Tämä pitkähkö, sekava viesti kertoo kuinka kaksi kertaa olen menettänyt omaa ymmärtämöttömyytäni naisen, jota huomasin vasta suhteen jälkeen todella rakastaneeni. Menetin heidät kun en osannut arvostaa tarpeeksi toista osapuolta, itseäni, kotiamme ja suhdettamme.
Ensimmäisessä, todellisessa suhteessa toisen kanssa taisteltiin lähes joka päivä. En huomannut kuinka tärkeä toinen ihminen ja suhde oli. Reilu kaksikymppisillä oli vielä paljon opittavaa elämän koulusta. Halusin itsepäisenä pitää omasta mielipiteestäni kiinni. Vastapuoli antoi usean tilaisuuden jatkaa suhdetta, mutta onnistuin kääntämään asian mielessäni ja puheissa siten, että "minä annoin uuden tilaisuuden toiselle ja minä myös odotin että toinen muuttuisi" (tutustuin myös narsistien piirteisiin, jolloin ensikerran havahduin omaan erittäin vahvaan tahtooni). Lopulta rikkonaisiin suhdekuvioihin tuli päätös osaltaan uusien ihmisten kautta,joihin myös sattui toimettomuutemme/tietämättömyytemme tulevasta. Näin vasta vuosien jälkeen olen ymmärtänyt menetykseni. Olen kuitenkin onnellinen entisen tyttöystäväni puolesta, sillä hän löysi lopullisen rakkauden puolivuotta sitten.
Kipeimmät tunteet toisesta suhteesta on vasta viimeisen kuukauden ajalta jolloin elin vielä omassa unelmassani saada "yrittää viimeisen kerran" (olimme puhuneet huhtikuussa, että ehkä sitten joskus yritämme uudestaan). Neiti toi asian esille, että välimme ovat nyt ystävyyttä ja hän myös toimi sen mukaisesti. Nähdessäni hänet toisen miehen seurassa sydämeni murtui todella. Itse olin valmistaunut jopa kosintaan jos hän minut olisi vielä takaisin ottanut sanoessani edelleen vahvasta tunteesta (kosinta suunnitelmista en ole kertonut hänelle). Hän ei ole ollut yhteydessä paljoakaan viimeaikoina ja myös se sattuu todella paljon. Kauankohan tohtisi odottaa vielä toisen osapuolen uudelleen kiinnostusta? Tiedän ettei odottaminen (ja näin itsensä kiduttaminen) ole mitään viisainta puuhaa... ainakaan jos exäni aloittaa vakaasti seurustelemaan uuden miehen kanssa.
Itse opiskelen nyt itseäni. Pyrin saamaan talouteni kuntoon ja pitämään itsestäni monella tapaa parempaa huolta. Pintaa syvemmältä en olekaan niin bueno kuin muille näyttää... itseasiassa menee tosi kurjasti. Terveys, talous, suhteet... huoh!! Viimeisiä tyttöystäväni toiveita oli lukea kirja: "Rakkauden kieli", jonka lukeminen olisi hyvin saattanut pelastaa suhteen. Sanoin tuolloin itsepäiseen tyyliini, ettei mikään kirjan lukeminen voi meidän suhdetta pelastaa. Nyt, toivottavasti ei liian myöhään, odotan tohkeissani kirjan palautumista lainattavaksi kirjastoon. Ehkä en vielä ansaitsekkan saada niin hyvää tyttöystävää kun minulla oli, vaan täytyy ensin oppia itse arvostamaan toista osapuolta.
Pitkä oli kertomus ja tilitys, mutta teki hyvää päästä johonkin se kirjoittamaan. Myös kommentteja/mielipiteitä olisi mukava kuulla.
-the end-
Ensimmäisessä, todellisessa suhteessa toisen kanssa taisteltiin lähes joka päivä. En huomannut kuinka tärkeä toinen ihminen ja suhde oli. Reilu kaksikymppisillä oli vielä paljon opittavaa elämän koulusta. Halusin itsepäisenä pitää omasta mielipiteestäni kiinni. Vastapuoli antoi usean tilaisuuden jatkaa suhdetta, mutta onnistuin kääntämään asian mielessäni ja puheissa siten, että "minä annoin uuden tilaisuuden toiselle ja minä myös odotin että toinen muuttuisi" (tutustuin myös narsistien piirteisiin, jolloin ensikerran havahduin omaan erittäin vahvaan tahtooni). Lopulta rikkonaisiin suhdekuvioihin tuli päätös osaltaan uusien ihmisten kautta,joihin myös sattui toimettomuutemme/tietämättömyytemme tulevasta. Näin vasta vuosien jälkeen olen ymmärtänyt menetykseni. Olen kuitenkin onnellinen entisen tyttöystäväni puolesta, sillä hän löysi lopullisen rakkauden puolivuotta sitten.
