Näinkö se on??
Naisten ja miesten välinen ero. Olipa kerran kaveri jonka nimi oli sanotaan nyt vaikka Fred. Ja hän tapaili Martta-nimistä tyttöä. Hän pyysi Martan kanssaan elokuviin ja heillä oli hyvin hauskaa. Parin päivän päästä hän pyysi Martan ulos syömään, Martta suostui ja taas heillä oli tosi kivaa.
He jatkoivat toistensa tapaamista säännöllisesti, ja jonkin ajan kuluttua he eivät enää tapailleet muita kuin toisiaan. Ja sitten, eräänä iltana kun he olivat ajamassa kotiin, Martan mieleen juolahti eräs ajatus, ja sen enempää ajattelematta hän sanoi sen ääneen: “Oletko tullut ajatelleeksi, että juuri tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun aloimme tavata toisiamme?”
Autossa on hiljaista. Martan mielestä se on hyvin kovaäänistä hiljaisuutta.
Hän ajattelee: Vaivaakohan häntä se mitä sanoin…? Ehkä suhteemme on hänen mielestään rajoittanut hänen elämäänsä, ehkä hän ajattelee, että yritän pakottaa häntä sitoutumaan johonkin, jota hän ei tahdo… tai ei ole valmis…
Ja Fred ajattelee: Voi juku, kuusi kuukautta.
Ja Martta ajattelee: Mutta hei, enhän minäkään ole varma haluanko tällaista suhdetta. Joskus toivon, että minulla olisi vähän enemmän tilaa, niin että olisi aikaa ajatella haluanko todellakin suhteemme kehittyvän siihen suuntaan, että meistä tulee koko ajan läheisempiä… tarkoitan, mihin me oikein ollaan menossa? Aiotaanko me vaan jatkaa toistemme tapaamista tällä tasolla ? Suunnistammeko kohti avioliittoa? Lapsia? Koko elämä yhdessä? Olenko valmis senlaatuiseen sitoutumiseen? Tunnenko minä edes tätä tyyppiä?
Ja Fred ajattelee: Kuusi kuukautta, hmmm, se tarkoittaa siis… joo, helmikuussa alettiin tapaileen eli heti sen jälkeen kun auto tuli korjaamosta, joo eli se tarkoittaa sitä… Voi pahus, öljyt pitää taas vaihtaa!
Ja Martta ajattelee: Voi ei, nyt hän on ärtynyt, sen näkee naamasta. Ehkä minä tulkitsen häntä ihan väärin… ehkä hän haluaakin enemmän suhteeltamme, enemmän läheisyyttä, enemmän sitoutumista… ehkä hän on vaistonnut jo ennen minua, että minulla on omat epäilykseni asiasta… Niin, sitä sen täytyy olla, siksi hän ei halua puhua omista tunteistaan. Hän pelkää tulevansa hylätyksi.
Ja Fred ajattelee: Pitää tutkituttaa voimansiirto vielä uudestaan, vitun väliäkö sillä on mitä ne mulkut sanoo, ohjaus ei vieläkään ole kunnossa. Ja tällä kertaa on parempi olla syyttämättä kylmää ilmaa, mitä vitun kylmää ilmaa, siellä on lämpöasteita, ja tää kosla kulkee kuin jäteauto ja mä maksoin niille roistoille pari tonnia…
Ja Martta ajattelee: No nyt hän on vihainen. Enkä voi syyttää häntä siitä. Minäkin olisin. Tunnen itseni niin syylliseksi, kun pakotan hänet käymään tämän kaiken läpi. Mutta en voi sille mitään, en ole varma tunteistani.
Ja Fred ajattelee: Luultavasti ne sanoo että siinä on vain puolen vuoden takuu… valopäät!
Ja Martta ajattelee: Ehkä olen liikaa idealisti, odotan ritaria valkoisella hevosella, kun istun tässä tosi kivan tyypin vieressä, jonkun jonka kanssa viihdyn, josta välitän, joka välittää minusta… Ja joka on tuskissaan minun itsekeskeisten koulutytön unelmieni takia.
Ja Fred ajattelee: Takuu? He haluavat takuun? Minä annan heille takuut perkele ja työnnän ne sinne mihin aurinko ei paista ikinä.
“Fred?” Martta sanoo.
“Mitä?” Fred sanoo säikähtäneenä.
“Ole kiltti, äläkä kiduta itseäsi tällä tavalla,” Martta sanoo ja kyyneleet täyttävät hänen silmänsä, “ehkä minun ei olisi koskaan pitänyt… voi luoja, tunnen itseni niin…”
“Mitä?” Fred kysyy.
