Mitä mieltä olette siitä, että toinen osapuoli pysyy suhteesta pelkästä säälistä?
Meidän juttumme alkoi niin, että mieheni rakastui minuun palavasti, mutta minä vain halusin ekaa kertaa kokeilla seurustelua, rakastunut en ollut.
Ajattelin sen tulevan sitten ajallaan.
Rakkaus tulikin, siis tokihan olen kolmen vuoden aikana häneen syvästi kiintynyt, mutta mitään halua tai intohimoa en missään vaiheessa ole tuntenut! En koe olevani rakastunut häneen.
Välttelen hänen vihjailujaan kihloista ja naimisiinmenosta.
Nyt hän on alkanut kyllästyttää minua totaalisesti sillä haluaisin kokea elämäni aikana myös rakastumisen ja intohimon, mutta en voi vain dumpata hänet kuin vanhat saappaat, vain päästäkseni itse elämässäni eteenpäin.
En ole sen luontoinen että jyräisin vain toiset alleni.
Miten muka toisen voi jättää hellästi?
En voisi antaa itselleni koskaan anteeksi, jos pilaisin hänen elämänhalunsa jättämällä hänet.
Toisaalta ei hänessä mitään "vikaa" ole, mutta me vain olemme aivan erilaiset ja eri maailmoista, ei sitä yhteistä säveltä vain ajankaan kanssa ole löytynyt.
En oikein tiedä mikä olisi oikea ratkaisu jokaiselle osapuolelle.
Joskus tuntuu että hänkin on tuskastunut, kun meillä ei seksikään suju ja yhteys ei pelaa.
Olen ajatellut ehdottaa hänelle taukoa, tai että ainakin toinen muuttaisi erilliseen asuntoon.
Olen kuitenkin jo lähes vuoden siirtänyt kysymystä, kun en millään raaskisi loukata..
Meidän juttumme alkoi niin, että mieheni rakastui minuun palavasti, mutta minä vain halusin ekaa kertaa kokeilla seurustelua, rakastunut en ollut.
Ajattelin sen tulevan sitten ajallaan.
Rakkaus tulikin, siis tokihan olen kolmen vuoden aikana häneen syvästi kiintynyt, mutta mitään halua tai intohimoa en missään vaiheessa ole tuntenut! En koe olevani rakastunut häneen.
Välttelen hänen vihjailujaan kihloista ja naimisiinmenosta.
Nyt hän on alkanut kyllästyttää minua totaalisesti sillä haluaisin kokea elämäni aikana myös rakastumisen ja intohimon, mutta en voi vain dumpata hänet kuin vanhat saappaat, vain päästäkseni itse elämässäni eteenpäin.
En ole sen luontoinen että jyräisin vain toiset alleni.
Miten muka toisen voi jättää hellästi?
En voisi antaa itselleni koskaan anteeksi, jos pilaisin hänen elämänhalunsa jättämällä hänet.
Toisaalta ei hänessä mitään "vikaa" ole, mutta me vain olemme aivan erilaiset ja eri maailmoista, ei sitä yhteistä säveltä vain ajankaan kanssa ole löytynyt.
En oikein tiedä mikä olisi oikea ratkaisu jokaiselle osapuolelle.
Joskus tuntuu että hänkin on tuskastunut, kun meillä ei seksikään suju ja yhteys ei pelaa.
Olen ajatellut ehdottaa hänelle taukoa, tai että ainakin toinen muuttaisi erilliseen asuntoon.
Olen kuitenkin jo lähes vuoden siirtänyt kysymystä, kun en millään raaskisi loukata..
Vastaukset 15
Vanhimmat
Aiotko vielä montakin vuotta vedättää ja antaa miehen tuhlata elämäänsä?
Miten joku voi olla noin raukkamainen ja häijy?
Sinähän siis joka tapauksessa lähdet, niin osoita nyt edes sen verra myötätuntoa ja inhimillisyyttä, että lakkaat loukkaamasta ja pitämästä toista tyhjän päällä.
Tuskinpa mies kokee tuhlaavansa elämäänsä minuun, kun niin kokee minut elämänsä naiseksi ja hokee rakastavansa..
Eikä se noin ole että "jokatapauksessa lähdet", en välttämättä siihen koskaan kykene.
Ja kyllähän minäkin häntä rakastan, että ei tässä sentään ihan tyhjän päällä olla.
Olen miettinyt, että eikös sitä uudessakin suhteessa löydä itsensä jonain päivänä tästä samasta tilanteesta, että ei enää ole intohimoa vaan pelkkä arki?
Ja sitäpaitsi kyllä tässä minunkin aikani "tuhlaantuu" eikä vain hänen.
kyllä se arki tulee jokaiseen suhteeseen ennemmin tai myöhemmin. Olet siis oikeassa siinä, että itsensä löytää samasta tilanteesta missä tahansa suhteessa. Sitä arkea pitäisi osata arvostaa ja sitä että rakastat miestäsi.
