Mistäpä aloittaisin... Jonnekin on pakko saada purkaa ajatuksia, kun päiväkirja ei enää riitä...
aloin nuorena tyttönä, reilu 8 vuotta sitten seurustella itseäni 4 vuotta vanhemman (silloisen) pojan kanssa. Alkutaival oli epävakaa, kesän ajan erosimme ja palasimme yhteen useamman kerran. Syksyllä päätimme muuttaa yhteen. Jo ensimmäisenä yhteisenä vuotena mies alkoi painaa hullun lailla töitä, myöhemmin sain tietää miksi; hän oli ihastunut toiseen naiseen ja tahtoi työn kautta unohtaa. Ja siinä onnistuikin, puheidensa mukaan.
Parisuhde jatkui ja yhdessä eläminen soljui omalla painollaan. vietimme täysin normaalia arkea, mies kävi töissä ja minä opiskelin ammattiin, kunnes parin vuoden kuluttua sairastuin psyykkisesti. tästä syystä jouduin jäämään sairauslomalle vuodeksi, kunnes palasin koulunpenkille ja luin itselleni ammatin.
Olen saanut uskonnollisen kasvatuksen, ja minulle avioliitto merkitsi lupausta pysyvästä parisuhteesta ja halusta jatkaa elämää kumppanin rinnalla. Puhuin näistä asioista miehelleni, ja hänelle avioliitto oli täysin yhdentekevä asia. Hänen mielestään oli aivan sama, asummeko avoliitossa vai avioliitossa. Kolme vuotta sitten menimme naimisiin, mieheni kosi minua polvillaan ja ns. vannoi rakkauttaan minulle. Myöhemmin sain kuulla, että oli pakottanut hänet naimisiin... Olin silloin onnellinen, koska avioliitto merkitsi minulle paljon, ja luulin silloin, että hänelle todella sanojensa mukaan oli sama, asuisiko hän avoliitossa vai avioliitossa.
Puolitoista vuotta sitten hän oli hiljaa jo toista päivää. Istui vaan tietokoneella, kuten ennenkin, kunnes juuri ennen iltavuoroon lähtöään tuli keittiöön. Lopulta hän vain sanoi; tahdon eron. Ei mitään muuta. Hän lähti yhteisestä asunnosta reilussa viikossa ja avioeropaperit tulivat muutamassa kuukaudessa. Tämä tapahtui talvella. Kesällä olimme yhteyksissä, ja pikkuhiljaa olimme entistä enemmän toistemme kanssa tekemisissä, ja niinhän siinä kävi, yhteen päädyimme. Asuin hänen asunnossaan muutaman kuukauden ja sen jälkeen muutimme jälleen yhteen. Sitä samaa yhteiselämää kesti 2 kuukautta, kunnes sain tarpeekseni... Mielestäni liittoa ei voi yksi ihminen kannattaa, vaikka rakkautta olisi kuinka paljon tahansa.
Muutin tammikuussa omaan asuntoon, ja jatkoimme (kai niin monelle eroavalle parille tavallista) seksisuhdetta... Se kun meillä oli toiminut kuitenkin melko hyvin, tämän toisen itsekkyydestä huolimatta... Tätä jatkui muutama kuukausi, kunnes laitoin siihen stopin.
Miksi siis valitan? Tämä oli osa minun elämääni, mutta paljon jäi kertomatta... Kerronko ne kaikki yksinäiset yöt, kun mies istui tietokoneella mieluummin kuin oli kanssani...? kerronko sen, kun äitini kuoli yöllä, ja mieheni tullessa yövuorosta kotiin kuuden aikaan hän vaan painui sänkyyn ja alkoi nukkua, kun minä itkin? Kerronko sen, kun kuukauden päästä jouduin suostuttelemaan hänet hautajaisiin? Kerronko sen, ettei hän kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota useampaan vuoteen, mutta oli niin pelkuri, ettei uskaltanut lähteä, vaan valehteli joka ilta rakastavansa...?
Ja kerronko sen, että olen niin raukka ja tyhmä, että en voi unohtaa, mitä hyvää meillä oli. Ja sitä, miksi olimme yhdessä.
Mutta silti en toivo hänelle muuta kuin hyvää. Ja joskus todella vihaisena jotain todella pahaa:)
Tämä oli minun tarinani lyhykäisyydessään.