“Minä olen ihan hullu,” Martta nyyhkyttää, “tarkoitan, tiedän ettei ole mitään ritareita. Minä tosiaan tiedän sen. Ei ole ritaria eikä hevosta.”
“Ei ole hevosta…?” Fred sanoo.
“Sinun mielestäsi olen ihan hullu, vai kuinka?” Martta sanoo.
“No et,” sanoo Fred iloisena siitä, että vihdoinkin voi vastata kysymykseen, jonka ymmärtää.
“Se on vaan… siis… tarkoitan että minä tarvitsen lisää aikaa,” Martta sanoo.
(Seuraa 15 sekunnin tauko, jonka aikana Fred, ajatellen niin nopeasti kuin osaa, yrittää miettiä turvallista vastausta. Vihdoin hän päätyy omasta mielestään sopivaan vastaukseen.)
“Niin,” hän sanoo.
Martta, syvästi liikuttuneena koskettaa hänen kättään. “Voi Fred, oletko todellakin sitä mieltä?”
“Mitä mieltä?” Fred kysyy.
“Sitä mieltä ajasta,” Martta sanoo.
“Ai siitä, joo,” Fred sanoo.
Martta kääntää katseensa kohti Frediä ja tuijottaa syvälle hänen silmiinsä, ja Fred tuntee olonsa epämukavaksi kun ei tiedä mitä Martta sanoo seuraavaksi varsinkin jos se koskee hevosia…
Vihdoin Martta puhuu. “Kiitos Fred,” hän sanoo.
“Kiitos itsellesi,” Fred vastaa.
Sitten hän vie Martan kotiin. Martta makaa sängyllään, kidutettu sielu ja nyyhkyttää aamunkoittoon asti. Fred puolestaan menee kotiin, pistää pari nakkia mikroon, avaa oluttölkin ja television ja riemastuu huomatessaan lätkämatsin vielä jatkuvan. Joku pieni ääni takaraivossa vihjailee hänelle, että autossa tapahtui jotain enemmänkin, mutta hän on melko varma ettei pystyisi sitä ymmärtämään, joten parempi olla ajattelematta sitä.
Seuraavana päivänä Martta soittaa läheisimmälle ystävälleen, tai ehkä kahdellekin ja he puhuvat tilanteesta vaivaset kuusi tuntia. Kaikki tuskalliset yksityiskohdat analysoidaan; mitä minä sanoin ja mitä hän sanoi ja kaikki ilmeet, eleet, piilomerkitykset yhä uudestaan ja uudestaan. Tätä jatketaan päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukausia… Eikä lopputulos koskaan kuitenkaan selviä. Toisaalta he eivät myöskään kyllästy aiheeseen.
Fred puolestaan, kun on pelaamassa futista kaverinsa kanssa joka myös tuntee Martan, pysähtyy kerran kesken pelin ja kysyy: “Bill, tiedätkö onko Martalla joskus ollut hevonen…?”
Ja tässä on miesten ja naisten välinen ero.
Naisten ja miesten välinen ero. Olipa kerran kaveri jonka nimi oli sanotaan nyt vaikka Fred. Ja hän tapaili Martta-nimistä tyttöä. Hän pyysi Martan kanssaan elokuviin ja heillä oli hyvin hauskaa. Parin päivän päästä hän pyysi Martan ulos syömään, Martta suostui ja taas heillä oli tosi kivaa.
He jatkoivat toistensa tapaamista säännöllisesti, ja jonkin ajan kuluttua he eivät enää tapailleet muita kuin toisiaan. Ja sitten, eräänä iltana kun he olivat ajamassa kotiin, Martan mieleen juolahti eräs ajatus, ja sen enempää ajattelematta hän sanoi sen ääneen: “Oletko tullut ajatelleeksi, että juuri tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun aloimme tavata toisiamme?”
Autossa on hiljaista. Martan mielestä se on hyvin kovaäänistä hiljaisuutta.
Hän ajattelee: Vaivaakohan häntä se mitä sanoin…? Ehkä suhteemme on hänen mielestään rajoittanut hänen elämäänsä, ehkä hän ajattelee, että yritän pakottaa häntä sitoutumaan johonkin, jota hän ei tahdo… tai ei ole valmis…
Ja Fred ajattelee: Voi juku, kuusi kuukautta.
