..Siinä kysymys tulikin. Itse olen nyt 20v ja muistiin palautui eräs exä kolmen vuoden takaa ja vieläkin saan kyyneleet siitä halutessani silmiin. Tulossa pitkä tarina, tuskin monikaan jaksaa lukea:D Mutta kirjoittakaa toki omia tarinoitannekin!
Olin itse 17v, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Kaikki alkoi ihan uskomattoman kivasti, kun poika tuli koulun ruokalassa istumaan vastakkaiseen pöytään (kummatkin olivat tulleet yksin syömään). Siinä sitten silmäili ja minua rupesi naurattamaan, ja siitä sitten jää rikkoontui ja kundi pyysi juomaan kahvit kanssani. Itse hän oli juuri päättämässä koulun, minulla vielä 2 vuotta edessä. Ensimmäiset viikot olivat ihania, vaikka en hirveästi ollut edes ihastunut. Ihastuminen vain tuli sitä kautta kun poika oli niin flirttailevaa, karismaattista ja ihanuuksia viljelevää sorttia. Selvä pelimies näin kun myöhemmin ajattelee. Mutta enhän minä sitä nuorena ja kokemattomana tajunnut. Siinä meni kesäkuu, yhdessä iltakävelyjä tehden, risteilyllä, juomassa (maistoin silloin alkoholia ensimmäisen kerran), juhannusta vietettäessä hänen kavereidensa kanssa. Itselläni ei ollut paljon kavereita, ja oli aivan tajuttoman ihanaa kulkea ns.pahisjengissä. Hän saattoi minut aina kotiin, vakuutteli että oli tosissaan ym. Oli tosi hyvä puhumaan, kehumaan ja lepertelemään.
Heinäkuussa alkoi pojan armeija alkaa lähestymään. Juuri kun aloin vapautua hänen seurassaan (olin ihan ymmärtämättömän ujo/arka/hiljainen/kokematon), ei hänestä kuulunutkaan mitään pariin päivään. Ei siinä mitään, mutta ei edes viikkoon. Aloin hädissäni pommittaa viesteillä ja soitoilla. Kerran kun hän yöllä sattui vastaamaan, oli jossain baarin hälinässä ja löi luurin korvaan. Olin ihan äimän käkenä ja itku oli herkässä. Seuraavaksi aloin selvittämään missä hän asui ja kaivoin kartan esille..pyöräilin aamutuimaan kyyneleet valuen hänen kotinsa luo mutta ei ilmeisesti ollut ketään kotona, tai sitten hän ei vaan avannut ovea. Itkin ihan tajuttomasti seuraavan kuukauden ja pommitin viesteillä. Pahimmassa tapauksessa lähettelin viestejä 2 minuutin välein varmaan 30. En kestänyt ajatusta että joutuisin jatkamaan kesää yksin ilman hellyyden osoituksia. Niistä puheenollen itsehän en paljon häntä huomioinut, olin niin arka koskettamisessa ja puhumisessa. En tajunnut että itsekin pitäisi antaa jotain.
Sitten kun yksi viikonloppu sain nähdä hänet hän kertoi että olen vähän liiankin rauhallinen tapaus hänelle eikä ole tottunut tälläiseen. Kysyi kuitenkin yöksi ja minä olin onneni kukkuloilla. Halusin jutella ja palata yhteen. Seksiähän se todellisuudessa vain halusi, tai jos ei sitä niin vähintään nukkua. En antanut kumpaakaan. Kun kysyin haluaako jatkaa kanssani vastaus kuului olkapäitä kohauttaen että en mä tiiä. Jatkettiin kuitenkin ja kerran piti nähdä ennen intti-bussiin nousemista mutta sain vaan tekstarin että "lähdettiin jo, toivottavasti jaksat odottaa mua". Ja minähän odotin. Kun viimeistä kertaa tapasimme, halusin edelleen selvittää asiat mutta asia ei edennyt suuntaan tai toiseen. Roikuin kirjaimellisesti hänen käsivarressaan että puhuttaisi, ja pidätin itkua. Sitten päästin hänet ja itkin itseni ihan kuiviin.
Tämän jälkeen olemme nähneet mm.hänen työpaikallaan ravintolassa. Tervehti iloisesti, kyseli kuulumisia ja tarjosi kahvit. Yritti kai ettei mitään kaunoja jäisi. Käytös ja hymy teki taas vaikutuksen mutta sitten havahduin ja olen nykyään järkevämpi.
Olin itse 17v, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Kaikki alkoi ihan uskomattoman kivasti, kun poika tuli koulun ruokalassa istumaan vastakkaiseen pöytään (kummatkin olivat tulleet yksin syömään). Siinä sitten silmäili ja minua rupesi naurattamaan, ja siitä sitten jää rikkoontui ja kundi pyysi juomaan kahvit kanssani. Itse hän oli juuri päättämässä koulun, minulla vielä 2 vuotta edessä. Ensimmäiset viikot olivat ihania, vaikka en hirveästi ollut edes ihastunut. Ihastuminen vain tuli sitä kautta kun poika oli niin flirttailevaa, karismaattista ja ihanuuksia viljelevää sorttia. Selvä pelimies näin kun myöhemmin ajattelee. Mutta enhän minä sitä nuorena ja kokemattomana tajunnut. Siinä meni kesäkuu, yhdessä iltakävelyjä tehden, risteilyllä, juomassa (maistoin silloin alkoholia ensimmäisen kerran), juhannusta vietettäessä hänen kavereidensa kanssa. Itselläni ei ollut paljon kavereita, ja oli aivan tajuttoman ihanaa kulkea ns.pahisjengissä. Hän saattoi minut aina kotiin, vakuutteli että oli tosissaan ym. Oli tosi hyvä puhumaan, kehumaan ja lepertelemään.