Yleensä sitä ei osaa arvostaa asioita mitä parhaillaan on ja myöhemmin sitten kaduttaa kun jotain arvokasta menettää.
halusit kokeilla seurustelua, mutta muutit avoliittoon??? Sinulla ei taida olla palikat ihan kohdallaan päässäsi.
Miksi luulet olevasi niin ihmeellinen, ettei puolisosi kestä eroa?
Vaan uskon siihen mitä mieheni minulle jatkuvasti sanoo.
Ja eikös se yhteenmuutto ole aikas luonnollinen seuraamus seurustelulle?
Elin samanlaisessa suhteessa,(ensimmäinen seurustelu suhteeni) ja aina ajattelin että no katselen vielä vähän aikaa. Vähän aikaa venähti sitten kymmeneksi vuodeksi ja sitten se ero vasta tuskainen olikin. Kadun tosissani sitä että minulla ei ollut rohkeutta lähteä aiemmin, vaan pysyin suhteessa jossa vain hän oli onnellinen.
Vihdoinkin asiallisempi kommentti.
Tätä oikeastaan pelkäänkin, sillä kumma kyllä ihminen tottuu kaikkeen.
Minäkin olen tavallaan tottunut olemaan onneton ja vain toimin päivästä toiseen kuin robotti, äkkiäkös siinä 10 vuotta vierähtää. Ja aina vaan tuntuu että "odotan vielä vähän, kyllä se tästä.."
Mutta muuttuuko se siitä mihinkään odottamalla?
Asiat kyllä menevät omiin uomiinsa, mutta mitään parannusta ei tunnu tulevan.
No nyt tulee asiallisempi kommentti, kun en ole justiin töistä tullu ja pirun väsyksissä.
"Nyt hän on alkanut kyllästyttää minua totaalisesti sillä haluaisin kokea elämäni aikana myös rakastumisen ja intohimon, mutta en voi vain dumpata hänet kuin vanhat saappaat, vain päästäkseni itse elämässäni eteenpäin."
Jatkossa, kun kyllästyt lisää ja lisää, tulee mitta täyteen ja halu päästä eteenpäin ylittää säälin. Tiedän kokemuksesta - sekä jättäjänä että jätettynä.
"Toisaalta ei hänessä mitään "vikaa" ole, mutta me vain olemme aivan erilaiset ja eri maailmoista, ei sitä yhteistä säveltä vain ajankaan kanssa ole löytynyt."
Aika mahdoton asetelma. Yhteinen sävel ja samanlainen maailma on löydyttävä, jos aikoo jaksaa ja kiinnostua olemaan yhdessä lopun ikäänsä.
"Joskus tuntuu että hänkin on tuskastunut, kun meillä ei seksikään suju ja yhteys ei pelaa."
Kamalaa tuhlausta - molemmille.
"Tuskinpa mies kokee tuhlaavansa elämäänsä minuun, kun niin kokee minut elämänsä naiseksi ja hokee rakastavansa..
Eikä se noin ole että "jokatapauksessa lähdet", en välttämättä siihen koskaan kykene."
Kuten sanottua, aivan varmasti kykenet sitten, kun tulee sen aika. Mies ei ehkä nyt koe tuhlaavansa elämäänsä, mutta jos vaikka mittasi täytyy kymmenen vuoden päästä, tuhlaus konkretisoituu. On aloitettava alusta ja dumpattu tuntee jääneensä täysin tyhjän päälle.
"Olen miettinyt, että eikös sitä uudessakin suhteessa löydä itsensä jonain päivänä tästä samasta tilanteesta, että ei enää ole intohimoa vaan pelkkä arki?"
Melko varmasti. Sinä kuitenkin olet alkanut suhteeseen kokeillaksesi seurustelua ja se intohimo on jäänyt kokonaan kokematta. Uneksit siitä niin kauan, että jossain vaiheessa sitä himoa sitten on löydettävä keinolla millä hyvänsä.
"Ja sitäpaitsi kyllä tässä minunkin aikani "tuhlaantuu" eikä vain hänen."
Miksi et etsisi sitä intohimoa jo_nyt, niin saat sen ikäänkuin pois käsistä? Ei tuhlaannu omakin aikasi epätietoisuuteen
Ja se tausta näille kommenteille.
Painan pitkää päivää, että saan maksettua elatusmaksut ja muut avioerosta tulleet kulut. Ei perhettä, ei rakkautta, ei rahaa ja kello käy. Ennenkuin tämä on lusittu, olen vanha ukko ja jäipä sitten se normaali perhe-elämä elämättä minun osaltani. Ja vain siksi, että luulin_vaimoni_rakastavan. Kauheaa tuhlausta ja mitään ei ole tehtävissään enää. Meni se 10 vuotta kuplan rakentamiseen ja kuplan puhjettua jäin äijäpaha täysin tyhjään. Miten muka rakennetaan uusi elämä yli nelikymppisenä, kun joutui lähtemään nollasta?
