitten se soronnoo."
Minä tiedän, että kaikki olisi loppu sillä hetkellä, kun joku ulkopuolinen tulisi kuvioihin mukaan. Mies ei ymmärtäisi, eikä antaisi anteeksi. Sama toisinpäin, mies lähtisi viivana muille laitumille, mikäli huomaisin hänen virittelevän verkkojaan muilla vesillä. Tästä ei ollut kyse, kun mietin tuossa aiemmin eikö hän ymmärrä sitä, että rakkaus voisi loppua kun sen eteen ei tehdä riittävästi töitä.. Silloin tietysti yhtälailla molemmat voisivat onnensa löytää muualta, mutta miksei vaalita sitä, mikä jo on olemassa?
"Mielestäni ihmiselämässä pitää olla tärkeitä juttuja: Työ, parisuhde, ystävät, harrastukset.. ja sen kaiken pitäisi olla tasapainossa, jotta elämä tuntuisi hyvältä. Minullakin on elämässä miehen lisäksi muita tärkeitä asioita, joten en tahtoisi olla hänen elämänsä keskipiste.
Olen kuitenkin nainen ja minulla on naisen tarpeet, jotka eivät tunnu nykytilanteessa täyttyvän. Siksi mietinkin alunperin, onko miehille yleensä tyypillistä vain kuvitella suhteen menevän omalla painollaan, ilman että siihenkin kiinnittää huomiota ja antaa aikaa sille."
Niin, kyllä. Hyvähän niiden olisi olla tasapainossa. Mutta sitten tämä "minä olen nainen, minulla on naisen tarpeet" juttu. Ehkä tämä on niitä miesten ja naisten välisiä eroavaisuuksia, mutta... Jos ajattelen itseäni, niin mulla ainakaan kun ei ole käytettävissä kuin 24h vuorokaudessa ja työ vie siitä oman osansa (joskus liikaakin) ja haluan myös sitä omaa aikaa (jos en sitä saa, alkaa ahdistamaan), niin on äärettömän vaikea ja kiusallinen tilanne yrittää tasapainoilla "pakollisten velvollisuuksiensa" (työ), itsensä (oma aika), naisen halujen (enemmän yhdessä vietettyä laadukasta aikaa) ja parisuhteen velvoitteiden kanssa.
Vaikka ymmärrän suht täysin naisen haluamisten päälle, onhan ne jollain tavalla hyväksyttäviä, niin silti se vaan herkästi alkaa tuntumaan kohtuuttomalta jos toinen ei selvästikään halua ymmärtää minun tarpeitani. Eli juuri sitä, että haluan myös sitä omaa aikaani - enkä omasta mielestäni ole edes kohtuuton vaatimuksissani.
Tämä toisen "ymmärtämättömyys" voi osittain johtua siitä, että hänellä on säännöllinen työaika / fiksummat työajat, harrasteet sun muut omat menonsa hän voi hoitaa mainiosti töiden jälkeen tai ennen niitä. Odottelee siinä miestä saapuvaksi ja kun mies sitten haluaakin töiden perään vaikka tunnin omaa aikaa, niin se ei olekaan hyvä. Se ei vaan mahdu kaikkien naisten järkeen ettei mies välttämättä halua olla kaikkea töiden ulkopuolista aikaansa hänen kanssaan. Naisellahan ei tätä ongelmaa ollut, koska hänellä oli ne fiksut työajat...
Onhan se totta, että eihän se parisuhde toimi ihan noin vaan, no ehkä korkeintaan ihannetapauksessa, mutta yleisellä tasolla pohdittuna ompi varmaan niin, että jos mies antaa asioiden mennä kokonaan omalla painollaan eikä kiinnitä siihen sen enemmälti huomiota, niin voi olla ettei hänelle ole sen kummempia tunteita naista kohtaan. Mutta, edelleen, toivoisin tässä asiassa johtopäätöksiä vedettäessä huomioitavan myös sen kokonaisuuden, eikä vaan niitä omia "minä haluan asioiden olevan niin, minä en saa tarpeeksi huomioita, minä en ole miehen elämän keskipiste kun en saa tarpeeksi huomiota vaikka minulla on tarpeita" näkemyksiä.