Heinäkuussa alkoi pojan armeija alkaa lähestymään. Juuri kun aloin vapautua hänen seurassaan (olin ihan ymmärtämättömän ujo/arka/hiljainen/kokematon), ei hänestä kuulunutkaan mitään pariin päivään. Ei siinä mitään, mutta ei edes viikkoon. Aloin hädissäni pommittaa viesteillä ja soitoilla. Kerran kun hän yöllä sattui vastaamaan, oli jossain baarin hälinässä ja löi luurin korvaan. Olin ihan äimän käkenä ja itku oli herkässä. Seuraavaksi aloin selvittämään missä hän asui ja kaivoin kartan esille..pyöräilin aamutuimaan kyyneleet valuen hänen kotinsa luo mutta ei ilmeisesti ollut ketään kotona, tai sitten hän ei vaan avannut ovea. Itkin ihan tajuttomasti seuraavan kuukauden ja pommitin viesteillä. Pahimmassa tapauksessa lähettelin viestejä 2 minuutin välein varmaan 30. En kestänyt ajatusta että joutuisin jatkamaan kesää yksin ilman hellyyden osoituksia. Niistä puheenollen itsehän en paljon häntä huomioinut, olin niin arka koskettamisessa ja puhumisessa. En tajunnut että itsekin pitäisi antaa jotain.
Sitten kun yksi viikonloppu sain nähdä hänet hän kertoi että olen vähän liiankin rauhallinen tapaus hänelle eikä ole tottunut tälläiseen. Kysyi kuitenkin yöksi ja minä olin onneni kukkuloilla. Halusin jutella ja palata yhteen. Seksiähän se todellisuudessa vain halusi, tai jos ei sitä niin vähintään nukkua. En antanut kumpaakaan. Kun kysyin haluaako jatkaa kanssani vastaus kuului olkapäitä kohauttaen että en mä tiiä. Jatkettiin kuitenkin ja kerran piti nähdä ennen intti-bussiin nousemista mutta sain vaan tekstarin että "lähdettiin jo, toivottavasti jaksat odottaa mua". Ja minähän odotin. Kun viimeistä kertaa tapasimme, halusin edelleen selvittää asiat mutta asia ei edennyt suuntaan tai toiseen. Roikuin kirjaimellisesti hänen käsivarressaan että puhuttaisi, ja pidätin itkua. Sitten päästin hänet ja itkin itseni ihan kuiviin.
Tämän jälkeen olemme nähneet mm.hänen työpaikallaan ravintolassa. Tervehti iloisesti, kyseli kuulumisia ja tarjosi kahvit. Yritti kai ettei mitään kaunoja jäisi. Käytös ja hymy teki taas vaikutuksen mutta sitten havahduin ja olen nykyään järkevämpi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostipas tutulta..just ku mun ensirakastuminen! :D Players only love you when they're playing.
ja "sen" perässä juoksemista..
Niitähän on riittänyt minunkin elämässäni..
Huoh, onneksi on tuo tietämättömyys ja enin tyhmyys takanapäin, ja nyt olen kihloissa oman rakkaan kanssa, joka oli aikoinaan pelimies hänkin, kunnes tapasi minut ja vauhti hiljeni =D
risteilyllä 3 vuotta vanhemman pojan. olin aivan ihastunut kun joku tykkäsi minusta noin paljon ja oli vielä hyvännäköinen urheilija. olimme pari kuukautta yhdessä, suhde loppui kun poika totesi että tämä nyt ei vaan toimi..ja eihän se toiminutkaa, ei vaan oikein tultu niin hyvin juttuun kun oltaisiin voitu tulla. seksiä ei koskaan harrastettu mutta uskon että poika olisi odottanut jos vain juttu muuten olisi toiminut. minäkään en halunnut millään uskoa ettei se enää halunnut olla mun kans..meni kauan aikaa että siitä pääsi yli. nyt 6 vuotta myöhemmin edelleen joskus mietin häntä..ja ne joiden kanssa oon seurustellut sen jälkeen on kummasti muistuttanut tätä poikaa.. :)
se taisi olla sen reilut viisitoista vuotta sitten kun rakstuin ensimmäistä kertaa, poika oli samoilla tunteilla vastassa mutta tyttöystävänsä (koska "kuului" seurustella, tiedättehän) uhkasi tappaa itsensä jos hänet jätetään. Se jäi sitten siihen.
Harmittihan se mutta unohtui ajan kanssa. Menipä taas henkilökohtaiseksi...
***
Hän oli kaupungin tavoitelluin poikamies, mutta minut hän valitsi kaikkien tyttöjen joukosta.Seurustelumme alkoi poikien tappelulla, liikuskelin ensin hänen parhaan kaverinsa kanssa ja heidän välinsä menivät siinä poikki.Olin 17 seurustelun alkaessa, 18 kun menimme kihloihin ja lähes 19 kun hän kuoli syöpään.Siitä surusta ei pääse ikinä, eikä se ensirakkaus muistona haalistu.Terveisiä vaan, missä lienetkin..