Säälimätön oli jo ensimmäisessä viestissään täysin oikeassa. Käyttäydyt todella itsekkäästi ja törkeästi! SINÄ tuhlaat MIEHESI aikaa, tästä ei pääse yli eikä ympäri. SINUN ajallasi ei tässä ole mitään merkitystä. Kerrohan tuon ensimmäisen viestisi sisältö miehellesi, niin et joudu enää koskaan häntä tapaamaan. Toivottavasti mies vain on riittävän vahva... Puhun nyt kokemuksesta, sillä minäkin olen kaltaiseesi kerran sekaantunut. Lopeta suhde välittömästi! Et ansaitse miehesi rakkautta. Käytännössä olet jo dumpannut hänet kuin "vanhat saappaat"...
Tuommonen vitkuttelu ja aikaileminen vaan pahentaa asiaa! Jätä jo nyt, että miehesi ei kärsi enempää...
On todella väärin miestäsi kohtaan, että tuhlaat hänen elämäänsä. Vaikkei se tällä hetkellä hänestä tunnu tuhlaamiselta, niin varmasti tuntuu sitten jos asioiden todellinen laita joskus paljastuu. Nämäkin vuodet hän olisi voinut viettää jonkun sellaisen kanssa, joka todellä häntä rakastaa ja haluaa yhteistä tulevaisuutta.
Tuo, mitä nyt teet, on paljon pahempi loukkaus kuin se, että jätät hänet. Ellet sitten todella aio jatkaa teeskentelyä uskottavasti loppuelämääsi, mihin en todellakaan usko sinun tai kenenkään muunkaan pystyvän.
Mieti vähän miltä itsestäsi tuntuisi, jos vuosien yhdessäolon jälkeen saisit kuulla, että ihminen, jota sinä olet rakastanut, onkin ollut kanssasi vain säälistä?
Mieti myös sellaisia asioita kuin perheen perustaminen. Haluaako jompikumpi teistä tulevaisuudessa lapsia? Mikäli haluaa, tuo tuhoon tuomittu (sori vaan) suhde kannattaisi lopettaa hyvissä ajoin, ennen kuin on liian myöhäistä löytää uutta kumppania, jonka kanssa sitä perhettä voi ryhtyä perustamaan.
Tähän ei mitään helppoa ratkaisua olekaan. Mutta ainut oikea on toiminta on seurustelun poikki pistäminen. Mitä järkeä on yleensä seurustella jonkun kanssa säälistä? -Ei mitään. Se loukkaa ennemmin tai myöhemmin molempia osapuolia.
Kyllä hän aikanaan erosta toipuu. Vaikeaa se on varmaan molemmille. Mutta vielä vaikeampaa olisi pitkittää suhdetta, jos olet jo alusta asti ollut sitä mieltä, ettei hän ole sinulle oikea ihminen. Eipä varmaan olisi hääviä 20 vuoden jälkeen miehesi todeta sitä tosiasia.
Sanoit jo vuoden siirtäneesi asiaa.. Mitä kauemmin siirrät sitä pahemmin se loukkaa kaikkia. Elämässä saa nenilleen ja joutuu tahtomattaan loukkaamaan toista. Ero ei ole koskaan helppo.
Olen elänyt samassa tilanteessa kuin sinä, oikeastaan erotuksena vain se, että minulla oli kyllä jo, tai paremminkin juuri, aluksi syviä tunteita miestä kohtaan. Mutta tunteet haalenivat, osoittauduimme täysin erilaisiksi, emmekä kunnioittaneet tai arvostaneet toisiamme. Lisäksi ilmeni konkreettisia esteitä sille, että olisimme ikinä voineet muuttaa yhteen asumaan -tai siitä olisi ainakin tullut täyttä hel...tiä. Nämä asiat olivat kyllä jo aika nopeasti tiedossa, mutta jäin roikkumaan, tottumuksesta kai, tuohon suhteeseen. Olimme vuosia yhdessä, joista viimeinen vuosi meni niin, että ihastuin toiseen mieheen ja ajattelin häntä koko ajan... Mutta välillämme tämän toisen kanssa ei tapahtunut mitään, hän ei edes tiennyt tunteistani.