Jos toisesta välittää, niin kai sitä yrittää ymmärtääkin toista? Tässäkin tosin kannattaa huomioida se kokonaisuus, ihan mahotonta jos alkaa olla, niin tekee siitä sitten niitä johtopäätöksiä.
"Uskon, että yhteisessä kodissa eläminen ja yhteisten asioiden hoitaminen olisi jokapäiväisenä minulle niin antoisaa ja tärkeää, että jaksaisin miehen ajoittaisen poissaolon paremmin."
Jos näin on, niin mikäpäs siinä. Mutta vaikka kirjoititkin noin, niin jotenkin vaan edelleen kaihertaa mielessä josko siinä sitten kävisi ajan kanssa niin, että vaikka teillä onkin jotain konkreettista (yhteinen asunto) niin se ei riitäkin. Mutta itsepähän tiedät itsesi ja sisimmät rehelliset ajatuksesi.
"Niin, kyllä. Hyvähän niiden olisi olla tasapainossa. Mutta sitten tämä "minä olen nainen, minulla on naisen tarpeet" juttu. Ehkä tämä on niitä miesten ja naisten välisiä eroavaisuuksia, mutta... Jos ajattelen itseäni, niin mulla ainakaan kun ei ole käytettävissä kuin 24h vuorokaudessa ja työ vie siitä oman osansa (joskus liikaakin) ja haluan myös sitä omaa aikaa (jos en sitä saa, alkaa ahdistamaan), niin on äärettömän vaikea ja kiusallinen tilanne yrittää tasapainoilla "pakollisten velvollisuuksiensa" (työ), itsensä (oma aika), naisen halujen (enemmän yhdessä vietettyä laadukasta aikaa) ja parisuhteen velvoitteiden kanssa"
Missäs ne tuossa tapauksessa ne miehen tarpeet ovat? Eikö miehellä parisuhteessa olekaan muuta kuin velvoitteita ja pakko täyttää naisen halut? Minä tiedän aivan varmaksi, että täytän mieheni tarpeet. Häneltä ei puutu mitään ja sen hän on kertonut usein. Eli hän on tyytyväinen kun HÄNEN tarpeensa täyttyvät ja niinhän ne täyttyvät kun tapaamme kun se hänelle sopii.
Minun tarpeeni täyttyvät muuten, mutta aikaa on liian vähän, mikä johtuu miehestä ja hänen töistään, sekä sesongista että hänen halustaan kahmia niitä niin paljon.
Työ on aina ollut hänelle tärkeä asia, sekä rahallisesti että tekemisen vuoksi, enkä ihmettele miksi hän viihtyy töissään. Kuitenkin hänellä ei tunnu olevan aikaa sellaiseen parisuhteeseen kuin minä toivoisin ja kun olen itse joustanut niin mies ei ole järjestellyt asioitaan toisin. Ei vaikka kaikki työt eivät olisikaan pakollisia ottaa. Mietinkin, ja kysyinkin vasta häneltä, onko hänen elämäntilanteensa sellainen ettei siihen parisuhde sovi kun me emme tunnu pääsevän asiassa tasapainoon. Hänen vastauksensa oli, että suhde häneen vaatii NAISELTA todella paljon... Silloin aloin miettiä, että mitä enemmän enää pystyn tekemään? En mitään. Joko jatkaa ja kärsiä miettien samoja asioita, tai lopettaa suhde kokonaan, mikä olisi harmi. Ja mietin myös, että hänkin voisi välillä kantaa vastuuta suhteen hyvinvoinnista vaikkapa joustamalla niissä töissään ja järjestämällä aikaa MEILLE.
Painotin muutamaa sanaa, sinulle en kuitenkaan ole vihainen ;)
vaikken mies olekaan. Toivottavasti ei haittaa.