KERTOKAA OMANNE!
aloin nuorena tyttönä, reilu 8 vuotta sitten seurustella itseäni 4 vuotta vanhemman (silloisen) pojan kanssa. Alkutaival oli epävakaa, kesän ajan erosimme ja palasimme yhteen useamman kerran. Syksyllä päätimme muuttaa yhteen. Jo ensimmäisenä yhteisenä vuotena mies alkoi painaa hullun lailla töitä, myöhemmin sain tietää miksi; hän oli ihastunut toiseen naiseen ja tahtoi työn kautta unohtaa. Ja siinä onnistuikin, puheidensa mukaan.
Parisuhde jatkui ja yhdessä eläminen soljui omalla painollaan. vietimme täysin normaalia arkea, mies kävi töissä ja minä opiskelin ammattiin, kunnes parin vuoden kuluttua sairastuin psyykkisesti. tästä syystä jouduin jäämään sairauslomalle vuodeksi, kunnes palasin koulunpenkille ja luin itselleni ammatin.
Olen saanut uskonnollisen kasvatuksen, ja minulle avioliitto merkitsi lupausta pysyvästä parisuhteesta ja halusta jatkaa elämää kumppanin rinnalla. Puhuin näistä asioista miehelleni, ja hänelle avioliitto oli täysin yhdentekevä asia. Hänen mielestään oli aivan sama, asummeko avoliitossa vai avioliitossa. Kolme vuotta sitten menimme naimisiin, mieheni kosi minua polvillaan ja ns. vannoi rakkauttaan minulle. Myöhemmin sain kuulla, että oli pakottanut hänet naimisiin... Olin silloin onnellinen, koska avioliitto merkitsi minulle paljon, ja luulin silloin, että hänelle todella sanojensa mukaan oli sama, asuisiko hän avoliitossa vai avioliitossa.
Puolitoista vuotta sitten hän oli hiljaa jo toista päivää. Istui vaan tietokoneella, kuten ennenkin, kunnes juuri ennen iltavuoroon lähtöään tuli keittiöön. Lopulta hän vain sanoi; tahdon eron. Ei mitään muuta. Hän lähti yhteisestä asunnosta reilussa viikossa ja avioeropaperit tulivat muutamassa kuukaudessa. Tämä tapahtui talvella. Kesällä olimme yhteyksissä, ja pikkuhiljaa olimme entistä enemmän toistemme kanssa tekemisissä, ja niinhän siinä kävi, yhteen päädyimme. Asuin hänen asunnossaan muutaman kuukauden ja sen jälkeen muutimme jälleen yhteen. Sitä samaa yhteiselämää kesti 2 kuukautta, kunnes sain tarpeekseni... Mielestäni liittoa ei voi yksi ihminen kannattaa, vaikka rakkautta olisi kuinka paljon tahansa.
Muutin tammikuussa omaan asuntoon, ja jatkoimme (kai niin monelle eroavalle parille tavallista) seksisuhdetta... Se kun meillä oli toiminut kuitenkin melko hyvin, tämän toisen itsekkyydestä huolimatta... Tätä jatkui muutama kuukausi, kunnes laitoin siihen stopin.
Miksi siis valitan? Tämä oli osa minun elämääni, mutta paljon jäi kertomatta... Kerronko ne kaikki yksinäiset yöt, kun mies istui tietokoneella mieluummin kuin oli kanssani...? kerronko sen, kun äitini kuoli yöllä, ja mieheni tullessa yövuorosta kotiin kuuden aikaan hän vaan painui sänkyyn ja alkoi nukkua, kun minä itkin? Kerronko sen, kun kuukauden päästä jouduin suostuttelemaan hänet hautajaisiin? Kerronko sen, ettei hän kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota useampaan vuoteen, mutta oli niin pelkuri, ettei uskaltanut lähteä, vaan valehteli joka ilta rakastavansa...?
Ja kerronko sen, että olen niin raukka ja tyhmä, että en voi unohtaa, mitä hyvää meillä oli. Ja sitä, miksi olimme yhdessä.
Mutta silti en toivo hänelle muuta kuin hyvää. Ja joskus todella vihaisena jotain todella pahaa:)
Tämä oli minun tarinani lyhykäisyydessään.
KERTOKAA OMANNE!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tänään vien lopullisen erohakemuksen. Harkinta-aikaa tasan 6 kk takana. Pitkä polku kuljettu ja nyt tie päättyy. 13 vuotta, kaksi yhteistä lasta, suuria unelmia, elämä meni ihan toisin, kuljetti täysin eri suuntiin.