Yritin lopettaa suhdettani muutaman kerran, mutta poikaystäväni sai minut jatkamaan. Olin liian heikko, pelkäsin äärettömän typerästi, etten löydä enää ketään toista, vaikka olenkin vielä nuori ja muutenkin vastustan yleensä kaikkea muutosta. On helpompi jäädä vanhaan, tuttuun ja turvalliseen, vaikkei onnellinen olisikaan. Onneksi poikaystäväni vihdoin teki päätöksen suhteemme lopettamisesta. Silloin yritin laittaa vastaan, sanoin haluavani jatkaa!!! Olin erittäin kiukkuinen hänelle siitä, että hän päätti yhtäkkiä vain lopettaa, vaikka oli niin minulle vakuutellut haluavansa elää kanssani silloin kun minä olisin halunnut erota. Käsittämätöntä omastakin mielestäni, mutta onneksi poikaystäväni pysyi jyrkkänä. Aikaa meni ennen kuin pääsin taas jaloilleni. Nyt tiedän, etten ikävöinyt niinkään poikaystävääni, koska en todellakaan rakastanut häntä enää sillä tavalla kuin seurustelevien ihmisten pitäisi. Mutta ikävöin kaikkea muuta mitä suhteemme myötä minulla oli ja pyristelin juuri sitä muutosta vastaan.
Myöhemmin, onneksi vasta siinä vaiheessa kun olin tämän asian käsitellyt mielessäni loppuun, tein aloitteen tätä toista miestä kohtaan, johon niin palavasti olin (ja olen!) ihastunut. Nyt elän onnellisessa suhteessa hänen kanssaan! Päivä kerrallaan mennään, mutta sen voin jo nyt sanoa, että ikinä en ole näin onnellinen ollut:)! Nyt jo nauran pelolleni, että elän loppuelämäni yksin.
Tiedän päätöksen olevan hyvin vaikea, mutta toivon sinulle paljon rohkeutta. Sinun on pakko saada joku päätös tehtyä. Jos haluat vielä yrittää, teidän on puhuttava kunnolla asiasta ja molempien on sitouduttava yrittämään. Mikään ei muutu miksikään itsellään. Jos et tee mitään ja vain jatkat, kaikki menee entistä vaikeammaksi ja kyllä, sinä tuhlaat teidän molempien aikaa. En sano tätä millään pahalla, mutta se on totuus, jonka tiedän omasta kokemuksesta. Voimia! Päätät mitä tahansa, elämäsi ei lopu siihen. Monta kertaa vasta jälkeenpäin huomaa, että juuri niin täytyi tapahtua kuin tapahtui. Tapahtumien syy selviää aikanaan. Jos en itsekään olisi päässyt entisestä suhteestani eroon, en olisi saanut kokea näitä tunteita, joita nyt tunnen!!!
Sanot rakastavasi miestä? Eikö hän siis mielestäsi ansaitsisi naista, joka tuntee häntä kohtaan siten, kuin suhteessa pitää? Vain, koska sinä et siihen kykene, ei tarkoita, ettei hän sellaista löytäisi! Niin kauan kuin vedätät häntä, se on tietysti mahdotonta. Teet todella törkeästi häntä kohtaan.
Olen kuunnellut parin muun kaltaisesi ruikutusta... Aina hämmästyttää tämä massiivinen ego. Etteikö toinen muka selviäisi siitä, että jätät hänet. Oletko todella mielestäsi niin ihmeellinen? Tässä maailmassa on selvitty hengissä erosta miljoonia kertoja, ja kyllä hänkin selviää, vaikka aluksi tuntuukin pahalta. (Ja sen pahemmalta muuten tuntuu, mitä kauemmin vitkuttelet.) Sinä vain et taida uskaltaa jäädä yksin ja tarvitset tuota palvontaa.
Hei Tee palvelus itsellesi ja hänelle! tee suhteesta loppu ja kerro tunteistasi hänelle. se tulee satuumaan enemmän mitä pitemmälle pitkität! Tiedän kokemuksesta:
Itse menin jopa naimisiin säälistä. Huomasin sen itse vasta jälkeen päin että eihän niitä tunteita ollut mukana ainakaan minun puoleltani. Nuoruuden kokeilua se oli ja erohan siitä tulijoka sattui 2x enemmän sekä minua että häntä kuin myös liittoon syntynyttä lasta.Molemmilla oli ushteen aikana kymmeniä suhteita ja molemmat oli tietoisia näistä. Nykyään molemmilla on uudet kumppanit ja Lapsella kaksi kotia. Tässä 5 vuoden aikana siis onnistuin satuttmaan kolmea ihmistä ja kaikki oli minun vikaani. ja kaikki sen takia että en raaskinut jättää miestä kun säälin häntä niin paljon. Tosin olin kyllä koko ajan tietoinen asiasta mutta kuvittelin että pystyisin elämään asian kanssa loppu ikäni ja arvaas tulenko katumaan tätä koko loppu elämäni? mutta tehty mikä tehty ja koitan elää asian kanssa eteenpäin enkä toista kertaa tätä virhettä kyllä tee. Jos ei ole tunteita toista kohtaan niin mitä pikemmin suhteen lopetat sitä vähemmän satutat!