Kuvailemasi tunteet tuntuvat hyvinkin tutulta. Mun poikaystävä tekee normaalin päivätyön lisäks keikkahommia eikä muutenkaan pelkää ottaa vastaan lisätöitä, joten aina välillä minäkin jään "työleskeksi" ja näitä on tullut mietittyä aikalailla.
Me ollaan kuitenkin päästy tästä asiasta yhteisymmärrykseen. Mä oon opettanut itseni ymmärtämään, että mies haluaa tehdä enemmän töitä kuin on pakko. Hänelle taloudellinen turvallisuus on tärkeää ja tämä on hänen tapansa panostaa yhteiseen tulevaisuuteen. Minä en oleta hänen panostavan taloudellisesti sen enempää kuin minäkään, mutta koska se tuntuu olevan miehelleni tärkeä asia, niin tehkööt miten lystää.
Toki suhdetta täytyy hoitaa, sille täytyy antaa aikaa ja huomiota, kuten mille tahansa asialle elämässä, jonka haluaa kukoistavan. Keskusteleminen tällaisista voi olla vaikeaa, mutta se on ainoa tapa selvittää pattitilanne. Kummankin on tärkeää tulla puolitiehen vastaan eikä pitää apinanraivolla kiinni omasta kannastaan vaan hiukan yrittää ajatella asiaa myös toisen kantilta. En tietenkään sano, ettetkö olisi yrittänyt, mutta kuulostaa siltä, että teillä on sen verran arvokas suhde, johon kannattaa panostaa entistä kovemmin.
Ihan hyvä on kuulla toiseltakin "leskeltä" mielipidettä asiaan.
Suhteemme on arvokas ja näen sen miehestä kun olemme yhdessä. Ja välillä erossakin, vaikka ne rakkaudentunnustukset ja muu tärkeä "hömppä" eivät tulekaan puhelimessa aina yhtä spontaanisti.. Joskus vain pyörittelen asioita mielessäni ja tulee tunne ettei hän arvosta minun olemassaoloani riittävästi, silloin mietin miksi minun pitäisi aina joustaa ja odottaa. Kuten todettu, tilanne olisi helpompi käsittää, jos meillä jo olisi jotakin yhteistä näkyvää, joko se tavoite valmiina suunnitelmineen, tai jo yhteinen koti jossa odottaisin ihan hyvällä mielellä.
Miten osaisin/ voisin panostaa itse enemmän? Tuntuu etten voi/ saa/ osaa, jos itselleni tärkeät tavat näyttää välittämistä ovat hyvä ruoka, hellittely, juttelu, antoisa seksi.. niitä voin todella antaa vain kun olemme yhdessä. Tuntuiko sinusta koskaan aiemmin, siis kun teidän suhteessa ehkä oli samaa, että olet jotenkin sidottu tai vailla mahdollisuuksia?
Tilanne turhautti aika pahastikin. Tunsin koko ajan vain antavani saamatta tarpeeksi takaisin, mutta tuohan oli vain minun puoleni tarinasta. Mies koki tilanteen tietty aivan toisin.
Tilannetta helpotti se, että purkaannuin avoimesti miehelle. Hän vähensi työntekoa ymmärrettyään, että vaikka hän näkee työntekonsa panostuksena myös minun tulevaisuuteen, minulle on hänen läsnäolonsa paria roposta tärkeämpää. Minä taas kehitin enemmän omaa tekemistä ja tein töitä ymmärtääkseni, ettei rakkaus vähene välimatkan pidetessä ja hyväksyin hänen työntekonsa kuuluvaksi suhteeseemme ns. normaalina asiana.
Tämä on varmaankin vaikeampaa naisille kuin miehille. Naiset kaipaavat enemmän läheisyyttä, yhteistä tekemistä miehen kanssa. Naisilla kun on joskus tapana elää vähän liikaa miehen kautta, tai ainakin itse huomasin tekeväni niin. Miehelle lähteminen on helpompaa, he eivät näe siinä mitään ongelmaa. Tämä on todella yleistettyä tekstiä, mutta usein se tuntuu menevän noin.