Tuttuakin tutumpaa tuo tietokoneella istuminen, minä en merkinnyt enää mitään, oli vain kone, mese, kaverit, virtuaalimaailma...ei syliä, ei lämpöä, ei läheisyyttä.
Tämä puoli vuotta, ja jo 2-3 v. ennen sitä on ollut tuskien taival, mutta se on pitänyt kulkea ja kokea sisuksia myöten. Nyt annan itselleni luvan hymyillä, elämä kuljettaa vielä kohti jotain paljon parempaa. Uusia mahdollisuuksia on jo näköpiiriin ilmaantunut, vielä en tiedä uskallanko ja olenko valmis, mutta on ihana tietää, että kelpaa. Tiedän mitä haluan, kypsän ja henkisen miehen, häntä kohti olen toivon mukaan kulkemassa. Elämä meni uusiksi, mutta uusi elämä voi olla jotain niin paljon parempaa, mahdollisuudet ovat rajattomat...ja minulla ikää 32, joten vielä ehdin toivottavasti 10 v. hääpäivänkin kokemaan :-), hölmö kun vielä uskon aitoon parisuhteeseen ja avioliittoon...
Tsemppiä ja jaksamista sulle, eläm voittaa varmasti :-)
Meillä mies ei puhunut, joten näennäisesti kaikki oli hyvin. Sitten oli tuo tietokoneella istuminen, mutta eihän siitä saanut valittaa.
KÄRSIN vuosia HILJAA (ulospäin olimme varmaan ihannepariskunta), mutta lopulta laitoin stopin koko hiljaiselle liitollemme.
Päätös oli sillä hetkellä vaikea, mutta se oli vain USKALLETTAVA TEHDÄ!
Me alettiin seurustella jo melko nuorena, 18-vuotiaita oltiin molemmat. Kumpikaan ei ollut seurustellut vakavasti, joten kaikki mitä tehtiin oli uutta ja ainutlaatuista.
Suhde kesti miehen armeija-ajan ja sen, että alkuun asuttiin eri paikkakunnilla kumpikin vanhempiensa luona. Armeijasta vapauduttuaan mies kosi mua ja koska olin niin halunnut kihloihin, suostuin tietysti, rakastinhan miestä.
Kun syksyllä 2004 mies muutti samalle paikkakunnalle opiskelemaan, jossa mä olin ollu jo vuoden, tuntui ihanalta, että voitiin nähdä usein ja olla joka päivä yhdessä. Mutta tällöin alkoi pelaaminen; useamman kerran viikossa mies istui koneella pelaamassa ja mä jäin huomiotta.
Helmikuussa 2005 päädyttiin muuttamaan yhteen ja toukokuussa 2006 mentiin naimisiin. Nyt jälkeenpäin kun miettii, niin ei olisi pitäny mennä. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida aiemmin, ei olisi pitäny vain odottaa, että kyllä tilanne muuttuu, kyllä se lopettaa pelaamisen, kyllä se alkaa huomioida mua, on meillä välillä ihan hyvä olla. Ja olihan meillä, kyllä me tultiin toimeen hyvin ja huumorintaju oli samanlainen. Seksikin sujui.
Mutta sitten kesällä 2007 mies lopetti pelaamisen ja alkoi sen jälkeen sanoa, että ahdistaa eikä oikein tiedä mitä elämältään haluaa. Hän ei kuitenkaan käsitellyt asiaa silloin loppuun asti vaan vakuutti, että haluaa olla mun kanssa. Koko syksyn hän pohti asioita, eikä puhunut mulle mitään pään sisäisestä myllerryksestä. Loka-marraskuussa mulla oli opintoihin liittyvä harjoittelu, eikä mulla ollut niin paljon aikaa miehelle ja tästä hän silloin valitti. En vain tajunnut, että olinhan mäkin katsellut sitä, ettei hänellä ollut mulle aikaa. Olin odottanut ja toivonut.
Uutena vuotena hän sitten sai sanottua, että ahdistaa. Taas. Ja vaikka asiaa kuinka puitiin, niin en saanut hänestä irti. Mä varasin saman tien ajan psykiatrille, kun muakin alkoi tilanne ahdistaa. Mieskin kävi kerran psykiatrilla, mutta ei kuulemma saanut siitä mitään. Sieltä tultuaan sanoi vain, että haluaa olla mun kans. No ei sitte kuitenkaan halunnut, koska puheet alkoivat kääntyä siihen, kuinka erilaisia me ollaan ja kuinka häntä vain ahdistaa koko ajan. Seksiä ei ollu enää juurikaan ja halaukset ja pusutkin piti aina erikseen pyytää.