Ja Martta ajattelee: Mutta hei, enhän minäkään ole varma haluanko tällaista suhdetta. Joskus toivon, että minulla olisi vähän enemmän tilaa, niin että olisi aikaa ajatella haluanko todellakin suhteemme kehittyvän siihen suuntaan, että meistä tulee koko ajan läheisempiä… tarkoitan, mihin me oikein ollaan menossa? Aiotaanko me vaan jatkaa toistemme tapaamista tällä tasolla ? Suunnistammeko kohti avioliittoa? Lapsia? Koko elämä yhdessä? Olenko valmis senlaatuiseen sitoutumiseen? Tunnenko minä edes tätä tyyppiä?
Ja Fred ajattelee: Kuusi kuukautta, hmmm, se tarkoittaa siis… joo, helmikuussa alettiin tapaileen eli heti sen jälkeen kun auto tuli korjaamosta, joo eli se tarkoittaa sitä… Voi pahus, öljyt pitää taas vaihtaa!
Ja Martta ajattelee: Voi ei, nyt hän on ärtynyt, sen näkee naamasta. Ehkä minä tulkitsen häntä ihan väärin… ehkä hän haluaakin enemmän suhteeltamme, enemmän läheisyyttä, enemmän sitoutumista… ehkä hän on vaistonnut jo ennen minua, että minulla on omat epäilykseni asiasta… Niin, sitä sen täytyy olla, siksi hän ei halua puhua omista tunteistaan. Hän pelkää tulevansa hylätyksi.
Ja Fred ajattelee: Pitää tutkituttaa voimansiirto vielä uudestaan, vitun väliäkö sillä on mitä ne mulkut sanoo, ohjaus ei vieläkään ole kunnossa. Ja tällä kertaa on parempi olla syyttämättä kylmää ilmaa, mitä vitun kylmää ilmaa, siellä on lämpöasteita, ja tää kosla kulkee kuin jäteauto ja mä maksoin niille roistoille pari tonnia…
Ja Martta ajattelee: No nyt hän on vihainen. Enkä voi syyttää häntä siitä. Minäkin olisin. Tunnen itseni niin syylliseksi, kun pakotan hänet käymään tämän kaiken läpi. Mutta en voi sille mitään, en ole varma tunteistani.
Ja Fred ajattelee: Luultavasti ne sanoo että siinä on vain puolen vuoden takuu… valopäät!
Ja Martta ajattelee: Ehkä olen liikaa idealisti, odotan ritaria valkoisella hevosella, kun istun tässä tosi kivan tyypin vieressä, jonkun jonka kanssa viihdyn, josta välitän, joka välittää minusta… Ja joka on tuskissaan minun itsekeskeisten koulutytön unelmieni takia.
Ja Fred ajattelee: Takuu? He haluavat takuun? Minä annan heille takuut perkele ja työnnän ne sinne mihin aurinko ei paista ikinä.
“Fred?” Martta sanoo.
“Mitä?” Fred sanoo säikähtäneenä.
“Ole kiltti, äläkä kiduta itseäsi tällä tavalla,” Martta sanoo ja kyyneleet täyttävät hänen silmänsä, “ehkä minun ei olisi koskaan pitänyt… voi luoja, tunnen itseni niin…”
“Mitä?” Fred kysyy.
“Minä olen ihan hullu,” Martta nyyhkyttää, “tarkoitan, tiedän ettei ole mitään ritareita. Minä tosiaan tiedän sen. Ei ole ritaria eikä hevosta.”
“Ei ole hevosta…?” Fred sanoo.
“Sinun mielestäsi olen ihan hullu, vai kuinka?” Martta sanoo.
“No et,” sanoo Fred iloisena siitä, että vihdoinkin voi vastata kysymykseen, jonka ymmärtää.
“Se on vaan… siis… tarkoitan että minä tarvitsen lisää aikaa,” Martta sanoo.
(Seuraa 15 sekunnin tauko, jonka aikana Fred, ajatellen niin nopeasti kuin osaa, yrittää miettiä turvallista vastausta. Vihdoin hän päätyy omasta mielestään sopivaan vastaukseen.)
“Niin,” hän sanoo.
Martta, syvästi liikuttuneena koskettaa hänen kättään. “Voi Fred, oletko todellakin sitä mieltä?”
“Mitä mieltä?” Fred kysyy.
“Sitä mieltä ajasta,” Martta sanoo.
“Ai siitä, joo,” Fred sanoo.
Martta kääntää katseensa kohti Frediä ja tuijottaa syvälle hänen silmiinsä, ja Fred tuntee olonsa epämukavaksi kun ei tiedä mitä Martta sanoo seuraavaksi varsinkin jos se koskee hevosia…
Vihdoin Martta puhuu. “Kiitos Fred,” hän sanoo.
“Kiitos itsellesi,” Fred vastaa.