Yhteinen koti tms konkreettinen auttaisi takuulla vahvistamaan sitoutumisen tunnetta ja sen myötä helpottaisi oloasi. Tunnut olevan valmis tekemään paljon miehesi eteen, joten toivottavasti hän osaa arvostaa sitä ja on valmis tulemaan vastaan sinua. Älä kuitenkaan heti luovuta, hyvästä miehestä kannattaa pitää kiinni vaikka joskus vähän takkuaisikin :)
käyttää aikani tekemiseen, keksinyt normihommien lisäksi kaikenlaista ylimääräistäkin.
Mitä sanoit tuosta antamisesta, miltä sinusta tuntui, se on tuttua minulle myös ja nyt tuntuu etten pääse sitäkään tekemään. En oikein osaa yhtä hyvin ilmaista rakkauttani erossa eikä se tietysti miehellekään helppoa ole.
Miehen kautta en halua elää, minulla on ihan oma elämä. Mutta haluaisin elää yhdessä hänen kanssaan, niin että olemme myös "me". Jonkinlainen irrallisuus on tullut suhteeseemme viime aikojen myötä, tietysti olen kyllä kuullut sellaisesta rakastumishuuman jälkeisestä eriytymisvaiheesta.. mutta jos sellainen on luonnollista, miksi olen niin huolissani? Toisaalta meidän yhteiset hetkemme kuitenkin ovat onnellisia.
Tuossa "ukko" kirjoitteli siitä, että hänen naisensa epäilee joskus miehen sitoutumista, ja joku toinenkin kirjoitti, että se olisi tässä tapauksessa luonnollista. Kyllä minäkin epäilen välillä ja turhaudun siihen, että mies pärjää hyvin ja minä kärsin. Ripustautua en halua, mutta varmuutta ja selkeyttä suhteessamme pitäisi olla enemmän.
jokainen kaipaa suhteeseen. Täytyy vain löytää tiivis luottamus toisen rakkauteen ja sitoutumiseen ennenkuin voi tuntea olonsa varmaksi suhteessa ja sinun tilanteessasi se on vähintäänkin haasteellista ylläpitää, muttei tietenkään mahdotonta. Se vaatii kärsivällisyyttä ja vahvaa tahtoa panostaa suhteeseen, mitä sinulta mitä ilmeisimmin löytyy kun olet halukas etsimään ratkaisuja suhteen poikki laittamisen sijaan.
Tiedän pariskunnan, jossa mies työskentelee rekkakuskina ja poissa siis pitkiäkin aikoja. Heillä on pieni tytär ja arjen pyörittäminen jää pitkälti vaimon tehtäväksi. Kuitenkin he vaikuttavat todella onnellisilta ja kun mies on kotona, hän pyhittää melkeinpä kaiken aikansa perheelleen. Mies tekee kaikkensa, että on mukana perheen elämässä puhelimitse ja kotona ollessaan osallistuu ihan kaikkeen.
Pointtina tuossa siis on, että etäisyys ei riitä erottamaan ihmisiä toisistaan, kun vain halua löytyy sumplia asiat siihen malliin, että kaikilla on hyvä olla. Jostain voi olla pakko luopua, mutta se on pieni hinta siitä jos saa elämäänsä jotain aitoa.
Hienoa, että elät myös omaa elämääsi. Vaikka toinen ihminen olisikin tärkeintä elämässä, ei silti saa unohtaa itseään. Tuo on edellytyksenä jos haluaa saada minkä tahansa suhteen toimimaan luopumatta itsestään.
Niin paljon kuin tällä hetkellä ehkä turhauttaakin, niin ota asia esille miehen kanssa ja yrittäkää päästä jonkinlaiseen kumpiakin tyydyttävään ratkaisuun. Se ei ole helppoa, mutta hyvän asian takia kannattaa nähdä vaivaa :)
"Olen yrittänyt käyttää aikani tekemiseen, keksinyt normihommien lisäksi kaikenlaista ylimääräistäkin."