Kipeimmät tunteet toisesta suhteesta on vasta viimeisen kuukauden ajalta jolloin elin vielä omassa unelmassani saada "yrittää viimeisen kerran" (olimme puhuneet huhtikuussa, että ehkä sitten joskus yritämme uudestaan). Neiti toi asian esille, että välimme ovat nyt ystävyyttä ja hän myös toimi sen mukaisesti. Nähdessäni hänet toisen miehen seurassa sydämeni murtui todella. Itse olin valmistaunut jopa kosintaan jos hän minut olisi vielä takaisin ottanut sanoessani edelleen vahvasta tunteesta (kosinta suunnitelmista en ole kertonut hänelle). Hän ei ole ollut yhteydessä paljoakaan viimeaikoina ja myös se sattuu todella paljon. Kauankohan tohtisi odottaa vielä toisen osapuolen uudelleen kiinnostusta? Tiedän ettei odottaminen (ja näin itsensä kiduttaminen) ole mitään viisainta puuhaa... ainakaan jos exäni aloittaa vakaasti seurustelemaan uuden miehen kanssa.
Itse opiskelen nyt itseäni. Pyrin saamaan talouteni kuntoon ja pitämään itsestäni monella tapaa parempaa huolta. Pintaa syvemmältä en olekaan niin bueno kuin muille näyttää... itseasiassa menee tosi kurjasti. Terveys, talous, suhteet... huoh!! Viimeisiä tyttöystäväni toiveita oli lukea kirja: "Rakkauden kieli", jonka lukeminen olisi hyvin saattanut pelastaa suhteen. Sanoin tuolloin itsepäiseen tyyliini, ettei mikään kirjan lukeminen voi meidän suhdetta pelastaa. Nyt, toivottavasti ei liian myöhään, odotan tohkeissani kirjan palautumista lainattavaksi kirjastoon. Ehkä en vielä ansaitsekkan saada niin hyvää tyttöystävää kun minulla oli, vaan täytyy ensin oppia itse arvostamaan toista osapuolta.
Pitkä oli kertomus ja tilitys, mutta teki hyvää päästä johonkin se kirjoittamaan. Myös kommentteja/mielipiteitä olisi mukava kuulla.
-the end-
Vastaukset 3
Vanhimmat
SAMAA MIELTÄ
Niin... tarkennan vielä, että ensimmäinen ja toinen suhde olivat tosiaan eri ihmisten kanssa. Ettei jäänyt kiinnostuneille epäselväksi.
Minusta on hienoa kuulla, että on myös miehiä, jotka haluavat nähdä vähän pintaa syvemmälle itseensä.Usein se tuntuu olevan naisille helpompaa, mutta tokihan löytyy myös naisia jotka ovat aina oikeassa, eikä heistä löydy tarvetta muutokseen.Ei turhaan ole keksitty sanontaa,että vasta menettäessään näkee asioiden todellisen arvon.
Sen verran kuitenkin haluan ihan omasta kokemuksesta sanoa, että toisen ihmisen arvostaminen lähtee aina siitä että ensin osaa ihan oikeasti arvostaa itseään.
Kuulostaa ehkä itsestäänselvältä, mutta kun asiaa alkaa miettimään, niin saattaakin huomata ettei todellisuudessa ymmärrä koko sanan merkitystä.
Nöyrä voi myös olla, ja myöntää virheensä, se on viisautta, kaikkea syytä ei kuitenkaan kannata omille hartiolillen kasata. Suhteessa on aina kaksi, ja kun on oppinsa saanut, pitäisi osata päästää irti syyllisyydestään. Siis pitäisi..kovin helppoa se ei kuitenkaan ole.
Asia on kuitenkin ajateltava niin, että jos tätä suhdetta ei enää saa takaisin, niin tietää olevansa viisaampi seuraavassa, vaikka se laihalta lohdulta saattaakin tuntua. Tuosta yrittämisestä en osaa sanoa mitään, kun itsekin olen sen kanssa liian pitkään kamppaillut. Siinä vaiheessa kun huomaa "rikkovansa" itseään liikaa, pitäisi osata luovuttaa.
Hyvää kesää kuitenkin sinulle!