Sitten mies muutti pois. Lähtiessään sanoin, että mua pelottaa, ettei se tule enää takasin. Se sanoi, että älä nyt vielä pelkää. Oli kovasti tulossa takaisin, tarvi vain aikaa itselleen. Mutta jo viikon päästä sai päätään selville ja sanoi mulle MESESSÄ (mikä oli yks paskamaisimmista tempuista), ettei tiedä rakastaako mua enää. Se oli ihan kamalaa ja vaadin häntä tulemaan mun luo samantien (mies muutti ihan lähelle). Hän tulikin ja keskustelu oli ihan hyvä, mutta silti aivan kamala. Oli hirveä kuulla, ettei se kaikkein rakkain enää rakasta. Erosta päätettiin sitten oikeastaan yhdessä, koska oltiin joskus sovittu, että yhdessä ei jatketa, jos rakkaus häviää. Mutta mielestäni olin silti tullut jätetyksi. Mä olisin halunnut jatkaa ja yrittää.
Tästä alkoi kuukauden mittainen itkuputki. Itkin joka päivä ja paljon. Ensimmäisten viikkojen aikana en voinu edes nauraa millekään. Pakenin omaa ahdistusta välillä tv:n pariin. Halusin edes hetkeksi unohtaa, että mut oli jätetty ja hyljätty. Kuukausi siitä, kun mies oli muuttanut pois, pidin ensimmäistä kertaa oikeasti hauskaa. Join itseni hyvien ystävien seurassa mukavaan humalaan ja annoin itselleni luvan pitää hauskaa ja nauraa.
Nyt erosta on vajaa neljä kuukautta ja olen päässyt jaloilleni. Alun huonot viikot muuttuivat ensin huonoiksi päiviksi ja nyt ne ovat lähinnä huonoja hetkiä. Takaisin elämään ovat mut vetäneet rakkaat, ihanat ystävät, joita olen eron myötä huomannut omistavani yllin kyllin.
Ja olen mä nyt jo vähän ihastunutkin. Viestejä ja puheluita 400km päähän lähtee päivittäin. Asioista on tämän ihmisen kanssa puhuttu ja sovittu, että katsotaan homma ihan rauhassa, eikä hätiköidä yhtään. Syksyllä hän muuttaa takaisin tänne opiskelupaikkakunnalle ja voidaan tutustua toisiimme ihan oikeasti.
Vaikka tulin jätetyksi, niin olen huomannut, että en olisi voinut koskaan olla täysin onnellinen entiseni kanssa. Oli niin paljon asioita ja mun luonteenpiirteitä, joita hän ei ymmärtänyt tai halusi muuttaa. Nyt kun olen tämän uuden ihastukseni kanssa tekemisissä, niin olen huomannut, että olemme tosi monista asioista ihan samaa mieltä. Ja että näitä asioita oli entiselleni koskaan ihan turha selittää, hän ei ymmärtänyt (esimerkiksi uusien tilanteiden jännittäminen ja se, että töitä ei ole pakko tehdä ihan koko ajan eli raha ei ole kaikki kaikessa).
Ainut mikä enää kaihertaa on se, että entinen ei ole saanut poltettua mulle levylle yhteisiä valokuvia tietokoneeltamme, joka jäi erossa hänelle. Tästä olen hänelle maininnut, mutta kun on laiska ja saamaton, niin ei voi paljon odottaa. Ja se on erityisesti viime viikkoina mietityttänyt, etten tiedä mitä teen sukunimen kanssa, vaihdanko omani takaisin vai en. Mutta sitä on kyllä vielä aikaa pohtia, kun harkinta-aika päättyy vasta 30.10.08
Tsemppiä kaikille erosta toipuville, itse pääsin elämään kiinni. Ja olen onnellinen; mulla on ihania ystäviä, oma vuokrakoti, ammatti, ehkä töitäkin tulevaisuudessa ja kelpaan edelleen miehille. Ja en ole vielä edes vanha, vasta 25v. Kyllä tässä vielä ehtii. Ja haluan kyllä mennä uudelleen naimisiin, sitten kun löydän sen elämäni miehen. Sehän saattaa olla jo vaikka ihan tässä käsissä, mistäs sitä koskaan tietää ;)
PS. Tulipas romaani, mutta oli terapeuttista kirjoittaa!