...että tuo ei poista varsinaista ongelmaa. Voit varmaan tehdä ihan niin paljon kaikenlaista kuin vain sielu sietää, mutta se ei siltikään tule poistamaan niitä sinun todellisia, mieltäsi vaivaavia asioita. Tämä nyt oli varmaa selvää, mutta mainitsinpa nyt kuitenkin.
Jos on ikävä miestä, se on mielessä vaikka tekisin mitä! Jos suhde vaivaa, se on mielessä samalla tavalla, vaikka tekemistä olisi niin, että sieraimet höyryävät.. Ei tuollaisia asioita onnistu ainakaan täysin työntämään pois mielestään ja hyvä niin, sillä ihmiselle käy sillä tavalla lopulta huonosti. Käsiteltävähän ne on, eikä kiellettävä omia tunteitaan.
Mulla on etäsuhde. Näemme naiseni kanssa noin joka toinen viikko, eli tapaamisten välillä on viikon - kahden taukoja. Meidän tunteet menee aivan eri tavalla, ja tulkitsen sen miehen ja naisen suhtautumisen eroksi.
Kun erotaan, naiseni on ikävissään valmiiksi, ahdistunut, surullinen ja saatta vähän itkeäkin. Mulle ei tule sellaista voimakasta surullista erotunnetta. Lähden ja elän elämääni.
Se ikävä ja kaipaus iskee myöhemmin, sitten kun ollaan oikeasti erossa ja näkemisestä on kulunut aikaa, yleensä noin viikon kuluttua. Koska siihen asti tunnen sen yhteyden. Tai ehkä se on niin, että annan sille tunteelle luvan tulla vasta sitten, kun tiedän, että kohta nähdään uudestaan.
Kun muistelen taaksepäin, niin aina se on ollut noin päin: nainen ikävöi ja epäilee, etten rakasta, koska mun ikävä ja kaipaus ei toimi samalla tavalla kuin naisen. Mutta on se silti olemassa,
Mitä kerroit teidän suhteestanne, kertoo sinun ymmärryksestäsi naista kohtaan. Se, että ymmärrät ahdistusta ja itkua ym., on tosi tärkeää.
Meilläkin on joskus erotessa hieman herkkää minun puoleltani, ja tunnen surua. Pelkoa siitä, että vaikka kuinka ero olisi suunniteltu kestämään sen viikon, niin joutuisin pettymään ja odottamaan ne kolme viikkoa.. Ahdistus on joskus todella kova, ja mietinkin nyt onko oma tunteeni väljähtyvästä rakkaudesta seurausta siitä, että en jaksaisi enää pettymyksiä? Että rakkaudelle ei olekaan tapahtunut mitään, yritän vain suojella itseäni ja työntää sitä rakkauden tunnetta taaemmaksi?
Ehkä se naisellinen piirre onkin ajatella asioita liiankin paljon syväluotaamalla, kun voisi elää pikkuisen huolettomammin. Miehelläni muuten homma tuntuu toimivan samalla tavalla kuin sinulla sikäli, että ikävä iskee myöhemmin.
nimittäin jos sitä tekee rahan takia. Se on sitten eri asia, jos siitä työstään tykkää niin paljon, että viihtyy sen takia töissä.
millainen olet. Pari vuotta on kuitenkin pitkä aika, joten siinä alkaa vääjäämättä jo muut asiat/naiset kiinnostamaan enemmän.
.. että mikään markkinointikirje itsestäni voisi selventää riitänkö tuolle miehelle ja onko hän vielä kiinnostunut minusta :))
Uskon kuitenkin, että hän ajattelee samalla tavalla kuin itsekin ajattelen: Ihmissuhteet eivät ole kuin viihde- elektroniikka, joka vaihdetaan uuteen vuoden taikka parin välein. Tottahan se on, että ajan mittaan osa huumasta haihtuu, mutta sen VOI HERÄTELLÄ UUDELLEEN. Ja pitäisikin. Se on muutakin kuin itse asiaa, minusta eroottinen yhteys lähtee siitä henkisestä yhteydestä, eikä fyysisestä tarpeesta.. jos niin olisi, niin sittenhän olisi aivan sama kenen kanssa on.