Sitten hän vie Martan kotiin. Martta makaa sängyllään, kidutettu sielu ja nyyhkyttää aamunkoittoon asti. Fred puolestaan menee kotiin, pistää pari nakkia mikroon, avaa oluttölkin ja television ja riemastuu huomatessaan lätkämatsin vielä jatkuvan. Joku pieni ääni takaraivossa vihjailee hänelle, että autossa tapahtui jotain enemmänkin, mutta hän on melko varma ettei pystyisi sitä ymmärtämään, joten parempi olla ajattelematta sitä.
Seuraavana päivänä Martta soittaa läheisimmälle ystävälleen, tai ehkä kahdellekin ja he puhuvat tilanteesta vaivaset kuusi tuntia. Kaikki tuskalliset yksityiskohdat analysoidaan; mitä minä sanoin ja mitä hän sanoi ja kaikki ilmeet, eleet, piilomerkitykset yhä uudestaan ja uudestaan. Tätä jatketaan päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukausia… Eikä lopputulos koskaan kuitenkaan selviä. Toisaalta he eivät myöskään kyllästy aiheeseen.
Fred puolestaan, kun on pelaamassa futista kaverinsa kanssa joka myös tuntee Martan, pysähtyy kerran kesken pelin ja kysyy: “Bill, tiedätkö onko Martalla joskus ollut hevonen…?”
Ja tässä on miesten ja naisten välinen ero.
Vastaukset 11
Vanhimmat
pitkä viesti. Ei jaksa lukea loppuun.
Jaksaa tuon loppuun lukea.
oli vedetty mutkat suoriksi ja lopulta ajettiin metsään..Yhtä hyvin vois vaihtaa Fredin ja Martan paikkoja ja silti olis keskimäärin yhtä paikkansapitävää.
"prinssin ja hevosen" tilalle laitettaisiin Fredin suulle "prinsessa ja puolet valtakuntaa". Martta kuulisi siitä vain sanan valtakunta ja hyppäisi oitis Fredin kaulaan;)
Onhan se niin että miehet valikoi naisten sanomisista ne jotka he jotenkin niillä putkiaivoillaan käsittävät?
nyt ymmärtää,tarkoitin että on naisia jotka ajattelee ja puhuu vain öljynvaihdoista vaatteista ym turhasta,sitten on miehiä (joihin itse kuulun) jotka pohtii syvällisesti ihmissuhteiden kiemuroita ja on aistit avoinna kaikelle kauniille..
Olen kuitenkin raavas metsuri enkä mikään neiti.
Useimmiten miehillä on ulkonevaa ja naisilla sisäänvedettyä mallia. Sen jälkeen on kasa eri tavoin toimivia yksilöitä, jotka alkavat toteuttaa kulttuurisidonnaisia roolimalleja geneettisen koodin ja vaikkapa sitten vaiston varassa ja rajoissa.
kommentti tarinaan kuvastaa itsessään hyvin miehistä asennetta.
jaksanut lukea tekstiä nimien esittelyn jälkeen. Ennakko-oletukseni tarinasta on, että nainen on tehnyt jotain pitemmän kaavan mukaan kuin mies jne.jne. Pyrin katsomaan ihmisiä enemmän yksilöinä jne.jne. Pääerot henkisessä elämässä kyllä tiedetään jne.jne.
Olen joskus ennenkin lukenut saman tarinan ja minusta se on ihan hauska ja osuva.
Mutta nyt minäkin kiinnitän huomiota tarinan pituuteen. Sen on taatusti kirjoittanut nainen. Tarina itsessään oli kuin naisen puolen vuoden ihmissuhdevatvonta piilomerkityksineen.
Mies olisi kirjoittanut samansiältöisen tarinan korkeintaan kolmasosamitassa.
jotkut kohdat oli ihan osuviakin, vaikka ainakaan miehet ei ihan tollasia ole (naisista en ole ihan varma).
Mun tylsällä arkikielellä sanoisin saman asian niin, että naiset ylitulkitsee miehiä tilanteesta riippumatta ja miehet alitulkitsee naisia (mahdollisesti tilanteesta riippumatta). Sama meno jatkuu vaikka ikää karttuu.
Pientä lievenemistä asiassa tapahtuu ihan learning-by-doing-metodilla. Mutta yhä uudelleen siihen törmää.
Nainen sanoo jotain ja mies ottaa sen kirjaimellisesti, niin kuin se sanottiin. Soppa on valmis.
Mies sanoo jotain ja nainen yrittää tulkita, mitä mies sillä tarkoitti. Soppa on valmis.
Nimenomaan noin se tilanne syntyy puolin ja toisin. Kommunikaatio ei oel helppoa.